Grossglockner Hochalpenstrasse – alppiteiden kuningas

Yksi tämän kesän unohtumattomista elämyksistä oli Grossglockner Hochalpenstrassen eli Grossglocknerin alppitien läpi ajaminen. Vaikka maisemareitin pituus on vain viitisenkymmentä kilometriä, kuluu vuoria ihaillessa helposti koko päivä.

Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta, kun lähestymme Fuschissa sijaitsevaa Grossglocknerin alppitien pohjoista tulliasemaa. Majapaikastamme Wagrainista on lähtöpisteeseen noin tunnin ajomatka. Monelle suomalaisellekin Itävallan-matkaajalle tuttu Zell am See sijaitsisi sen sijaan kätevästi vain parinkymmenen kilometrin päässä tulliasemalta.

Pysähdymme hetkeksi laakson pohjalle ihailemaan maisemaa, ennen kuin suoritamme tiemaksun. Henkilöauton tullimaksu on tänä vuonna 35,50 euroa, mutta elämys on mielestäni hyvinkin hintansa arvoinen. Mikäli seudulla seikkailee kauemmin, kuulostaa 55 euron kuukausilippu jo varsin edulliselta.

Liikenteen runsaasta määrästä päätellen tullimaksu ei ole ainakaan liian korkea. Grossglocknerin alppitie on erinomaisessa kunnossa ja se on korkeuseroista sekä hiusneulamutkista huolimatta helppo ajettava. Hohe Tauernin kansallispuistossa kiemurteleva reitti on Itävallan korkein Alpit ylittävä päällystetty tie.

Autojen ja moottoripyörien lisäksi tiellä etenee raatelevia nousuja kaipaavia pyöräilijöitä. Osa sisukkaista polkijoista näyttää pyörittävän kampia viimeisillä voimillaan ja tuskanhiki otsallaan. Lajilla on täällä perinteitä, sillä Grossglocknerin alppitiellä on poljettu muun muassa Giro d’Italian eli Italian ympäriajon etappi kahdesti, viimeksi vuonna 2011.

Henkeäsalpaavat alppimaisemat suorastaan vaativat pysähtymään kerta toisensa jälkeen. Lumihuippuiset vuoret seuraavat toisiaan ja välillä saamme ihailla myös vesiputouksia. Erilaisia levikkeitä on miellyttävän usein, joten kameran muistikortin täyttäminen onnistuu vaivattomasti. Osaan arvostaa sujuvia pysähtymismahdollisuuksia, sillä monella muulla mutkikkaalla tiellä maisemakuvia on jäänyt taukopaikkojen puuttuessa ottamatta.

Olemme varautuneet viileään alppi-ilmaan, mutta elokuun alun helteet yltävät tällä kerralla hyvin myös vuorille. Grossglocknerin tie on säistä riippuen avoinna suurin piirtein toukokuun alusta lokakuun loppuun. Lumiset ja jäiset olosuhteet ovat kuulemani mukaan pilanneet monen turistin haaveet tien läpi ajamisesta, mutta nyt talven merkeistä ei ole tietoakaan. Heinät heiluvat tuulessa iloisen vihreinä ja lunta näkyy vain kaukaisilla rinteillä.

Reitin varrella on jonkin verran kahviloita sekä muita palveluita. Matkailijoiden suuri määrä ei mielestäni haittaa, sillä ihmiset levittäytyvät runsaiden pysähdysvaihtoehtojen ansiosta melko hyvin matkan varrelle.

Tie kiemurtelee hiljalleen kohti reilun kahden ja puolen kilometrin korkeudella sijaitsevaa Edelweissspitzen näköalapaikkaa. Hieman pääreitiltä sivussa olevalle huipulle pääsyä joutuu hetken jonottamaan, sillä ylhäällä on parkkipaikkoja rajoitetusti. Viimeinen nousu Edelweissspitzelle täytyy ajaa varovasti kapeaa ja mutkikasta tietä pitkin.

Edelweissspitzeltä kelpaa katsella maisemia eri suuntiin. Alppitie kiemurtelee kuvauksellisesti, Zell am See häämöttää kaukaisuudessa ja katseensa voi suunnata myös kohti Itävallan korkeinta huippua, 3798-metristä Grossglockneria.


Tällaisissa paikoissa on oma mukava tunnelmansa. Vaikka kyseessä onkin varsin turistinen reitti, on hauska katsella esimerkiksi eri maalaisten moottoripyöräilijöiden innostusta satumaisten maisemien keskellä.

Itävallan-matka ei olisi mitään ilman vaniljakastikkeella höystettyjä omenastruudeleita, joten päätämme istahtaa Unelmatrippi-blogin suosittelemalle Edelweisshütten terassille. Herkut maistuvat viihtyisässä ympäristössä hyvin ja aurinko lämmittää mukavasti.

Matkamme jatkuu valokuvaustaukojen rytmittämänä kohti etelää. Tie kääntyy Hochtorin tunnelin jälkeen laskuun ja saavumme lopulta liikenneympyrään, josta jatkamme kohti Kaiser-Franz-Josefs-Höhen näköalapaikkaa.


Liikenneympyrästä on noin kahdeksan kilometriä umpikujassa sijaitsevalle näköalapaikalle. Matkan varrelle jää muun muassa kaunis lampi sekä vesiputouksia.

Kaiser-Franz-Josefs-Höhen näköalapaikka on varsinainen turistikeskus. Jätämme auton suureen parkkihalliin ja ihailemme edessämme kohoavaa Grossglocknerin kaksoishuippua sekä Pasterzen jäätikköä. Itävallan pisimmän jäätikön pinta-ala on supistunut lähes puoleen siitä, mitä ensimmäiset yli 150 vuotta sitten tehdyt mittaukset osoittivat.


Tällaisissa paikoissa joutuu väkisinkin miettimään ilmaston lämpenemisen seurauksia. Mikäli jäätikköön haluaa tutustua paremmin, pääsee sen läheisyyteen laskeutumaan Gletscherbahn-nimisen mäkijunan kyydissä.

Kiipeämme pienen mäen Frans Joosefin patsaalle. Itävallan keisari ja tarunhohtoisen keisarinna Sissin puoliso vieraili aikoinaan tällä paikalla, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa.


Patsasta mielenkiintoisempaa nähtävää on kuitenkin tarjolla, kun pysähtyy katselemaan rinteen kivenkoloja. Sieltä nimittäin kurkistelee uteliaita murmeleita, jotka ovat yleinen näky Itävallan vuoriseuduilla. Söpöjä jyrsijöitä voisi jäädä katselemaan pidemmäksikin aikaa. Komeasarvisten alppikauriiden bongaaminen jää tällä kerralla harmittavasti haaveeksi.

Palaamme aiemmin ohittamaamme liikenneympyrään ja käännymme kohti Grossglocknerin alppitien eteläpäässä sijaitsevaa Heiligenblutia. Maisemat ovat edelleen kauniita, mutta päivän tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että kaikki oleellinen on jo varmasti nähty.

Heiligenblutia on mainostettu jopa Itävallan kauneimpana kylänä. Tämä arvio on mielestäni yliampuva, vaikka kylä toki erittäin miellyttävä tutustumiskohde onkin. Olemme sinnitelleet koko päivän eväillä ja struudeleilla, joten nyt on jo korkea aika saada kunnon syötävää. Kirchenwirt on perinteinen itävaltalaisravintola, josta saa seudun tyypillisiä ruokia tuhteina annoksina. Tilaamani jägerspätzle on hieman turhankin rasvainen ja raskas, mutta vie toisaalta nälän tehokkaasti mennessään.

Vierailemme kirkkoa reunustavalla kauniilla hautausmaalla ja ihailemme vielä kerran näkymiä alas laaksoon. Aurinko katoaa jo vuorenhuippujen taakse, joten katsomme parhaaksi lähteä paluumatkalle. Kierrämme Heiligenblutista takaisin Wagrainiin eteläistä reittiä Spittal an der Draun kautta. Ilta ehtii parituntisen ajomatkan aikana pimentyä sysimustaksi, mutta päivän aikana nähdyt maisemat jäävät mieleen loppuiäksi. Vaikkei omakohtaista kokemusta kovin monelta tämän seudun reitiltä olekaan, uskallan silti nimetä Grossglockner Hochalpenstrassen alppiteiden kuninkaaksi.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

16 Comments

  • Reply Marja 31.8.2017 at 16:18

    Vau mitkä maisemat, tämä täytyy säilöä muistiin sinne toivekohteisiin:)

    • Reply Mika / Lähtöportti 1.9.2017 at 14:29

      Kiitos kommentista! Näitä maisemia ei voi kuin suositella ja niitä pääsee ihailemaan helpon ja hyvin ylläpidetyn autoilureitin varrelta.

  • Reply Travelloverin Annika 31.8.2017 at 16:53

    Siitä onkin aikaa, kun olen Alpeilla ollut viimeksi. Niissä maisemissa on vain jotain uskomattoman kaunista. Minuun iskee aina kateus, miksen ole niin outdoor-tyyppi, että nousisin kaikki rinteet ihan vain ruisleivän voimalla enkä autolla tai jollain hissillä. Vuoristomaisemassa tuntuu lepäävän niin sielu kuin silmäkin, kuten näissä kuvissakin.

    • Reply Mika / Lähtöportti 1.9.2017 at 14:33

      Mullakin oli ennen tätä todella pitkä aika edellisestä Alpeilla käynnistä. Jotenkin ne vain unohtui sinne lähikohteiden ja aina yhtä houkuttelevan Välimeren väliin. Autollakin pääsee näkemään paljon, mutta on totta että patikoiden saisi näistä maisemista vielä paljon enemmän irti. Ehkä sitten seuraavalla matkalla, sopivan haastavilla reiteillä 🙂

  • Reply Maarit 31.8.2017 at 17:04

    Voi että! Ompas niin eri maisemat kun meidän reissun aikaan. Silloin oli hirmuinen myräkkä ja sumu, eikä ihmisiä nimeksikään. Oltiin yötä tuolla Edelweishüttella, ja meidän lisäksi taisi vain muutama auto olla pihassa. Silloin kun ajettiin siihen lipun myyntiin se mies vaan huokaili ja ihmetteli, että miksi me semmoisessa kelissä ylös mennään. 😀 Mutta meillä oli yöpaikka varattuna, eikä oltu reissun päällä seurailtu säätiedotteita. On se vaan upea reitti, kelissä kuin kelissä!

    • Reply Mika / Lähtöportti 1.9.2017 at 14:41

      Mukava kuulla tuosta teidän kokemuksesta, vaikkei sää ollutkaan parhaimmillaan. Oma unohtumaton tunnelmansa tuolla vuorilla yöpyessä on varmasti säästä huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, ollut. Teidän täytyy lähteä tuonne joskus uudestaan paremmalla onnella! Ja itselleni voisi olla elämys käydä tuolla joskus uudelleen vaikka alkukesästä kun on vielä lunta maassa 🙂

  • Reply Anna | Muuttolintu.com 1.9.2017 at 04:22

    Huh mitkä näkymät! Vuoristomaisemissa on jotain mielettömän rauhoittavaa, vähän samoin kuin merenrantamaisemissa. Näyttää mahtavalta paikalta road trippailuun, jonain päivänä! Tämmöisillä teillä se etäisyys on aina tosi hämäävä, mutkaisilla teillä ja monilla pysähdyksillä siihen matkaan aina saa kulumaan enemmän aikaa kuin mitä kuvittelisi. Söpöltä näyttää tuo kyläkin, murmelista puhumattakaan, en ole sellaista koskaan nähnyt 🙂

    • Reply Mika / Lähtöportti 1.9.2017 at 14:44

      Vuoristomaisema tosiaan rauhoittaa ja niin tekee merikin. Siltä pohjalta voisin suositella vaikka Montenegroa, jossa voi nauttia molemmista yhtä aikaa 🙂 Mutta kannattaa ehdottomasti suunnata joskus myös näihin Itävallan maisemiin. Tämä taisi mullekin olla ensimmäinen kerta kun näin murmeleita. Ne on isompia kuin kuvittelin, useamman kilon painoisia. Ja ne osaa viheltää hauskan kuuloisesti 😀

  • Reply Jenni / Unelmatrippi 1.9.2017 at 11:30

    Kiitos linkkauksesta! Grossglocknerin alppitie on maisemiltaan ihana ja helppo ajaa! Murmeleista tietenkin plussaa. 🙂 Me tepasteltiin tuolla reitillä jollain pysähdyspaikalla lumikasassa sandaalit jalassa (se oli kesäkuuta). Sain tästä postauksestasi taas automatkakuumeen. Aika huolestuttavaa, että jo tässä vaiheessa vuotta mietin ensi kesää… Me on ajeltu useita muitakin upeita reittejä Alppien yli, mutta kaikki ovat olleet aika erilaisia – mä aina sanonkin automatkaa suunnitteleville tutuille, että vuoristomaisemat eivät todellakaan ole sitä yhtä ja samaa tiellä kuin tiellä. Aina saa haukkoa henkeä. Vuoret <3

    • Reply Mika / Lähtöportti 1.9.2017 at 14:51

      Kiitos struudelivinkistä! Matkablogien lukeminen on vaarallista, tekisi aina mieli lähteä heti ties minne. Mun täytyy joskus kysellä sulta vinkkejä Euroopan parhaille vuoristoteille, sillä täytyyhän näitä nähdä lisää. On kyllä ihan totta, että vuoristomaisemia on kovin erilaisia. Mulla on ollut ihan mahtava vuosi, kun olen nähnyt keskenään niin erilaisia vuoria Montenegrossa, Madeiralla ja Itävallassa. Ensi vuonna sitten taas jotain muuta!

  • Reply Reissu-Jani 2.9.2017 at 04:56

    Onpas tuo Pasterzen jäätikkö pienentynyt huomattavasti siitä kun kävin siellä vuonna 2005. Tällöin se jäätikkö oli vielä näköalatasanteen kohdilla. Kävin kävelemässä jäätikön reunalla menevää polkua pitkin – Gamsgrubenwegiä 5 km kohti vuoria, kunnes käännyin lumikentällä takaisin. Murmelit olivat myös tällöin paikalla.

    • Reply Mika / Lähtöportti 4.9.2017 at 16:22

      On kyllä huolestuttavaa, miten nopeasti jäätiköt sulavat. Kävely jäätikön reunalla on varmasti ollut hieno kokemus, tuollaisissa paikoissa on aina omanlaisensa tunnelma. Täytyykin laittaa Gamsgrubenweg muistiin, jos tuonne tulee joskus palattua.

  • Reply Miika & Gia | matkakuume.net 2.9.2017 at 11:41

    Aivan ihania maisemia tässä! Kertahinta tietullista on kyllä jokseenkin suolainen, varsinkin kun vertaa esimerkiksi Kroatian todella edullisiin tietulleihin. Toisaalta, sitä tulee heiteltyä kyllä paljon turhempiinkin asioihin helposti tuon verran rahaa.

    Miten teillä muu perhe jaksaa kuvaustaukojasi? Tuleeko yhtään sanomisia, vai ovatko tottuneet siihen että kun hieno maisema bongataan, silloin myös pitää pysähtyä ikuistamaan se?

    • Reply Mika / Lähtöportti 4.9.2017 at 16:35

      Tuo hinta kieltämättä ensin kauhistutti. Jos kuitenkin ajattelee maisematien nähtävyytenä, jossa perhe viettää koko päivän, niin sitten hinta ei enää kuulostakaan niin pahalta. Itävallassa autoilu voi kyllä muutenkin tulla kalliiksi. Tuolla illan paluumatkalla ajettiin 6 km pitkän Katschbergtunnelin lävitse ja siitä lystistä piti maksaa 11,50 euroa. Tarjosin hintaa tarkistamatta puomilla kympin seteliä ja ihmettelin, kun vaihtorahoja ei alkanut kuulumaan 😀

      Kiitos hyvästä kysymyksestä, perhe jaksaa kuvaustaukoja kohtuullisen hyvin. Ovat tottuneet toistuviin pysähdyksiin, eikä ole tullut suurempia ongelmia. Monesti tehdään niin, että hyppään yksin ulos autosta ja yritän ikuistaa maisemat mahdollisimman nopeasti. Silloin tällöin voi pitää vähän pidemmän tauon, pienet eväät pitävät silloin lapset yleensä tyytyväisinä 🙂

  • Reply Heli T 6.9.2017 at 22:02

    Kiitos mainiosta katsauksesta ja kuvista. Vajaan kolmen viikon päästä olen itse menossa samoihin maisemiin – tuskin maltan odottaa!!! ?

  • Leave a Reply