Nähdä Napoli ja elää

Ristiriitainen Napoli herättää kävijässään monenlaisia tunteita. Miten yksi kaupunki voikaan olla ahdistava, kiehtova, ruma ja viettelevä yhtä aikaa? Päiväretkestä jäivät päällimmäisinä mieleen kuuluisa pizza ja katujen kiihkeä syke – sekä halu palata takaisin.

Saavumme Napoliin graffitien peittämällä Circumvesuviana-junalla Sorrentosta. Matkaa ei ole kuin reilut neljäkymmentä kilometriä, mutta juna pysähtyy jokaisella maitolaiturilla. Aikataulu on lähinnä ohjeellinen, ja lopulta taipaleeseen kuluu parikymmentä minuuttia odotettua kauemmin. Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen olemme joka tapauksessa perillä.


Napoli ottaa heti kaikki aistit valtaansa. Ympärille levittäytyvä kaupunki, helteinen auringonpaiste ja äänekäs liikenne tarjoavat paljon ärsykkeitä, joihin täytyy totutella hetken verran. Afrikkalaistaustaisia miehiä istuskelee toimettoman näköisinä roskaisten kujien varsilla, talojen seinät on töhritty ja parvekkeiden kaiteilla roikkuu pyykkejä. Lapsia on parempi ottaa kädestä kiinni katuja ylittäessä, mutta muuten sulaudumme kaupungin vilinään nopeasti.


Napolin liikenne tiedetään italialaisellakin mittapuulla kaoottiseksi. Jalankulkijan täytyy pysytellä jatkuvasti valppaana kaupungissa, jossa punaisella liikennevalolla on pelkkä joulukoristeen virka. Jotkut autoilijoista pysähtyvät yllättävänkin kohteliaasti suojateiden eteen, mutta myös vastuuttomia kaahareita riittää. Oma lukunsa ovat Vespat, jotka tunkevat kapeimpienkin kujien ihmisvilinään. Skootterikuskit eivät mielellään pysähdy jalankulkijoiden vuoksi, mutta kiertävät ihmiset parhaaksi näkemästään suunnasta. Olen tyytyväinen kun en joudu itse autoilemaan Napolissa, sillä jo esimerkiksi Catanian tai Barin liikenteessä on ollut itselleni tarpeeksi. Jalankulkijana pärjää parhaiten olemalla määrätietoinen ja välttämällä yllättäviä liikkeitä.


Porta Nolanan aseman lähistöllä toimivan kalatorin haju tuo mieleen edellisen vierailumme Napolissa kauan sitten. Talvipäivä oli silloin niin myrskyinen, ettei edes Vesuvius erottunut pilvien seasta. Söimme kuitenkin loistavaa pizzaa vilkkaassa ravintolassa, jonka tarjoilija palveli asiakkaitaan tupakkaa poltellen ja iloisesti jutellen. Pizzaa lähdemme etsimään jälleen, mutta tällä kerralla aivan erityisestä osoitteesta.


Pizzan kotikaupungissa on aina riittänyt intohimoista keskustelua siitä, missä paistetaan Napolin – ja samalla tietysti koko maailman – parhaat pizzat. Moni napolilainen vannoo oman lähipizzeriansa nimeen, mutta muutamia paikkoja arvostetaan koko Napolissa ja sen ulkopuolellakin. Yksi näistä on L’Antica Pizzeria da Michele, jonka edustalle on nytkin kerääntynyt suuri väkijoukko. Astumme lähemmäs ja kuulemme monen puhuvan amerikanenglantia tai japania. Da Michelen suosio kiiri kaukomaille viimeistään vajaat kymmenen vuotta sitten Eat Pray Loven myötä. Itse en ole tuota Julia Robertsin tähdittämää elokuvaa nähnyt, mutta Da Michelessä kiehtovat myös perinteet. Vuonna 1870 perustettu pizzeria on napolilaisten rakastama instituutio, jonka toiminta on jatkunut sukupolvelta toiselle. Olemme tulleet tänne etsimään sitä aidoista aidointa napolilaista pizzaa.


Sisään päästäkseen täytyy hakea pienelle paperilapulle painettu jonotusnumero. Meidän kohdallamme se on 59 eli cinquantanove. Täällä on hyvä osata numerot italiaksi, koska sisään kutsutaan vain paikallisella kielellä. Seuraavaksi huudetaan settantasette eli 77. Välissä on siis vielä noin kahdeksankymmentä numeroa, joten sisäänpääsyä joutuu odottelemaan pitkän tovin. Osa noutaa pizzansa kadulle, mutta valtaosa jonottaa pöytiin pääsyä.


Sisäänpääsyä odotellessa voi seurailla napolilaista elämää. Autot ja vespat kiitävät ohitse lähimpiä jonottajia hipoen ja iloinen trumpetinsoittaja käy välillä viihdyttämässä löytämäänsä yleisöä lanttien toivossa. Jonotusnumerot juoksevat ajoittain yllättävänkin nopeasti ja tunnin odottelun jälkeen on lopulta meidänkin vuoromme. Cinquantanove!


Ravintola on sisustukseltaan valoisa ja yksinkertainen. Seinillä on valkoisia ja vihreitä kaakeleita sekä joitakin valokuvia sekä lehtileikkeitä. Salin reunassa seisoo pizzan temppelin itseoikeutettu alttari, kuumana hohkava leivinuuni. Sen ympärillä häärää puolentusinaa työntekijää, jotka paistavat pizzat nopeaan tahtiin. Yksi pizza viipyy uunissa reilun minuutin.


Istumme meille osoitettuun pöytään ja pian tullaan kysymään jo tilauksia. Vaihtoehtoja on vain kaksi, margherita tai marinara, koska muita pizzoja ei tässä napolilaisia perinteitä yllä pitävässä ravintolassa tunneta. Klassisen margheritan täytteinä on tomaattikastiketta, mozzarellaa ja basilikaa. Marinara puolestaan sisältää tomaattikastikkeen ja basilikan lisäksi valkosipulia sekä oreganoa. Juomaksi voi valita vettä, Coca Colaa, Fantaa tai olutta. Pöytään kiidätetään pian lasipullot ja muovimukit, joten täällä ei turhia hienostella. Täpötäysi pizzeria tuntuu sykkivän aivan yhtä hektistä elämää kuin Napolin kadutkin. Tiedostamme ehkä liiankin hyvin oven takana odottavan ihmisjoukon, joten kiireen tunne latistaa hieman aterianautintoa.


Margherita on ensi puraisulla täydellisen maukas ja lähes kirjaimellisesti suussa sulava. Mehevän pizzan lämpötilakin on alkuun juuri sopiva. Aito napolilainen pizza erottuu roomalaisesta varsinkin kuohkean ja paksun reunansa ansiosta. Täytteitä on hillitysti mutta riittävästi. Aterian edetessä pizzan keskiosa alkaa kuitenkin tuntua vetiseltä ja täytteet irtoavat pohjasta. Illuusio täydellisyydestä katoaa, vaikka varsinkin juusto kerää kiitosta koko perheeltä. Tilasimme nälissämme lapsillekin varmuuden vuoksi omat pizzat. Yhdeksänvuotias jaksaakin syödä suuren margheritansa käytännössä kokonaan, mutta saan kunnon pizzaähkyn auttaessani ekaluokkalaista oman annoksensa kanssa. Eipä käynyt ainakaan niin kuin kymmenen vuotta sitten New Yorkin Grimaldi’sissa, jossa seurueemme tilaus olisi voinut olla pitkän odottelun jälkeen suurempikin.


Maksu suoritetaan lähtiessä oven vieressä sijaitsevalle kassalle. Aterian hinta koko perheeltä on tasan kolmekymmentä euroa, minkä lisäksi muistutetaan mahdollisuudesta jättää juomarahaa. L’Antica Pizzeria da Michele on paikallinen nähtävyys, jossa syöminen on kerran elämässä kokemisen arvoinen elämys. Uskon kuitenkin, että Napolissa saa vähintään yhtä hyvää pizzaa monesta muustakin osoitteesta. Tunnettuja vaihtoehtoja ovat esimerkiksi Gino Sorbillo, Brandi ja Di Matteo, vaikka toisaalta täällä tekisi mieli kokeilla myös ihan tavallisia korttelipizzerioita.


Pizzojen voimalla jaksaa kulkea ympäri keskustaa, jossa skootterit tunkevat kapeimmillekin kujille. Yksi vilkkaimmista kaduista on nimellä Spaccanapoli tunnettu väylä, joka jakaa vanhankaupungin kahtia. Virallisesti kadulla on kuitenkin useita eri nimiä, joista osumme Via San Biagio dei Librain kohdalle. Katselemme ohimennen puotien tarjontaa ja aistimme kaupungin hektistä tunnelmaa.


Lapsetkin on hyvä muistaa päiväohjelmaa suunnitellessa, joten pysähdymme seuraavaksi nukkesairaalaan. Sympaattinen Ospedale delle Bambole on toiminut Napolissa jo 1800-luvulta lähtien. Sairaalan tehtävänä on korjata ihmisille rakkaita nukkeja kuntoon. Kuka tahansa voi tuoda tänne nukkensa korjattavaksi, minkä lisäksi myös työssä tarvittavia lelujen osia otetaan avosylin vastaan.


Maksamme muutaman euron pääsymaksun ja astumme nukkesairaalan museoon. Aluksi katsotaan lyhyt aiheeseen liittyvä filmi, joka on tarjolla italiaksi tai englanniksi. Tämän jälkeen tutustutaan pieneen näyttelyyn, jossa on esillä monenlaisia nukkeja. Sopivasti mielikuvitusta käyttämällä voisi ajatella olevansa jonkinlaisen kauhuelokuvan kulisseissa, mutta nukkesairaala ei kuitenkaan ole pelottava paikka.


Perimmäisessä huoneessa voi kuunnella stetoskoopilla nuken sydämenlyöntejä ja leikkiä halutessaan muutenkin. Täällä myös tohtorit Tiziana ja Alessandra tekevät huolellista käsityötään korjattavien nukkejen sekä nallejen parissa. Ospedale delle Bambole on hyvän mielen pysähdyspaikka Napolin vanhassakaupungissa, joskaan siellä käyntiin ei tarvitse varata kovin pitkää aikaa.


Eräs vanhankaupungin tunnetuimmista kujista on kapea Via San Gregorio Armeno, joka tunnetaan yleisesti seimikatuna. Mäkeen nousevaa kujaa reunustavat lukemattomat puodit, joissa kaikissa kaupitellaan jouluseimiä sekä ennen kaikkea niihin sopivia hahmoja.


Vaikka perinteisiä uskonnollisia hahmojakin löytyy, huomio kiinnittyy julkisuuden henkilöistä tehtyihin pikku patsaisiin. Esillä on muun muassa poliitikkoja ja muusikoita sekä varsinkin jalkapalloilijoita. Napolilaiset ovat jopa muita italialaisia kiihkeämpiä futisfaneja, ja täällä tunnustetaan yksimielisesti taivaansinistä väriä.


Toisin kuin muissa Italian suurimmissa kaupungeissa, Napolissa on vain yksi merkittävä jalkapalloseura. Niinpä koko kaupunki hengittää sinipaitaisen joukkueen tahtiin. Diego Maradona johdatti aikoinaan Napolin kahdesti Italian mestariksi, ja argentiinalainen on täällä vielä kolmen vuosikymmenen jälkeenkin palvotun pyhimyksen asemassa. Omista El Diegoon liittyvistä muistoistani voisi kirjoittaa vaikka novellin, mutta kymppipaitaista minipatsasta en silti taivu ostamaan. Sen sijaan Lorenzo Insigne ja Kalidou Koulibaly pakataan kuplamuoviin matkalla kohti keravalaista kirjahyllyä.


Via San Gregorio Armeno on hauska nähtävyys, sillä kadulle levitettyjen tuotteiden yksityiskohdat kiinnostavat lapsiakin. Esimerkiksi eri ammatteja esittäviä patsaita on paljon ja osa niistä heiluttaa käsiään paristojen voimalla.


Toinen vanhankaupungin pääkaduista on helsinkiläiselle pizzeriallekin nimensä lainannut Via dei Tribunali. Vilkas katu on paria edellistä kulkemaamme väylää leveämpi ja sinne mahtuu autojakin. Talojen välistä paistava aurinko hieman häikäisee, kun ohitamme kadun varren kauppoja ja ravintoloita.


Palaamme Spaccanapolille, joka miellyttää meitä enemmän. Kadun varrella kaupitellaan muun muassa paikallisia herkkuja, joista esimerkiksi sfogliatella-leivokset ovat kuuluisia.


Napolissa on lukemattomia kirkkoja, joista valitsen vierailukohteeksemme Ja sitten matkaan -blogin suosituksesta Chiesa del Gesù Nuovon. Kirkko onkin varsin näyttävä ja yllättävän kaunis. Jaksan aina miettiä sitä, kuinka merkittäviä nähtävyyksiä tuntemattomatkin italialaiskirkot voisivat jossakin muussa maassa olla. Täällä ne toimivat hyvinä rauhoittumispaikkoina muuten meluisassa kaupungissa.


Kävelemme vielä kohti rantaa ja ohitamme yhden Napolin linnoituksista, Castel Nuovon. Kaupungissa voisi paremmalla ajalla tutustua myös Castel dell’Ovoon, Sensevero -kappeliin, Bourbonin tunneliin, maanalaisiin käytäviin ja katakombeihin sekä San Carlon oopperataloon. Lisäksi voisi kuljeskella pitkin rantapromenadia tai nousta funikulaarilla katselemaan maisemia Sant’Elmon linnoitukselta, syödä vielä monessa pizzeriassa sekä tietenkin käydä jalkapallo-ottelussa. Napolin suurin viehätys on mielestäni silti paikallisen elämän seuraamisessa.


Saavumme auringon jo laskiessa laajalle Piazza del Plebiscitolle. Mahtipontisen aukion laitoja hallitsevat Kuninkaallinen palatsi sekä kuvassa näkyvä San Francesco de Paolan kirkko.


Lähdemme kävelemään vilkasta Via Toledoa pitkin kohti Euroopan kauneimmaksi mainittua Toledon metroasemaa. Suositun ostoskadun reunalta nousee kapeita kujia Napolin espanjalaiskortteleihin. Quartieri Spagnoli tunnetaan eläväisenä ja perinteikkäänä alueena, jolla on toisaalta myös vaarallinen maine. Haluaisin ehdottomasti tutustua espanjalaiskortteleihin päiväsaikaan, mutta öisillä kujilla hortoilu ei välttämättä kuulostaisi hyvältä idealta.


Päässäni alkaa soimaan Gomorra-sarjan tunnuskappale Nuje Vulimme ’na Speranza. Olen katsonut raa’an, mutta realistiselta tuntuneen mafiasarjan ensimmäisen tuotantokauden ihan pelkästä mielenkiinnosta Italiaa kohtaan, vaikka siinä tapetaankin omaan katselumakuuni nähden liikaa ihmisiä. Napolilla on tiukkaan pinttynyt maine rikollisuuden pesänä, jossa hengissä selvinnyt turisti voi kokea itsensä onnekkaaksi. Tämä mielikuva on vahvasti liioiteltu, sillä matkailijan kannalta Napoli ei ole ainakaan oleellisesti vaarallisempi kuin mikä tahansa muu kaupunki. Taskuvarkaiden varalta kannattaa pysyä aina valppaana, mutta järjestäytynyt rikollisuus ei ole kiinnostunut turisteista.


Löydämme Via Toledon varrelta Galleria Umberto I -ostoskeskuksen, joka jäljittelee hämmästyttävän paljon esikuvaansa Milanon Galleria Vittorio Emanuele II:ta. Avara ja koristeellinen ostoskeskus esittelee taas aivan uudenlaisen puolen Napolista.


Nähtävyydeksikin kelpaava Toledon metroasema on suureksi harmiksemme suljettu. Myös paikalliset käyvät vuorollaan ihmettelemässä suljettuja ovia sekä kokonaisen metrolinjan käyttökatkoksesta kertovaa lappua. Päätämme hetken mietittyämme palata rautatieasemalle kävellen, sillä matkaa on vain reilut kaksi kilometriä. Käytännössä koko matka sujuu pääkatua pitkin, joten emme joudu pelkäämään pimeille kujille eksymistä. Lapsetkin jaksavat reippaasti päärautatieasemalle, jonka vieressä toimivalla Stazione Piazza Garibaldilla myös Sorrenton-junat pysähtyvät.


Napoli on tunteita jakava kaupunki, jota joko rakastetaan tai vihataan. Omaan mieleeni se jää meluisana, hieman kaoottisena mutta pohjattoman kiehtovana paikkana, jonka ristiriitaisuutta palaisin mielelläni tutkimaan ainakin muutamaksi päiväksi. Napoli sykkii rähjäisyydestään huolimatta elämää, eikä sitä turhaan kutsuta Italian sieluksi. Koska useimmille aikuisille on kehittynyt vahvoja ennakkokäsityksiä tästä suorastaan myyttisestä kaupungista, on lopuksi hyvä kuulla myös lapsen vilpitön mielipide. Napoli oli kiva ja hieno, mutta siellä oli liikaa mopoja.


Tiedon uusista blogipostauksista saat parhaiten tykkäämällä Lähtöportista Facebookissa. Lähtöportti löytyy myös Instagramista ja Twitteristä.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Tomi J 30.10.2019 at 15:30

    Kiinnostus heräsi Napolia kohtaan heti. Soljuvaa tekstiä lukiessa alkoi elokuva pyörimään päässäni😃 Hieno juttu Mika!

    • Reply Mika / Lähtöportti 30.10.2019 at 17:32

      Kiitos paljon Tomi, mukava kuulla että kiinnostus heräsi 🙂 Napoli on ainutlaatuinen kaupunki, jonkun määritelmän mukaan jopa oma mielentilansa. Hullu ja hieman kaoottinen paikka, mutta ehkä juuri siksi niin mielenkiintoinen. Jotkut tykkää ja ymmärrän mainiosti että jotkut inhoaa. Kannattaa käydä joskus katsomassa millaiseksi oma mielipide muodostuu 😀

  • Reply Piyya 4.11.2019 at 19:23

    Muuta maailmaa pitää nähdä mutta Italiaan on aina pakko palata ! Minä haluan myös nähdä Napolin ja elää 😊
    Hienosti kuvailtu kaupungin sykettä ja vilinää, johan se houkuttelee kaikella kapottisuudellaan.

    • Reply Mika / Lähtöportti 5.11.2019 at 11:26

      Hyvin sanottu! Itsekin haluan nähdä maailmaa laajasti, mutta Italia kutsuu aina uudelleen. Sophia Loren on sanonut ettei hän ole italialainen vaan napolilainen, että se on eri asia. Ja kyllähän se tavallaan onkin, Napoli on hyvine ja huonoine puolineen melkein oma planeettansa 😀

    Leave a Reply