Alppireissu, day 1

Se on kuulkaattes niin, että tähän alkuun on pakko lausua muutama mäkättävä sana eräästä lentomatkustajasta. Oikeastaan tämä koskee kaikkia meitä matkustajia, sillä haluaisin puhua hieman lentomatkustamisen kirjoittamattomista säännöistä, niistä pienistä asioista, joilla huomioidaan muut matkustajat. Ei minä en puhu niistä tyypillisistä känniääliöistä, selkänojaan potkivista tenavista tai lastensa vapaista kasvattajista vaan jostain muusta. Meillä oli nääs miehen kanssa käytävä- ja keskipaikka, kun vierustoveriksemme ikkunapaikalle sattui menomatkalla henkilö, jolla oli kyllä lentomatkustamisen pelisilmä hukassa ja pahasti.

Täytyy myöntää, että sorruimme miehen kanssa pyörittelemään silmiämme hiukkasen tälle naiselle, kun hän innostui haluamaan vessaan aivan väärään aikaan. Kun turvavöiden merkkivalo oli sammutettu, mieheni nousi käytäväpaikaltaan ylös ja kaivoi hattuhyllyltä läppärin, niskatuen ja vastamelukuulokkeet. Siinä mies operoi aikansa ja nainen kyllä näki tilanteen, muttei reagoinut yhtään. No, mies istuutui paikoilleen, asetteli niskatuen, laittoi kuulokkeet kiinni kännyyn, avasi läppärin ja näpytteli salasanan. Siinä vaiheessa nainen havahtui vasta haluamaan vessaan. Missä lentomatkustajan pelisilmä ja normaali huomioiminen?!

Noh, eipä siinä vielä kaikki, niinkuin ostoskanavan mainoksissa tupataan sanomaan. Lentoemännät hoitivat tarjoilunsa, nainen tilasi mustikkamehua, joi sen ja tilasi santsikupin. Juomisen sijaan hän jätti pöydälleen täyden mukin mustikkamehua, juuri sille puolelle, jossa minä istuin ja rupesi nukkumaan. Että hyvästi vaan meikäläisen kauneusunet, matka menikin vahtiessa naisen mustikkamehukippoa, joka oli harmillisen lähellä meikäläistä. Yksi vaivainen ilmapomppu ja sitä olisi saanut puhdistella meikäläisen lentovaatteita. Niin että toistamiseen kysymys: missä lentomatkustajan pelisilmä ja normaali huomioiminen?! Pah, sanon minä. Nyt siellä joku tietty ajattelee, että olisin voinut itse siirtää kyseistä mukia, mutten uskaltanut. En ollut ihan oikeasti varma, miten syvässä unessa henkilö on (oli rätti silmillä), joten siinä olisi ollut selittelemistä, jos hän olisi äkännyt meikäläisen sormeilemassa naisen mukia.

Anyway, edellisestä Zürichin lentokentän visiitistä viisastuneena osasimme tällä kertaa suunnistaa nopeammin autovuokraamoon, joskin pientä säheltämistä siinä vieläkin oli. Meiltä ei kyllä heru kehuja kyseiselle lentokentälle miehen kanssa yhtään. Europcarin palvelu oli taasen näppärää ja pian suuntasimmekin jo tarkistamaan vuokra-automme. Muutama lisähuomautus lommuista piti käydä vielä merkkauttamassa paperiin, ennen kuin pääsimme aloittamaan matkamme kohti Euroopan suurimmaksi mainittuja Reinin putouksia. Pysäköinnin hinta putouksilla oli 5 CHF ensimmäiseltä tunnilta, seuraavat tunnit 2 CHF/tunti ja illalla pysäköinti olisi ollut ilmainen.

Siellähän ne kohisee. Tuonne mäen päälle sitä olisi varmaan täytynyt rahdata luunsa, jos olisi halunnut saada kenties jonkun ”wau-elämyksen”.

Niin tai sitten vaan veneen kyytiin ja tyrskyjä päin. Ei ehkä meikäläisen juttu tuo, pelkuri kun olen.

Niinkuin aiemmassa postauksessa mainitsin, en saanut kyseisestä putouksista oikein mitään irti, muttemme me myöskään pyrkineet hakeutumaan kenties vaikuttavampiin kohtiin putousta. Kävimme popsimassa putousten äärellä sijaitsevassa ravintolassa pienoisen lounaan yhteishintaan n. 22 frangia ja jatkoimme melko nopeasti matkaamme seuraavaan kohteeseen.

Miehen ja minun haaveena oli ollut jo pidempään Rantapallon artikkelissakin esitelty, kallionrinteeseen kiinni rakennettu Berggasthaus Aescher-Wildkirchli. Mitään hinkua majoittua tuonne meillä ei ollut, mutta pakkohan sitä oli päästä katsomaan. Pikkuinen amatöörimatkailija ja prinsessa minussa otti jälleen vallan, kun oletin kyseisen majan olevan kaapelihissin välittömässä läheisyydessä. Minulla oli pelkkä hellemekko päällä, joten päädyin pukemaan mekon alle varmuudelta housut jalkaan. Siihen se varustautuminen villatakin lisäksi sitten jäi. Ei muuta kuin slipareilla matkaan. Jah, niin sitä pitää.

Kaapelihissi (meno-paluu) Ebenalpin huipulle kustansi meiltä 31 CHF/hlö. Ylhäältä avautui kerrassaan komeat näkymät, mutta ympärillä ruohoa jatkuvasti popsineet lehmät sai meikäläiseltä hieman kritiikkiä. Isojen lehmikellojen kilkatus joka suunnalta alkoi pikku hiljaa häiritsemään tätä puolicitytyttöä ja olinkin oikeastaan iloinen, kun lähdimme talsimaan kohti Berggasthaus Aescher-Wildkirchliä. Juu, ja talsimme (about 20 minuuttia reipasta kävelyä suuntaansa). Ajoittain epätasainen, kurainenkin maasto, pimeä ja kostea luola sekä sellainen alamäki, joka tuntui varpaiden välissä kun jalka tuppasi liukumaan slipareissa mäkeä alas, mutta sliparit pysyi hyvin paikoillaan. Kuran takia meikä käveli reittiä maksihame puoliksi korviin vedettynä, pöksyt jalassa ja sliparit jalassa. Siinä oli vaelluskenkiin ja -asuihin pukeutuneilla turisteilla katsomista ja huomasinpa joidenkin ottavan kuvia kovin paljon minun suuntaani. Eikä ollut muuten mitään tönöä siinä lähettyvillä, joka olisi selittänyt moisen kuvaamisen.

Nuin. Hyvin toimi. Melkein. Housut oli komiasti kurassa talsimisen jälkeen.

Ihan suloisen näköinenhän tuo oli ja ymmärrän, että tuolla vuorilla on parempi kun noilla otuksilla on kilkattimet kaulassa, mutta jösses kun sitä kilkatusta oli AIVAN liikaa. Luulisi reppanoiden kuulon heikentyvän moisesta. Ja eikö ne koskaan lopeta syömistä?!.

Voitte uskoa, että nieleskelin ajoittain melkoisen isosti ja pitelin vuoren seinämästä kiinni, kun talsin korkean paikan kammoisena kohti kuuluisaa majataloa.

1.454 metriä merenpinnasta sijaitseva Berggasthaus Aescher-Wildkirchli oli juuri yhtä vaikuttava kuin epäilinkin sen olevan. Nautimme täysin siemauksin komeista maisemista ja tunnelmasta, joka meidät vallitsi. Meikä tunsi taas olevansa hyvin pieni ihminen maapallolla ja eipä kyllä ympärillä näkynyt yhtään ihmistä, joka olisi ollut suupielet alaspäin.

Yksi ainoa käsky teille: Käykää!

Siinäpä joku leipä, jonka mies tilasi Berggasthaus Aescher-Wildkirchlin terassilla. Autoilevana hän ei ottanut kuin muutaman siemaisun oluesta, joka minun täytyi sitten uhrautua juomaan.

Oikeastaan hieman harmitti lähteä sieltä pois, mutta väsy alkoi painaa ja hotelliinkin oli päästävä. Mies oli katsellut meidän reittisuunnitelmaa ennen matkaa ja oli varannut matkan varrelta ihan oivan hotellin, Four Points By Sheraton Panoramahaus Dornbirnin. Hotelli oli luotettava ketjuhotelli, sijaitsi sopivasti kauppakeskuksen vieressä, arvosteltu ihan hyvin Tripadvisorissakin eikä hintakaan ihan huonoin ollut (ilman aamupalaa 108 euroa/yö). Ystävällinen asiakaspalvelu, siistit huoneet ja tasokas kylpyhuone piti huolen, ettemme pettyneet valintaan. Meidän aikana superkallista aamiaista emme ottaneet, sillä tarkoitus oli rahdata aamulla luut mahdollisimman pian tien päälle ja aterioida Liechensteinin puolella. Ja ei, ei kallis hotellibrekkari ollut rahasta kiinni, vaan periaatteesta.

Perustason huone (Business Room). Executive Room olisi ollut ainoastaan muutaman neliön isompi ja tietysti kalliimpi, muttemme ottaneet sitä, sillä mitään lounge-etuja siihen ei olisi kuulunut.

Ilmaiset vesipullot oli plussaa. Kaikissa hotelleissa vesipullot eivät ole ilmaisia perustason huoneissa.

Meikäläisen silmää miellyttävä kylppäri.

Siinähän se, meidän ensimmäinen Alppireissun päivä. Sen verran olimme reissustamme ryytyneitä miehen kanssa, että päätimme jäädä huoneeseen, tai hyttiin, niin kuin minä sanon, ja tilasimme huonepalvelusta ruokaa. Miehen Sandwich-ateria ja meikäläisen kasvispasta kustansi palvelumaksuineen yhteensä noin 30 euroa, emmekä katuneet. Ateriat olivat maittavia ja sopivan isoja, eikä mitään moitittavaa löytynyt.

Ei pöllömpi päivä.

Kuis muuten on, onko joku käynyt Reinin putouksilla ja/tai tuolla Berggasthaus Aescher-Wildkirchlissä, kenties vaellellut alueella enemmänkin? Tiedän, että teitä lukjoita on, joten kaikenlaiset vinkit ja suositukset otetaan kommenteissa ilolla vastaan. Niistä on apua muille, jotka suunnittelevat visiittiä kohteeseen.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee. Niin juu, ja aivan tavismenoa löytyy Snapchatistä nimimerkillä Kthetraveller. Omalla vastuulla sitten.