Jeps. melko hiljaista ollut blogirintamalla tällä viikolla mutta siihen on ollut syynä ihan rankat työtehtävät ja siinä ohessa pienoinen viikon mittainen projekti joka vei mehuja ihan kiitettävästi. Illalla ei meinannut töiden takia tulla uni ja niinpä unet jäivät 5-5,5 tunnin mittaisiksi joka yö. Olen satavarma että vaikka nukuin nuo yöni tasaiseen tahtiin yhtä lukuunottamatta, stressi sai unenlaadun huonoksi eikä sitä ollut sitten yhtään levännyt aamuisin.
Viikkoa eteenpäin mentäessä alkoi univaje jo tuntumaan fyysisinä oireina ja tuntui että koko keho värisi sisuskaluja myöten. Se tunne ei ole kuulkaas todellakaan mukavaa, ja tällä hetkelläkin tätä kirjoittaessa kroppa huutaa hoosiannaa oikeen komiasti.
Lasten kanssa oli pikkuinen episodi tuossa keskiviikkona kun huomasin että molempien huoneet olivat taas sellaiset kaatopaikat että oksat pois. Pyysin kauniisti siivoamaan pikkuisen jälkiä kun heidän lattiollaan ei pystynyt melkein liikkumaan osumatta johonkin tavaraan taikka vaatteeseen (pari esiteiniä täällä nääs) ja kyllähän he alkoivat siivoamaan nätisti. Siivous tosin oli melko hidasta ja enemmänkin tavaroiden siirtelyä lattialla joten siinä alettiin sitten käydä tiukkojakin keskusteluja tavaroiden paikasta. Lämpötila alkoi nousta ja kun sitten vihdoin ja viimein iltakymmenen maissa rupesivat siisteissä huoneissaan nukkumaan molemmat tenavat olivat laittaneet yläkerran aulalle lapun että olivat mykkäkoulussa vanhemmilleen.
OIisipa sitä saatukin rauha siihen mutta kun ei. Tuon lapun lisäksi aulan lattiallla oli sukkia ja tavaroita, jotka olivat mystisesti siihen ilmestyneet. Ei muuta kuin keskustelemaan toisen tenavan kanssa asiasta asiallisesti ja niin vain läppäsin valot päälle ja käskytin laittamaan tavarat paikoilleen. Siinä sitä taas käytiin tiukkoja keskusteluista siivoustavoista ja ai että kun tilanne vei mehut. Pyrin keskustelemaan lapsen kanssa siinä ohessa ja kun hän vihdoin pääsi nukkumaan niin kerroin vielä kuinka paljon lastani rakastan. Aika yksipuolistahan tuo sitten oli koska lapsi oli mykkäkoulussa ja vihainen minulle.
En suosi ollenkaan sitä että nukkumaan mennään vihaisena. Iltakymmenen jälkeen käyty keskustelu ja vihaiset fiilikset pienokaisella olivat kuitenkin sellaiset, että tilanne on pyrittävä rauhoittamaan joten silitin poskesta ja lähdin pois. Ehkä tuossa oli syy sille että aamuviideltä näin unen joka sai minut kauhun valtaan. Lapseni oli kuollut, tiesin sen. Olin saanut hänet takaisin vuorokaudeksi ja illalla sitten aloin huomaamaan että lapseni teki kuolemaa. Vartalolle alkoi ilmestyä lautumia ja häntä alkoi väsyttää joten halusin hänen viimeisistä hetkistään mahdollisimman hyviä. ”Älä kulta ala vielä nukkumaan, käy vielä lähtöpissillä” ja silitin hänen poskeaan. Kovasti lapseni halusi jo nukkua joten pyysin toista lasta tuomaan ruumisarkun kuolevalle lapselleni, juuri siihen asuntomme yläaulaan jossa illalla käyty siivouskeskusteluepisodi oli oikeasti käyty. Tuohon minä sitten heräsinkin ja suorastaan kiipesin seinille. Uni ei tullut sitten millään joten pyörin viiden jälkeen sängyssä. Yritin järkeistää koko pääkoppaani ja vaikka tiesin ettei kyseessä ollut mikään enneuni, äitinä tuollainen uni oli vain vaikea sivuuttaa. Työpäivä meni asiaa vatvoessa ja kun sitten tulin illalla kotiin, halin molempia tenavia kyllä tosi paljon ja kumpailin heidän kanssaan.
Että näin. Nyt on aika oikeasti pysähtyä, ottaa viikonloppu rauhallisesti ja olla perheen kesken. Nukuin tänä aamuna 11.40 saakka ja hyvä niin, mutta ei tässä olla vieläkään kunnossa. En ole liikkunut projektin takia ollenkaan tällä viikolla, joten nyt vain haluan ruveta jumppaamaan tässä rauhallisessa kämpässä omaan tahtiin. Mikään ei ole parasta kun tiedostaa omat rajansa ja tehdä asialle jotain. On paljon ihmisiä jotka ajavat itsenä piippuun pahoin seurauksin, enkä minä halua olla yksi niistä joista tulee työkyvytön.
Frasierin sanoin: Good mental health!
Hyvää viikonloppua murut, en laita tällä kertaa kuvan kuvaa tähän postaukseen sillä vedän nyt kevyemmällä versiolla.
Tällä Luganosta otetulla kuvalla ei ole kyllä mitään tekemistä töideni kanssa mutta jotenkin tässä kuvassa on jotain rauhallista ja siksi laitoin sen tänne.
Onneksi pääsen huomenna siemailemaan samppanjaa. Hyi minua kun lipittelen keskellä työviikkoa alkoholijuomaa mutta ai että kun minä odotan innolla tuon kuplivan juoman nauttimista mukavassa ympäristössä. Pienet on tämän naisen ilot, mutta nämä pienoiset muutokset arkeen ovat kivaa vaihtelua.