Browsing Tag

rakkaus

Alle kolme viikkoa Karibian risteilyyn ja ihka oikeita kuulumisia

Well helou helou! Ei tästä ihan pelkkää risteilyblogia kuulkaattes ole tulossa, vaikka tuo minun postauslistani melkoisen laivapainotteinen onkin. Sen siitä saa, kun perheemme tuppaa painumaan merille lomailemaan keskivertoa useammin. Vuodenvaihteen kuviot on vielä pahasti auki mutta lupaan, että ulkomaan kamaralla me möllötämme seuraavalla perhelomalla. Sitä ainakin kovasti toivon.


En minä kiellä sitä, etteikö Australia olisi haaveena/tähtäimessä vielä tämän vuoden puolella. Kaikki vaan riippuu niin isoista ja meistä riippumattomista asioista, ettemme vieläkään tiedä, onko reissu Ausseihin tänä vuonna tai ensi vuoden alkupuolella mahdollista. Aussikamu D:kin on muuttanut toisaalle, joten rannalle on matkaa julkisilla melkein tunti. Vähän jänskättää, millainen lomastamme tulisi, jos Ausseihin saakka päästäisiin.

Karibian risteily lähenee!

Juu, se Karibian risteily Celebrityllä koittaa vajaan kolmen viikon päästä ja olenhan minä hiukkasen hakusessa. Kyseessä on elämäni ensimmäinen ns. yksinmatka, sillä mieheni ei pystynyt osallistumaan töidensä takia kyseiselle risteilylle. Onhan se hiukkasen hämillistä myöntää, että minä, 45-vuotias nainen, en ole eläissäni matkustanut yksin vaan olen liikkunut aina jossain porukassa. Tällä kertaa kuitenkin lennän yksin Miamiin, rahtaan ypöyksin luuni hotelliin yhdeksi yöksi ja sieltä vielä yksinäni seuraavana päivänä laivaterminaaliin. Olenko tyytyväinen kohtalooni? En, sillä meikäläisen psyykkestä ei vaan ole yksinmatkaajaksi, piste. Onneksi tapaan muut ryhmäläiset laivaterminaalissa tai viimeistään laivalla, joten siellä olen varmasti rentoutuneempi ja loma voi oikeasti alkaa. Se on nääs niin, että vaikka liikkuisinkin yksin laivalla ja nukun yksinäni hytissä, se tieto, että en ole  niin sanotusti yksin laivalla helpottaa kummasti oloa.


Näin virkistävää juomaa nelisen vuotta sitten Miamista lähtiessä. Kiva oli jakaa lähtötunnelmat oman kullan kanssa, kattella maisemia ja toisiamme. Minä rakastan miestäni aivan valtavasti ja haluan jakaa reissuhetket hänen kanssaan. Se mieheni lämmin katse, silmiin saakka nouseva hymy, ne on niitä minun sydäntä sykähdyttäviä näkymiä. Pahalle tuntuu, ettei noihin hetkiin ole nyt mahdollisuutta seuraavalla matkalla.

Risteilyn läheneminen ei ole oikein iskenyt vielä tajuntaan. Online check-in on tehty, liput ja laput on jo ainakin pdf:nä koneella ja vaatepaniikki on melkoinen. Kattelin tuossa Instafeediä ja ymmärsin laivalla olevan sellaisen bileillan, jolloin porukka pukeutuu valkoiseen. Pakkohan sitä oli kiireellä ruveta metsästämään valkoisia vaatteita ja melkoinen ongelma meikkikselle siitäkin taas tuli. Minua miellyttäneet vaatteet lähtivät 300 eurosta ylöspäin ja eipä yhden illan takia innostanut moista rahaa ensimmäisenä yhteen hameeseen pistää. Pikkuisen edullisempi hamonen tuskaisen etsinnän jälkeen taisi löytyä, mutta sen sopivuus selviää aikanaan kun Zalandon paketti saapuu. Sen vaan sanon, että useampia satasia yks vaivanen risteily on vaatteiden sun muiden oheistuotteiden myötä imenyt ja tukkakin pitää vielä laittaa yli satasella kuntoon ennen matkaa. On se vaan välillä kiva olla nainen. Not.

Anyway, retkiä pitäis kattella varmaan sillä silmällä, mutta minen ole saanut sitä aikaiseksi. Kocostarin kuorintasukat ostin sentään Gabriellalta viime viikonloppuna ja tungin ne jalkaan keskiviikkona. Sanotaanko vaan, että seuraavana päivänä kirosin päätöstäni koska jalkapohjissa tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet puutumassa. Nyt tuota tunnetta ei enää ole mutta saas nähdä, onko kuorintasukista meikäläisen jaloille hyötyä ja pysyykö jalkaterät nilkassa kiinni. Nyt nuo jalkapohjat näyttävät melko säälittäviltä tapauksilta.

Sokerikoukussa vai ei?

Juu, kovasti täällä yritetään siirtyä takaisin terveelliseen ruokavalioon ja ajoittain olenkin ollut tyytyväinen ruokalautaseeni. Avokadoja, pähkinöitä, hedelmiä ja niin pois päin on mennyt melko mukava määrä, mutta perjantaina kävelin naama muikeana 145 gramman irtokarkkipussin kanssa ulos paikallisesta Äässistä (S-Market meidän perheessä). Mites siinä nyt niin kävi, kun ennen meikkiksen lauantaipussi on painanut 80 grammaa? Pirskatin täydet karkkilaarit ja muutama uusi karkkilaji. Piti ottaa muutama karkki jokaista nimeäni huutavaa karkkia ja siitä se 145 grammaa sitten nopeasti tuli. Ei näin.

Juu ja kuvaakaan en kerinnyt ostoksestani ottaa, sillä se möllöttää masussa vimosta karkkia myöten. Jaoin sentään kahdelle päivälle saaliini, ettei ihan hirveää överiä tullut.

Yllä kuva leivoksesta, jonka ostin Bangokissa viime keväänä. Sen siitä saa, kun hotellimme (esittely ja suositus tässä) yhteydessä oli aivan mieletön ostoskeskus. Mitä sitä tuommosta herkkua kauppaan jättämään. Eikä ollut muuten ollut ainoa herkku, joka tarttui kaupasta mukaan. Hyi minua.

Tylsääkin tylsempi arki

Kotona ei ole tapahtunut oikeastaan yhtikäs mitään ja elämäni kohokohta on ollut tyyliin Harryn ja Meghanin kiertomatkan seuraaminen Instassa. Tyypillinen koti-työ-kauppa kuvio on taasen menossa ja arki rullaa tavalliseen tapaan, joten turha sitä on ollut sitä samaa vanhaa päivitellä Instastoriesiinkaan. Viinimessuillekaan oli turha mennä pyörähtämään, sillä mies on ollut hoitamassa vanhempiensa asioita tämän viikonlopun toisaalla ja minä olen ollut ”lastenvahtina” täällä kotona. Kyllähän nuo teinit pärjää, mutta olis ollut jotekin hölmöä käydä viinimessuilla maistelemassa ihania juomia. Olis saattanut käydä samalla tavalla kuin Äässin karkkilaarinkin kanssa, eikä se olis ollut ihan viisaimmasta päästä se.

Pstt, olenko ainoa, joka on hurahtanut Harryn ja Meghanin seuraamiseen Instassa? Mun mielestä Meghanin asut on ollut kerrassaan upeita ja on ne vaan niin suloinen pari!

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

20 vuotta onnellisesti yhdessä: Pitkän parisuhteemme salaisuus

*Kaikki artikkelissa käytetyt kuvat Pixabay.com*

Huhtikuussa tulee 20 vuotta yhteiseloa täyteen ja lähes 17 vuotta siitä olemme olleet naimisissa. Kaksi lasta lyhyellä välillä lasten ikäeron ollessa 1 vuotta 8 kuukautta. Elämän ruuhkavuosia, töissä kiristyvää työtahtia ja väsymystä. Niin juu, mites se parisuhde tuon kaiken keskellä?

Luulisi tuossa 20 vuodessa tulleen parisuhde jo sen verran tutuksi ja itsestäänselvyydeksikin, ettei sen toisen kumppanin olemassaolo tunnu oikeastaan missään. Siinä se nyt vaan on. Kenties möllötellään sohvan eri päädyissä ja ollaan omissa oloissa, viestitellään Facessa keskenään viitsimättä vaihtaa sanoja ääneen. Ah, niin helppoa ja turvallista. Tuossa se kumppani on ollut ja varmasti on kymmenenkin vuoden päästä, koska me nyt vaan ollaan naimisissa. Varma parisuhde? Ei. Yllä oleva vaan ei toimisi meillä.

20 vuotta on pitkä aika ainakin omasta mielestäni silloin, kun parisuhteessa ollaan edelleen rakastuneita, sitä toista kumppania kaipaa ja nauttii yhdessäolosta. Tuntee olonsa rakastetuksi, halutuksi ja turvalliseksi. Miten se voi olla mahdollista näin monen vuoden jälkeen? Mitäpäs jos kertoisin, miten meillä on pidetty yllä parisuhdetta nämä kaikki vuodet. Ehkä joku voi saada siitä samalla vinkkejä pitkään parisuhteeseen.

ELÄMÄNKUMPPANIN ESIKARSINTA:

Rakasta itseäsi, hyvällä tavalla

Miten tuo liittyy hyvään parisuhteeseen? Paljonkin. Minä koen, että se on itse asiassa kaiken a ja o.

Minä elin aikoinaan huonossa parisuhteessa ja syy siihen oli se, että seurustelukumppanini oli ilmiselvä narsisti. Eihän sitä yli 20 vuotta sitten ymmärtänyt asiaa, mutta nykyään kyseinen ihmistyyppi on tullut tutuksi median kautta. Voisin katua deittailuani kyseisen henkilön kanssa ja kovasti, mutta olen oikeastaan iloinen siitä, että tuhlasin elämästäni yli vuoden tuollaisen ihmisen kanssa olemiseen. Miksi?

Ilman häntä en olisi oppinut kuuntelemaan ja arvostamaan itseäni sillä tavalla, kun nyt arvostan. Ilman häntä en olisi koskaan ruvennut karsimaan rankalla kädellä parisuhteen kariutumisen jälkeen ”ovista ja ikkunoista” tulleita miehiä. Tuliko jostain henkilöstä itselle jostain kumman syystä epämukava olo, särähtikö joku pienikin asia teoissa tai sanoissa korvaan? -> turha deittailla sitten yhtään.

Minä rakastin ja rakastan itseäni. Minkä takia tuhlata aikaa ja aiheuttaa mielenharmia deittailemalla sen kaltaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei vaan oikein tunnu syvimmässä hyvältä? Yksin yksin on paljon parempi kuin kaksin yksin. Sen kun monet parisuhteensa kanssa kamppailevat ymmärtäisivät. Tuo on ollut meille mieheni kanssa heti selvää ensimmäisestä päivästä lähtien.

Intuitio

Kuten edellä mainitsin, sitä sielun pientä ääntä, jännää tuntemusta on hyvin tärkeä kuulla. Siinä ei poika-/tyttöystäväehdokkaan maine, mammona, ulkoinen olemus tai mikään muu paina vaakakupissa, jos itsellä vain on jännä epämiellyttävä/aavistava olo, joka on jotain muuta kuin ihastumisen perhosia vatsassa. Se on alitajuntasi, joka ymmärtää ja tietää sekä varoittaa sinua. Sitä ääntä kun ihmiset vain oppisivat kuuntelemaan.

Mistäs se seurustelukumppani onkaan kiinnostunut?

Kuten kuvistani huomaa, olen vartaloltani melkoisen sirpsakka nainen ja samanmoinen olin nuoruudessakin. Valitettavasti se aiheutti sen, että ”sulhasehdokkaat” olivat melkoisen kiinnostuneita jostain ihan muusta minussa kuin pääni sisällöstä. Jösses, olisin voinut olla vaikka tyhmä kuin saapas ja puhua siansaksaa, mutta miehet olisivat hymyilleet ja yrittäneet päästä tekemään lähempää tuttavuutta vähemmillä vaatteilla. Onko tuossa hyvän parisuhteen pohja? Ei.

Sanomattakin selvää, että pihtasin nykyisen mieheni kanssa sitä ensimmäistä kertaa. Minun täytyi vaan olla varma, että mieheni on kiinnostunut minusta kokonaisuutena eikä ainoastaan siitä, mitä vaatteitteni alta löytyy. Ihmisen seksuaalisuus muuttuu varmasti eri aikoina elämässä ja joskus ei vaan jaksa. Silloin pitää löytyä kumppani, joka tykkää olla minun kanssa muutoinkin, sillä hyvä parisuhde on muutakin kuin hyvä seksielämä. Hyvä parisuhde kestää myös senkin, että ulkonäkö muuttuu iän myötä. Siinä vaiheessa kun parisuhde on ulkonäkökeskeinen, saattaa pieniä ongelmia vuosien saatossa tulla. Koskaan ei tiedä, mitä lasten saanti tekee vartalolle ja koskaan ei tiedä, miten ikä kohtelee vuosien saatossa. Ei kiitos ulkonäkökeskeisyydelle parisuhteissa.

Näe parisuhteesi 10/20/30 vuoden päästä ja erilaisissa kokoonpanoissa

Minä katselin tulevaa miestäni tiukalla silmällä. Tiesin, mitä haen tulevaisuudeltani. Ihanan, rakastavan miehen, joka tykkää perhe-elämästä ja olisi hyvä isä lapsilleen. Ja mikä tärkeintä, osallistuisi lastensa kasvatukseen ihan tasavertaisesti minun kanssani. Pohdin pitkään ja katselin silmissäni näkyvää tulevaisuus-näkyä. En ajatellut ainoastaan miestäni vaan myös itseäni. Jaksaisinko ihan oikeasti olla tuon miehen kanssa vuosikymmenten päästä ja olla tyytyväinen päätökseeni. Tietänette tuloksen.

THE PARISUHDE:

Vastakohdat täydentävät toisiaan? Good luck with that, ei vaan meillä

Minusta ei vaan todellakaan olisi elämään parisuhteessa, jossa olisimme eri puusta veistettyjä. Mitä iloa olisi kumppanista, joka ei tykkää läheisyydestä eikä keskusteluista, saatikka innostu samoista asioista kuin minä? Kumppani jonka kanssa en voisi jakaa matkailun iloa, katsella samaa televisio-ohjelmaa tai nauraa samoille vitseille, juoksisi riennoissa kun istuisin yksin kotihiirenä kotona?. Jälleen kerran, rakastan itseäni kun en olisi tuollaisen ihmisen kanssa koskaan mennyt kimppaan.

Me olemme miehen kanssa hyvin samanlaisia luonteiltamme. Nauraa kiherrämme samoille asioille, koska huumori käy yksiin ja jaamme samat mielenkiinnot, vaikka omiakin on. Silti emme arvostele toistemme mielenkiinnon kohteita muuta kuin humoristisesti pilke silmäkulmassa, jonka toinen ymmärtää.

Kommunikointi

”Huomenta kulta, miten nukuit?”. ”Hei kulta, kiva kun tulit kotiin. Miten päiväsi meni?” Siitä se meidän kommunikointi monesti lähtee liikkeelle ja tiedättekö mitä, ei nuokaan lauseet ole liibalaabaa. Jos toinen nukkui huonon yön, niin sitten saatetaan pohtia siihen syytä ja parannusehdotelmia. Eipä keskustelumme ole liibalaabaa tuon jälkeenkään, vaan voimme keskustella luontevasti kaikesta maan ja taivaan välillä tuntematta tarvetta pohtia, uskallanko sanoa jotain asiaa elämänkumppanilleni. Kaiken edellä mainitun lisäksi meillä on suorastaan sanatontakin viestintää. Minä voin istua vaikka kotona ja pohtia, että suklaa maistuisi illalla, mutta en viitsi soittaa miehelle ja pyytää häntä tuomaan sitä kaupasta. Mitäs tapahtuu kun mies tulee kauppaostostensa kanssa kotio? Kassista löytyy suklaata, koska miehelle tuli vain sellainen tunne, että tykkäisin siitä. Eikä ole muuten ainoa kerta kun noin tapahtuu, ostettava tuote vain muuttuu. Sama toimii molemmin päin, eli minäkin otan vastaan noita sanattomia viestejä.

Olemme toistemme kaverit, sielunkumppanit

Kyllä. Olemme toistemme parhaat ystävät. Voimme avautua kipeistäkin asioista kuin ystävälle konsanaan, parantaa yhdessä maailmaa ja nauraa röhöttää saman huumorin omaavina yötä myöten, kun toisen kanssa on vaan niin kiva olla. Sielunkumppanius tuntuu pienenä kaipuuna kun toinen on poissa. Minulle nukahtaminen illalla on vaikeaa, jos toinen ei jostain kumman syystä ole sängyssä vierelläni vaan pelkkä asunnon alakerrassa oleminen riittää. Turha myöskään selitellä enempää sitä, että lähellä ollessamme sydämemme lyövät samaan tahtiin. Rakastavaisille niin tapahtuu. Se on tutkittu juttu.

Hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme

Mitäpä tuohon lisäämään. On aivan mahtavaa saada olla juuri sellainen kuin on. Ei tarvitse esittää mitään tai pohtia, voinko sanoa tai tehdä jotain. Saa näyttää aamulla räjähtäneeltä, esittää oman mielipiteen asiasta. Olla vaan ja silti tuntea olevansa hyväksytty, arvostettu sekä haluttu s-tappoverkkareista huolimatta. 

Riitely

Meillä saa päästellä höyryjä, eikä sitä tarvitse pelätä. Samanlaisina ihmisinä riitoja syntyy harvoin, mutta varsinaisia höyrynpäästöjä tulee joskus. Jos ja kun mieltä kaivavia asioita ei päästäisi suustaan ulos aika ajoin, saattaisi syntyä isompi solmu joka räjähtäisi isosti myöhemmin. Nukkumaan emme mene, ellei asiaa ole selvitelty ja itse asiassa vain yhden kerran elämässämme olemme olleet sen verran väsyneitä, että sellainen epämiellyttävä tunne molemmille riidasta on vielä sänkyyn mennessä jäänyt. Jätimmekö me sen siihen? Tartuimme puoliunessa toisiamme hellästi kädestä kiinni ja silittelimme käsiemme selkiä. Se oli maailman paras asia siihen hetkeen ja tiesimme, ettei tämä(kään) riita ollut paha juttu. Sen vaan sanon, ettei ”ei mua mikään vaivaa” -marttyyrinä oleminen kannata sitten yhtään. Sen kun varsinkin naiset ymmärtäisivät. Vink vink.

Vanhempina oleminen

Kuten jo tuolla aiemmin mainitsin, katselin tarkalla silmällä sitä, olisiko miehestäni lasteni isäksi ja olihan hänestä. Olen halunnut aina miehen osallistuvan lasten kasvatukseen saman verran kuin minäkin, sillä en olisi jaksanut perheenpyörittämistä yksin. Lastemme ollessa pieniä en kokenut olevani taloudenhoitaja ja sitä myöten ei myöskään tyypillinen kotiäidin väsymys ja aikaa myöten katkeruus kaivellut sieluani. Minä en ollut se jäkättävä vaimo, josta useampi mies valittelee mediassa ja poikien saunailloissa. Osasyy tyytyväisyyteeni lienee myös se, että kasvatusmetodimme ja arvomaailmamme vanhempina ovat lähestulkoon identtiset, eikä riitoja lasten kasvatuksesta tule. Me olemme myös tiimi ja puhallamme yhteen hiileen. Siinä vaiheessa kun toiselta aikuiselta loppuu puhti hankalassa tilanteessa, ottaa toinen tilanteen haltuunsa.

Isi ja äiti vai mies ja vaimo? Entäpäs jos molemmat?

Kaksi vaippapyllyä kotona. Uhmaikäinen ja tississäroikkuja. Unettomia öitä, vaippavuoria, jatkuvaa ruokarumbaa ja härdelliä. Eiköhän kaikki tuossa tilanteessa voi samaistua siihen, että jaksaminen voi olla hieman kortilla. Joissain perheissä se voi tarkoittaa myös sitä, että ”mies ja vaimo”- elämä on siirretty syrjään ja ”isi ja äiti” -elämä on tullut tilalle määrittelemättömäksi ajaksi. Haluja ehkä voisi olla, mutta toteuksen hetkeä voi joutua odottamaan sen verta kauan, että hetken tultua paras keksintö on uni. Kierre on kuitenkin valmis.

On todistettu, että rakastelu ja orgasmit nostavat kehon endorfiini- ja oksitosiinitasoja. Oksitosiini nostaa mielialaa ja endorfiini on puolestaan mielihyvähormoni, joka vaikuttaa kehoon morfiinin tavoin. Olemme miehen kanssa huomanneet, että elämä vaan tuntuu paljon mukavammalle, kun makuuhuoneessa menee hyvin. Saman me ymmärsimme pikkulasten vanhempina myös. Kyllä se aika yhteiselle hetkelle löytyi silloin ja löytyy nytkin. Sitä oikeastaan osaa kaivatakin, koska toista vaan rakastaa niin paljon.

Läheisyys

Kosketus lisää ihmisen hyvinvointia. Tiedetään, että lista kosketuksen hyvinvointia lisäävistä vaikutuksista on pitkä: kosketus vähentää stressiä, vähentää ärtyneisyyttä ja levottomuutta, parantaa unen laatua, parantaa keskittymiskykyä, rauhoittaa jne. Kosketuksen puutteen on todettu lisäävän keskittymisvaikeuksia, aggressiivisuutta, ahdistuneisuutta, masennusta ja riippuvuutta nautintoa tuottaviin aineisiin.

Ihminen kaipaa kosketusta koko elämänsä ajan. Ihmisen aisteista kosketusaisti kehittyy ensimmäisenä ja se on myös aisti, joka säilyy pisimpään elämän loppuhetkillä. Aivan samalla tavalla kuin aikuinen kaipaa kosketusta ja silittelyä, myös lapsi ja vanhus tarvitsevat niitä voidakseen hyvin.

– Väestöliitto, Raisa Cacciatore, Susanne Ingman-Friberg, Pamela Kauppinen, Suvi Laru ja Jussi Pekkola.

Mitäpä tuohon lisäämään. Meillä kosketetaan toista ilman sen suurempia toiveita. Kun mies silittelee minua, tiedän, ettei se ole kutsu sänkyyn. Meillä ei vongata, vaan koskettaa saa ihan ilmankin takaa-ajatuksia. Minä annan hellyyttä miehelleni ja mies minulle. Meillä pussataan sekä halataan päivittäin, aikaan ja paikkaan katsomatta. Se lisää sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toisen kanssa on vaan niin hyvä olla.

Yhteiset pelisävelet

Ne selvitettiin jo ennen ensitapaamistakin. Ei ole tarvetta sitoa palloa toiselle jalkaan ja pitää kotona kaikki illat, joten lastenhoitovelvoitteen takia aikatauluista sopimalla saa myös käydä iltariennoilla jos sellainen meno sattuu olemaan. Meille on tärkeää uskollisuus parisuhteessa ja luottamus toiseen, mutta mikä tarve muiden kanssa on edes vehtailla, kun kotona on niin mukavaa?

Ja miksi meillä on niin mukavaa? Minä olen kiva vaimo miehelleni, kun mieheni on kiva mies minulle ja mieheni on kiva mies minulle, koska minä olen kiva vaimo hänelle. Parisuhde voikin nimenomaan hyvin, kun molemmat ovat tyytyväisiä tasavertaisessa parisuhteessa eläjiä, eikä toinen osapuoli ole se, joka tekee koko ajan töitä parisuhteen tai toisen tyytyväisenä pitämisen eteen. Silloin kun parisuhde ei tunnu työmaalta, vaan soljuu ihanasti eteenpäin elämän virrassa voi keskittyä rauhassa siihen, mikä kahdenkeskisessä olemisessa on parasta. Yhdessäolo, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Tarinan pienen budjetin häistämme voit muuten lukea täältä.

No, miltäs vaikuttaa? Yltiösiirappista? Too good to be true? Tuliko vinkkejä, onko antaa omia lisävinkkejä? Miten teillä on pärjätty pitkissä parisuhteissa?

 

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Tämmöttis tänne kuuluu. Matkasuunnitelmia ja yksityiselämää.

Kuva: Pixabay.com

Hola! Se ois sitten helmikuu ja uudet kujeet. Nopiasti tuo tammikuu mennä huljahti kiireiden merkeissä ja yllätyin ihan itsekin, että kevättä kohti tässä mennään. Aurinko pilkahtelee ajoittain, päivät on huomattavasti pidentyneet ja maisema on vaan lumen myötä kaunistunut toden teolla.

Matkaa pukkaa, tai sitten ei

Ei nuo nätit maisemat kuitenkaan pelasta siltä, että mieli halajaa pois täältä jonnekin lämpimään ja suunnitelmia onkin jo. Hotellia metsästettiin pidemmän aikaa ja meinattiinkin lyödä yksi n. 180-neliöinen sviitti kiinni hyvällä diilillä, mutta pikkuinen ongelma siinä olikin. Haimme huonetta, jossa olisi parveke, mutta meidän tilanteessa huoneistossa olisi ollut piirun verran alle tietyn iän oleva lapsi ja parvekkeen ovia ei olisi suostuttu perheellemme avaamaan. Löytyikö tuota tietoa hotellin omista sivuilta? Ei todellakaan. Että ihan kuulkaattes toisen varaussivuston kautta hintaa katsellessa huomasimme pikkuisen präntin, jonka hotelli kysyttäessä itse vahvisti. Arvatetenkin kiitimme tiedosta kauniisti, suljimme varaussivuston ja vaihdoimme hotellin toiseen. Pikkuisella jännityksellä odottelen nyt mitä tulikaan varattua, mutta sen näkee sitten aikanaan. Muuta en tässä vaiheessa uskalla matkastamme kertoa, sillä olen saanut nokilleni liian usein näiden reissujeni kanssa. Liikaa yllätysmomentteja ja ihmisten fyysisiä ongelmia/sairastumisia, joten suuni pysyy supussa. Paha paha kohtalo. Se kattelee meikäläistä jo nurkan takana silmä kiiluen.

Tämmöset näkymät hotellimme parvekkeelta Gardajärvellä (Riva) heinäkuussa 2016. Hotellinnamme oli suloinen Villa Nicolli Romantic Resort, josta voit lukea täältä.

Esiintymisjännitys, voiko siitä parantua?

Mitäs muuta? Tammikuu meni Matkamessujen merkeissä ja olin itsekin siellä pyörähtämässä torstaina, perjantaina ja sunnuntaina. Perjantaina ja sunnuntaina esiinnyin keskustelupaneelissa ja jösses kun olin tyytymätön perjantaiseen esiitymiseeni. Tiedätteks, olin ihan normaali perjantaina duunissa, mutta duunikaverit ja muutkin kyselivät jännittikö minua ja siitä se sitten lähti. Aloin ihmettelemään miksei meikäläistä jännittänyt ja pitäisikö kenties niin tuntea, joten paniikki pamahti kuin halolla lyötynä ennen lavalle menoa. Ei näin! Siellä minä istuin lavalla ihmisten tuijotettavana. Kädet tärisi, pääkin varmaan siinä samassa ja sanat tuntuivat olevan hakusessa. Vaihda Vapaalle -blogin Elinan ja Palmuaseman Sannan äänet kuuluivat hyvin mikrofonin kautta, mutta minun ääneni tuntui katoavan ihan eri tyyliin. Inhosin itseäni esiintymisen jälkeen todella pahasti, eikä tilannetta pelastanut ollenkaan Facebookissa paistatellut livevideo. Voiko nolompaa olla?

Sunnuntai tuli. Perjantain keturalleen mennyt esitys ja mieheni kanssa lauantaina käydyt keskustelut toimivat esiintymisjännitystä tsemppaavana. Ihan oikeasti, omasta päästähän se jännitys on kiinni. Olin selvinnyt perjantain esityksestä, kukaan ei sentään ollut nauranut yleisössä tai haukkunut somessa, joten siitä oli vain tie ylöspäin. Minä katselin yleisöä siinä lavalla istuessani. Tavallisia ihmisiä, vanhemman puoleista väkeä, risteilylle haikailevia. Ei siellä naureltu tai näytelty pitkää naamaa. Miksi heitä pitäisi pelätä? Minä olen pölissyt vlogiin, ollut televisiokameroiden ja lehdistön kuvattavana ja osallistunut erääseen markkinoitikamppikseen omilla kasvoillani muutaman minuutin filmin kera. On se nyt kumma, jos ei yhdestä pienestä lavaesiintymisestä selviä. Oma mieleni on se pahin viholliseni, ei mikään tai kukaan muu.

Minä haluan olla oman elämäni herra vai mikä lie. Inhoan todella paljon sitä, jos elämäni tuntuu jonnekin menevältä junalta, jonka ohjaamossa en itse ole. Se, että mieleni ja alitajuntani tekee omiaan ärsyttää ja siksi teenkin töitä moisten tuntemusten kanssa ahkeraan. Olen toipunut unettomuudesta ja elämän kolhuista vahvan päättäväisyyden avulla, mutta myöskin kuunnellut sisimpiä tunteitani ja mennyt niiden mukaan. Ehkä siinäkin on se syy, että pystyin olemaan omasta mielestäni paljon parempi sunnuntaina lavalla.

Kuva: Pixabay.com

Vähän yli 2 kuukautta vielä ja se olis 20 vuotta ultimaattista rakkautta

Helmikuun myötä havahduin siihen, että vähän yli kahden kuukauden päästä on kulunut 20 vuotta siitä, kun tapasin nykyisen mieheni ensimmäisen kerran ja sille tielle jäin. Siinä kulunutta aikaa muistellessani havahduin jälleen ihmettelemään sitä, miksi me olemme edelleen niin rakastuneita. Mikä on se salaisuus, joka pitää meidät yhdessä kun moni muu avioliitto tai parisuhde kariutuu? Ja ennen kaikkea, miksi on niitä ihmisiä, jotka roikkuvat huonossa parisuhteessa tai ovat yhdessä ”ihan muuten vaan”, tuntematta kenties samanlaista onnea ja tyytyväisyyttä kun me? 20 vuotta. Se alkaa olla aika kunnioitettava aika rakkaudelle. Enköhän minä tuossa muutaman kuukauden sisällä paljasta pitkän parisuhteen salaisuuden omalta osaltamme vuosipäivän kunniaksi. Miltäs kuulostais?

Että tämmöttis täällä. Helmikuu vedetään hieman happea, mutta maaliskuu polkaistaan käyntiin Retroristeilyllä. Siitä se sitten matkailuvuosi 2018 lähteepi.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla  ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

 

Ne noloimmat reissukuvat

Jösses kun mulla on ihana mies. Rakastan aivan kamalasti omaa pikkuista (no joo, vähän suurempaa) karvakasaani, sieluntoveriani. Yks vika hänessä kumminkin on. Herra ei ole instagram husband, some husband, taikka ammattivalokuvaaja. Sanotaanko vaan, että ne muutamat kuvat joita hän on minusta ottanut ovat päätyneet sellaiseen sanailuun, että parempi olla häirihtemättä herraa useamman kerran matkalla. Silti mää häntä rakastan.

Että nuin. Olen avannut sanaisen arkkuni omasta kullastani ja siitä aasinsilta niihin noloihin matkailukuviin. Jonkinmoinen haaste taitaapi matkabloggaajien keskuudessa olla, joten parempi lienee pistää tuota meikäläisen parhaimmistoa näytille. Miehestäni johtuen suurin osa kuvista on pelkkia selfieitä, mutta näillä mennään.

1. Mää Seychelleillä, unelmien uima-altaalla

Ota musta kuva! Ei sitten herraseni viitinyt yhtään kauemmas mennä. Hyvin saa vangittua meikkiksen fiilikset tohon kuvaan. Not.

2. Mikä siinä mättää?

Pyysin miestä ottamaan meikäläisestä kuvaa Seychellin lomaparatiisissa, mutta ei oikeen mennyt ohjeistus perille. Jälleen kerran, vaimo jossain kaukana. Tilanne päätyi sanailuun ja mies vaati minua ottamaan itsestään mallikuvan näyttääkseni, miltä etäisyydeltä kuvani halusin otettavan. Voitte uskoa, että oli melkoisen hulvaton näky, kun mieheni seisoi palmupuun juurella neitimäisesti peppu tötteröllä ja esitti minua. Siinä kuva, jota en voi pistää nettiin, mutta olkoon tämä oma kuvani teidän ilonanne tai vihananne.

3. Ota nyt se kuva jo!

Viking Linen Gabriellan upeassa parvekehytissä. Piti saada sitten merta ihailevan tyttösen kuva, mutta hymy alkoi väkinäistyä kun onnistunutta kuvaa ei vaan tullut. Tuossa, jos missä, on kiree naama tällä naikkosella.

4. Piip-jäykkä Kisse

Lemmenloma Tallinnassa heinäkuussa 2017 ja hulppea sviitti Hilton Tallinn Parkissa. Yks vaivainen kuva piti ottaa meikkiksestä, mutta miljoona otettiin. Mitä pidempään kuvaussessio kesti, sitä luonnottomammaksi meikäläisen asento meni. Eipä tähän muuta.

5. Meikkiksen selfie ja jonkun, no, tiedätte kyllä mikä

Iihana Hilton Seychelles Northolme Resort & Spa ja sen uima-allasalue. Elämäänsä tyytyväinen K ja into ottaa pikkuinen selfie. Josko seuraavan kerran tarkistas, mitä takaa löytyypi.

6. Punanaama-Kisse

Mitään en oo ottanut, paitsi sunikkaa. Yks vaivanen päivä taisi paistaa aurinko Karibian risteilyllämme lokakuussa 2016, mutta senkin päivän aikana sain maailman parhaimman punastuksen naamaani.

7. Leuaton äityli

Siljan Serenaden leikkihuoneessa humputtelemassa jälkikasvun kanssa kesäkuussa 2017. Leuasta ei tietoakaan.

8. Mies asialla

Paluu Tallinnasta Helsinskyyn Gabriellalla heinäkuussa 2017. No. kuvan kuvaa ei tilanteesta saatu.

9. Säkenöivä lady!

Samainen laiva ja aiemmin tässä postauksessa mainittu parvekehytti. Mut hei, aurinko paistaa ja hyvä niin!

P.S.: Näistäkin surkeista kuvista huolimatta esiinnyn Matkamessuilla 19.1. ja 21.1.2018. Palailen tuohon asiaan vuodenvaihteen jälkeen ja polkaisen käyntiin matkamessulippuarvonnan, joten pysykeehän kuulolla. Oikein mahtavaa uutta vuotta muruset!

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Voiko lapsiaan rakastaa enempää? Näin me kasvatamme omiamme.

No nuin. Jotain ihan muuta kuin matkailua teille ystäväiseni tällä kertaa. Mites olisi tarinaa omista lapsistani ja siitä, kuinka me heitä kasvatamme?

Olin tällä viikolla matkalla töistä kotiini, kun satuin näkemään erään äidin keskustelevan oman lapsensa kanssa niin vähättelevillä sanoilla, että minulle tuli paha mieli. Jäin tilanteen jälkeen pohtimaan sitä, millainen tilanne lapsen kotona oli ja millainen tulevaisuus lapsella olisikaan. Ehkä äidillä oli huono päivä ja hän selitti lapselleen myöhemmin olevansa väsynyt, eikä tarkoittaneensa mitään, mutta mitä jos ei sittenkään?

Miten jännästi se onkin joissain perheissä niin, että lapsesta tulee aikuiselle rasite kun taaperoikä on ohi? Vai onko kuitenkin niin, ettei vanhemmat enää näe lastansa pienenä lapsena ja olettavat hänen pärjäävään maailmassa melko itsenäisesti. Ettei yhteisiä vanhempi-lapsihetkiä tarvita enää ja ovesta voi laittaa lapsen yksinään ulos leikkimään päiväksi, vaikkapa metsän reunaan tai joen rantaan?

Jokainen tuore vanhempi tietää, millainen elämänmuutos vauvan tulo maailmaan on. Vaikka siihen olisi kuinka valmistautunut, uuden käärön ilmestyttyä talouteen maailma mullistuu, eikä mikään ole enää samaa. Minä muistan sen päivän, kun kotiuduimme sairaalasta ja pidin tuota pientä tuhisevaa suloista pampulaa käsivarsillani tuntien kuitenkin ahdistusta siitä, että olin sulkenut yhden kirjan elämästäni ja avannut toisen. Uusi elämänkirja pelotti, eikä vanhaan ollut enää paluuta. Monta neuvotonta hetkeä, monta kipuilua, oppeja kantapään kautta ja monta pusuhalionnenhetkeä pienen vauvan kanssa.

Esikoinen oli suhteellisen helppo lapsi. Yhtä aurinkoa, joka jaksoi ihastuttaa ympärillään olevia ihmisiä ja jo pienestä saakka hänestä huomasi, kuinka empaattinen ja suloinen hän olikaan sisältä. Yöt menivät hyvin, uni maistui ja elo äitinä alkoi sujua hyvin. Alle vuoden päästä esikoisen syntymästä olin jälleen raskaana ja kuopus syntyikin sitten maailmaan tuoden omat kuvionsa perheeseemme. On se vaan jännä, miten kahdesta samasta vanhemmasta tuli niin erilaisia lapsia. Kuopuksen temperamentti näkyi jo synnytyslaitoksella, kun ruokaa vaadittiin pontevasti ja imukin oli luokkaa tänne heti ja paljon. Kaikki esikoisen kanssa opittu heitti häränpyllyä sen siliän tien ja koin olevani äitinä aivan kuin esikoisen saanut nainen. Kuukaudet vierivät, kuopus ei nukkunut ja vuoden hänen kanssaan tahittuamme jouduimme jo viemään hänet neuvolan kautta järjestettyyn unikouluun. Olen todella iloinen tänäkin päivänä siitä, että jaksamiseemme puututtiin apua hakiessamme, sillä jollain jännällä konstilla elämämme helpottui muutaman unikoulussa vietetyn yön jälkeen.

Elämä kahden pikkulapsen kanssa oli rankkaa ja melkoista aikataulujen kanssa pelaamista. Otin mieheni jo esikoisen kanssa mukaan arjen pyörittämiseen mahdollisimman paljon ihan itsekkäästäkin syystä sillä tiesin, ettei minusta olisi yksin kantamaan lapsenhoitotaakkaa. Pidin kiinni siitä, että mies osallistui mahdollisuuksiensa mukaan vaipanvaihtoon ja syöttämiseen, heräsi viikonloppuisin yhtenä aamuna vahtimaan lapsia ja osallistui muutenkin arkeen kanssamme. Suoraan sanottuna en kertaakaan ominut lapsiani itselleni, arvostellut mieheni lapsenhoitotaitoja ja mikä tärkeintä, ajoittaisesta väsymyksestä huolimatta muistin olla vaimo. Me olimme koko pikkulapsiajankin mies ja vaimo, eikä äiti ja isä -moodi vallannut mieltä sataprosenttisesti koskaan. Juuri siitä syystä uskon, että parisuhteemme kesti kaikkein rankimman pikkulapsiajan.

Kuva: Pixabay.com

Hyi minua, kun laitoin esikoisen vuoden ikäisenä päiväkotiin ja saman kohtalon koki kuopuskin, joskin jonkin aikaa olin osittaisella hoitovapaalla kuopuksen jälkeen. Kotona kuopuksesta mammalomalla ollessani esikoinen kävi päiväkodissa olemassa puolikkaan päivän kahtena päivänä viikossa, enkä kokenut huonoa omaatuntoa siitä. Mies vei lapsen aamulla päiväkotiin minun saadessa nukkua hieman pidempään yön valvottaneen kuopuksen kanssa, ja minä sitten hain esikoisen päiväkodista puolen päivän maissa. Esikoinen sai päiväkodissa virikkeitä ja pääsi opiskelemaan vuorovaikutustaitoja, sillä minä en väsyneenä äitinä jaksanut juosta muskareissa ja äiti-lapsikekkereillä. Itse asiassa, kaiken sortin äityleiden innokkaat keskustelut muumisaappaista ja kakkavaipan sisällöistä sai minut ärsyyntymään. Minä halusin keskustella aikuisten jutuista, maailman menosta ja ihan muusta, mutta pienikin keskustelun aloitus siirtyi aina jollain muotoa lapsiin. Ei kiitos. Minä päädyin oleskelemaan päivisin lasteni kanssa kolmistaan, me teimme retkiä lähimetsään, leikimme kotimme läheisyydessä ja rakensin kotiimme kaikkea kivaa, jolloin koti muuttui satumaailmaksi muutamalla lakanalla ja vaikkapa talouspaperimytyistä tehdyillä lumipalloilla. Lapset nauttivat kun saivat olla kanssani, olivat aurinkoisia ja minäkin jaksoin äitinä sekä vaimona paremmin, kun kaiken sortin menemiset eivät kuormittaneet mieltä.

Rakkaus. Sitä annoin ja annan edelleen lapsilleni paljon. Minun lapseni saivat sylittelyä, pusuja poskille ja haleja niin paljon, etteivät he tunteneet koskaan oloaan unohdetuiksi. Älykännykkää ei ollut, joten virikkeet auton takapenkillä ja julkisissa tulivat aivan muualta (tulisi myös vieläkin). Käsi, kassin vetoketju, kirja ja milloin mikäkin asia, joka sattui pientä lasta kiinnostamaan. Ruutuaikaa lapset saivat vähän, joten leikki oli lapsen pääasiallinen työ. Minä äitinä nappasin lapseni syliin, luin heille kirjoja, näytin kuvia ja piirsin heidän kanssaan yhdessä sormilla kirjaimia tai numeroita. Rutiinit oli kohdillaan, ruoka niin itse tehtyä kuin pilttipurkista, enkä kokenut koskaan huonoa äitiyttä siitäkään.

Lasten kasvaessa heidän luonteensa tuli vielä enemmän näkyviin. Suloinen, rakastava esikoinen pärjäsi ryhmissä hyvin, mutta suloisen, rakastavan, hieman lukkiutuvan ja temperamenttisen kuopuksen herkkyys alkoi näkyä päiväkodissa. Hän rakasti rauhaa ja rutiineja, pärjäsi hyvin pienenä lapsena päiväkodissa, mutta isompana isoissa ryhmissä ahdistui melusta ja vaihtuvista hoitajista. Mielenosoituksia ilmaantui tyyliin minähän en tee, puhu, syö, nuku ja kärttyän, jolloin päiväkodissa ihmeteltiin, miten me lastamme kasvatamme vanhempina. Mehän olimme puolestamme miehen kanssa ihmeissämme, kun oma lapsemme oli niin erilainen kotona. Sen verran närkästyimme päiväkodin asenteesta, että veimme lapsemme neuvolaan tutkittavaksi ja saimme todistuksen, joka kertoi, ettei lapsessamme näytä olevan vikaa ja tulee kaikin puolin voimavaraisesta perheestä. En todellakaan ymmärtänyt, miten lapsemme oli aivan eri ihminen päiväkodissa, mutta eipä ainakaan kyseenalaistettu kykyämme vanhempina tuon jälkeen.

Kuopuksen kanssa kipuilimme monia vuosia. Hän alkoi osoittaa mieltään kotonakin ja erityisesti tilanteissa, jossa piti lähteä jonnekin. Vastaanpanemiskohtauksia ympäri maailmaa ja tunninkin mököttämisiä koulussa tai kotona. Me olimme neuvottomia sillä me yritimme saada selville mistä oli kyse, mutta kun kuopus oli jotain jääräpäisenä päättänyt, niin se oli sitten siinä. Pahinta oli se, ettei ulos saanut tietoa mistä jokin mököttäminen silloin johtui. Melkoinen työmaa meille kuopuksesta kuulkaattes tuli, kun opimme miehen kanssa käsittelemään vaikeita hetkiä. Me opimme lapsemme tarvitsevan aikaa kyetä kertomaan mikä mätti, että jokaisen hermostumisen takana oli oikea syy, eikä hän mitään tahalleen tehnyt. Pieni lapsi ei vaan osannut käsitellä niitä tunteen myrskyjä, mitä kohdalle välillä osui. Minä syytin itseäni äitinä, kun en ollut vienyt lastani kaiken maailman äiti-lapsitapahtumiin opiskelemaan ryhmässä olemista ja ihmispaljoutta, mutta toisaalta olin onnellinen siitä, että olin antanut hänelle niin paljon äiti-lapsiaikaa ja turvallisen, rakastavan kotiympäristön.

Voisi sanoa, että vasta erityisherkistä lapsista lukiessani aloin ymmärtää, että herkkyyttä kuopuksestani löytyikin tietyissä määrin. Kaikki mennyt valkeni minulle uudella tavalla ja mekin miehen kanssa opetimme kuopusta avautumaan tunteistaan. Hirveä työhän siinä oli, sillä oli kertoja, jolloin jouduimme keskeyttämään kaikki kotihommat tunniksikin, vain ja ainoastaan ollaksemme lapsemme lähellä. Me odotimme, juttelimme rauhallisesti, kuuntelimme, kyselimme ja nimenomaan opetimme, ettei mikään asia olisi niin vaikea, etteikö siitä voisi puhua. Me olimme tukena ja turvana, rauhallisia ja rehtejä aikuisia, joskin monen monta kertaa meilläkin on ensin kohonnut ääni jossain tilanteessa.

Erehtyväisiä olemme ja lienee normaaleja vanhempia. Monta asiaa nyt isojen lasten äitinä olisin aikoinaan tehnyt toisin, mutta on paljon asoita joita en kadu. Lapsistani huomaa, että oma maalaisjärkinen ja tunneperäinen, monen silmissä varmaankin väärä kasvatus on tehnyt lapsistani ihanan aurinkoisia, rauhallisia, rakastavia, avoimesti keskustelevia, halaavia ja empaattisia.

Minä en juossut muskareissa tai muuallakaan, käyttänyt kestovaippoja, tein kotiruokaa tai tarjosin Pilttejä. Vaikka imetinkin molempia kahdeksan kuukautta, niin äidinmaidonkorvike tuli kuvioihin muutaman kuukauden ikäisenä. Lapset me vanhemmat rahtasimme tosiaan vuoden ikäisinä päiväkotiin ja isovanhemmatkin valjastimme lapsia hoitamaan ajoittain lähteäksemme itse parisuhdematkalle. Me kannustimme lapsiamme harrastamaan, mutta emme koskaan pakottaneet siihen. Oman aikansa he harrastivatkin, mutta nimenomaan kivan harrastuksen muuttuessa kilpailemiseen tähtääväksi tai lähteminen pitkän koulupäivän jälkeen stressaavaksi, luovuimme yhteisymmärryksellä harrastuksista.

Kuva: Pixabay.com

Hyi meitä. Joku psykologi vetää siellä nyt hernettä nekkuun, mutta sen voin sanoa, ettei lapsemme ole ilmiselvästi kärsineet missään muotoa. Kiireen, suorittamisen ja menemisen sijaan olemme antaneet lapsillemme mahdollisimman rauhallisen ja stressittömän elämän, sillä jo pelkästään koulu lohkaisee arkipäivistä ison osan. Olemme opettaneet lapsille pienestä pitäen, että heidän elämäänsä kuuluu muitakin yhtä turvallisia aikuisia kuin me, eli isovanhemmat. Arki ei muutu kummastikaan, jos me välillä lähdemme miehen kanssa työn ja perhearjen pyörittämisen keskeltä pienelle parisuhdelomalle lataamaan akkujamme. Kummasti sitä jaksaa olla kiva äiti, kun on voinut keskittyä omaankin hyvinvointiin parisuhteessa.

Tiedättekö miltä tuntuu, kun kotiin tullessa lapset tulevat edelleen halaamaan minua, vaikka ikää heillä on jo kiitettävästi? Lapset keskustelevat päivästään oma-aloitteisestikin, kertoilevat muitakin juttuja ja minä ymmärrän olla tuijottamatta kännykän tai läppärin ruutua silloin. Se lapsen suloinen katse, pieni kosketus, nauru ja ilo on jotain niin sydäntä lämmittävää, että kyynel valuu silmäkulmasta. Minä en voi ikuisesti pitää lapsiani lähellä vaan tulee päivä, jolloin he lentävät pesästä pois. En voi äitinä muuta kuin toivoa, että kasvatustyöni on tuottanut tulosta sen verran, että lapseni jatkavat omien lastensa kanssa samalla tyylillä. Ei pieni lapsi tarvitse hirveää aikataulutettua ja stressaavaa elämää, ja vauvallekin on tärkeintä se oma pieni arki vanhempiensa kanssa. Jokainen lapsi on yksilö, mutta he kaikki kaipaavat omia vanhempiansa, kannustusta ja haluavat tuntea olevansa hyväksyttyjä, vaikkei urheiluharrastuksessa olisi huippu tai koulussa ropisisi kokeista kymppejä.

Mikään ei ole vanhemmalle parempi kuin se tunne, kun näkee omasta lapsestaan hänen tietävänsä olevan rakastettu ihan omana itsenään.

Olethan sinä läsnä lapsesi kanssa, ymmärrät pyytää anteeksi ja selittää, kun sinulla on huono päivä? Annat turvallisen arjen ja kotipesän, jonne tulla turvaan maailman menoa? Muistathan myös sen, että juuri niiden ensimmäisten vuosien aikana luodaan hyvä pohja lapsen tulevaisuudelle? Ensin tietysti täytyy katsoa tarkkaan, onko siitä kumppanista ihan oikeasti vanhemmaksi, mutta yhden tärkeän asian minä sanon tuoreille vanhemmille.

Älkää koskaan lopettako olemasta perheessänne mies ja vaimo. Ja äidit, pitäkää aina huolta omasta henkisestä ja sitä kautta fyysisestä hyvinvoinnistanne. Aina. Lapsi voi hyvin, kun äiti voi hyvin.

Rakkaudella K, lähes 20 vuotta saman miehen kanssa onnellisesti yhdessä ollut nainen ja hyvin hyvin monia vuosia sitten pikkulapsiajan perheessään ohittanut äiti.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.