Browsing Tag

perhe-elämä

Kuulumisia

No moikka! Blogin puolella on ollut hieman hiljaiseloa, mutta siihen on ollut syynsä. Oltiin tosiaan pikalomalla Bangkokissa ja kotiuduttiin sieltä kiertokautta viime viikon keskiviikkoaamuna. Kone oli Suomessa about klo 04.15, joten ei muuta kuin lentokentältä suoraan töihin Helsinkiin ja kokonainen työpäivä siihen päälle. Ei ollut ihan viisaimmasta päästä se ratkaisu, mutta minkäs teet, kun lomapäivät alkaapi olla tapissa.

Meillä oli Comfort-luokan paikat Finskin koneessa, mikä auttoi hieman nukkumisen kanssa, mutta meikäläinen ei saa hyviä yöunia edes busineksen puolella lentäessä. Jotenkin lentokoneen paineistus vaikuttaa aina meikäläiseen sillä tavalla, että koko kropassa kihelmöi jännästi pidemmillä lennoilla ja se aiheuttaa omanlaista ”epämiellyttävää” oloa matkustusluokkaan katsomatta. Yöunet olivat siis melko vähäiset ja pienoisen jet lagin takia sitä oli sekaisin seuraavat muutamat päivät.

Perjantaina me suunnistimme sitten ruotsiristeilylle ja ensi kertaa testissä oli Commodore-luokka Silja Symphonyllä. Matka oli oikein levollinen ja nautimme paljon hyttimme parvekkeesta, mutta liian nopeasti Bangkokin reissun jälkeen koittanut risteily meni vähän penkin alle sen takia, että iltaisin olimme tosi väsyneitä ja vetäydyimme keskiyön shown jälkeen hyttiin. Olisihan se ollut kiva nauttia aluksen viihteestä enemmänkin, mutta näillä mentiin tällä kertaa.

Eikä siinä vielä kaikki, niin kun Tvinsissä tupataan sanomaan. Tänä viikonloppuna suunnistamme Itä-Suomeen rakkaiden ihmisten luokse, joten emme me paljoa paikoillamme pysy. Liekö tämä jatkuva meneminen aiheuttanut sen, että ilkeää nuhaflunssaa meinaa pukkaa päälle. Nenä on niistämisestä turvonnut ja terävä tuulenhalkojani on muuttunut punaiseksi, pyöreäksi perunaksi. Kurkussa on kaktus ja suussa afta, joka kinnaa hampaaseen niin, että vääntelen välillä naamaani kuin Billy Idol. Turha tässä on teidän iloksenne mitään selfietä ottaa. Sitä kuvaa en kestä itsekään.

Anyway, tänä aamuna olin jo vahvasti sitä mieltä, ettei minusta ole lähtemään töihin. Ajattelinkin ilmoittaa jääväni kotio mutta ymmärsin, että minua mahdollisesti sijaistamaan hälytettävä kollega saisi melkoisen epämieluisan tehtävän. Muutama asia oli oikeastaan ainoastaan minun tiedossani, joten briiffauksesta ja selvitystyöstä sijaista varten olisi tullut minulle sellainen projekti, että katsoin parhaimmaksi rahtautua töihin hoitamaan asian pariksi tunniksi ja palata korvat luimussa kotio. Ei muuta kuin Makulan maittava vuohenjuustosalaatti kaupasta kouraan ja kotio päikkäreille. Kyllä maittoi unet ja toivon, että tämä yhden päivän lepo auttaa, sillä kynnys jäädä kotiin makaamaan on korkea.

Mitäs muuta? Meikä hermostui Samsung Galaxy J5 -puhelimeensa ja vaihtoi tuossa pari päivää sitten Honor 9:sään. Muistin pitäisi uudessa puhelimessa riittää ja se on juuri se juttu, minkä takia puhelinkin meni vaihtoon. Samsung ei pystynyt enää edes päivittämään itseään, kun muistikapasiteettia ei vaan ollut. Pari päivää on mennyt totutellessa ja hermo meinasi mennä senkin kanssa. Pikkuhiljaa olen alkanut rakastua tuohon uuteen luurin, mutta liikaa erikoisuuksia siinä on ja pintakin niin liukas, että yhden kerran luuri on jo päätynyt lattialle. Melkoisen poikkeavan näköiset suojakuoret meikä meni tilaamaan, joten saas nähdä miten pitkään jaksan katsella niitä.

Että tämmöttis tänne. Kiirusta pitää. Liikaakin. Esittely ja arvostelu upeasta Bangkokin majapaikastamme tulossa jossain vaiheessa, kuten myös esittely ja arvostelu Commodore-luokasta hinnan kera. Kallista vai ei, se selviää postauksesta aikanaan.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Matkailu kiinnostaa lapsiarkea enemmän, vai mites se meneekään?

Minen tykkää klikkiotsikoista sitten yhtään. Välillä tulee niin hölmöjä otsikoita vastaan, ettei voi kun ihmetellä nykyjournalismin tasoa. Siksi en jaksanutkaan kiinnostua täysin, kun Iltalehden mainosjulisteessa kyseltiin surkeiden syntyvyyslukujen syitä. Epäiltiin nuorten haluavan matkailla enemmänkin kuin ryhtyä metsästelemään tarjousjauhelihaa ja tottahan toki kuvituskuvassa paistatteli pariskunta uiskentelemassa kristallinkirkkaassa vedessä, joka ei ollut Kauppatorin Kolera-allasta nähnytkään. Ja lasta ei näkynyt mukana uiskentelemassa, mutta itkuinen taapero siellä yläkulmassa. Onnistunut täky joo, ja meikä luki artikkelin tarkkaan aamukahvipöydässä. 

Tiedättekö mitä te rakkaat nuoret, perheen perustamista pohtivat ihmiset? Juuri te, jotka pohditte sitä, kannattaako lapsia tähän maahan vängätä. Onnittelut ja kiitos, kun mietitte moista.

Kuva: Pixabay.com

Miksi ei lapsia ja miksipäs sittenkin?

Tutkimukseen osallistuneet olivat viisaita ihmisiä. Heille oli tärkeää se, että elämä on tasapainossa ennen kuin lapsia hankitaan. Ollaan tarpeeksi kypsiä kyseiseen elämänvaiheeseen ja mikä tärkeintä, parisuhde on kunnossa. Tutkimukseen osallistuvat pohtivat omaa jaksamistaan ja tiesivät, ettei omaa aikaa lasten hankkimisen jälkeen ole ollenkaan tai sitä on vähän. Onko tuo syyllistämisen paikka kun veronmaksajia ei tähän maahan synny entiseen tahtiin ja Antti Rinne repii peliverkkareitaan, kun synnytystalkoisiin ei innostuta? Ei.

Olisipa moni aikuinen aikoinaan miettinyt sitä, mitä te mietitte. Lapsi ei ole oiva jatkumo avioliiton solmimisen perään, farmari-Volvon takapenkin lisuke ja näyttelykappale vaan paljon muuta. Lapsi ei ole esine, jonka voi pistää syrjään kun siltä tuntuu. Mute-nappulaa ei löydy, eikä pienen lapsen sisäisestä Duracell-patterista lopu virta ennen kuin uni tulee. Joskus senkin suhteen käy huono tuuri ja pieni vaippapylly sätkii sängyssä jaloillaan sen minkä kerkeää, kun opiskelee konttaamista tai jotain muuta. Elämä on.

Molemmat kuvat: Pixabay.com

Minä olen nähnyt elämäni aikana ilman välittämistä kasvatettuja lapsia, riitaisasti eronneita perheitä, erosta kärsiviä lapsia. Lapsia, joiden ei olisi kannattanut perheisiinsä koskaan syntyä. Ihan vain siksi, että vanhemmat ovat omilla toimillaan ja välinpitämättömyydellään aiheuttaneet pahaa pienen lapsen henkiselle hyvinvoinnille ja/tai terveydelle. Kenties jättäneet ajattelematta sen, mitä viisaasti itsekkäät nuoret aikuiset nykyään miettivät.

Respectit nuorille aikuisille. Ei ole todellakaan paha asia tulla ja mennä. Kasvaa henkisesti ja pohtia itseään sekä parisuhdetta jokaiselta kantilta ennakkoon, kestääkö molempi osapuoli oikeasti lapsiperhearjen paineet. Lapsiperheen elämä on loppujen lopuksi ihan mukavaa, eikä välttämättä ollenkaan tylsää, kun siihen on henkisesti valmis ja muistaa myös parisuhteen merkityksen. Kummasti sitä jaksaa päivästä toiseen mammahuuruissaan ja vielä kun ymmärtää ottaa miehen mukaan lapsenkasvatusprojektiin, niin kaikesta kyllä selviää. Niin pitkään kun se mieskin ymmärtää myöskin vastuunsa.

Lapset ei rajoita matkustamista, mutta muuttavat matkustamistyyliä

Esikoinen reissasi kanssamme Alpeilla viikon verran ollessaan kahdeksan kuukautta. Jos olisin ollut viisas, en olisi lopettanut imettämistä juuri ennen tuota. Siinä vaiheessa kun Tuttelit loppuivat matkalla ja paikallisesta kaupasta tuntui löytyvän sen ikäisille pelkkää maitojauhetta, tuli meikäläiselle pikkuinen hätä. Eipä innostanut siinä sitten väsätä äidinmaidonkorviketta jauheesta pienokaiselle tien päällä, joten hyi meitä, kun siirryimme tuolloin isompien vauvojen valmiiseen äidinmaidonkorvikkeeseen. Ja tiedätteks mitä, ei meidän lapsi siihen reagoinut tai suustaan sylkenyt. Me reissasimme tavalliseen tahtiin, nautimme maisemista ja ihastelimme suloista lastamme, joka jaksoi hihkua iloisena näkemistään maisemista. Juu ja tuskailimme kantaessamme painavia Emmaljungan yhdistelmärattaita Venetsian kanaalien yli. Lesson number 238, matkarattaat on kiva keksintö. 

Kuopus puolestaan reissasi ensimmäisen kerran kotimaanlennolla jo kolmen viikon ikäisenä ja oli yhtä rauhaa koko lentomatkan. Eikä myöskään saanut kauheaa superpöpöä lentokoneesta tuon ikäisenä, vaikka joku mammeli siellä varmaan kohotteli kulmiaan tätä lukiessa. Kuopuksen ollessa vaativampaa laatua ei matkailu kahden lapsen kanssa oikein innostanut kovin kauas alkuaikoina. Päädyimme tekemään kotimaan hotellimatkoja, päiväreissuja ja ruotsinristeilyjä heidän kanssaan. Siinä sitä sitten istuttiin hytissä iltayhdeksän maissa ja pelattiin miehen kanssa korttia vessasta tulevassa pikkuvalossa, mutta ihailtiin samalla söpösti nukkuvia pikkupalleroisia unilelut kainaloissaan. Eikä muuten haitannut yhtään hytissä jumittaminen, vaan siinä oli isosti tunnelmaa. Se oli sitä aikaa se.

Lapset eivät ole este matkailulle, mutta ymmärrettävistä syistä jotkut matkakohteet tai aktiviteetit saattavat pudota pois. Pieni hidaste (tai rasitekin) lapsi voi olla tietyn aikaa, mutta lapsen ja matkan luonteesta riippuen jälkikasvu liikkuu mukana niin suvereenisti, ettei niistä ole matkoilla sen enempää haittaa kuin kenestäkään muusta matkatoverista. Siitä vaan lapset mukaan matkaan ja maailmalle. Ette kadu.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Rikkaita vai ei? Miten meillä on varaa matkustella niin paljon?

”Miten teillä on varaa matkustaa noin paljon?” lienee se kaikkein yleisin kysymys, jonka useasti matkustava joutuu kuulemaan ihmisiltä. Minut tunteva ihminen ei ihmettele asiaa enää yhtään, ja lapsetkin ovat oppineet selittämään asian koulussa niin, ettei sielläkään ole paljoa sanomista asiaan. Matkablogeissa kuitenkin nousee välillä kommenteissa tietyt asiat pöydälle, enkä voinut olla itsekin tarttumatta aiheeseen.

Tuossapa minä. Kultalusikka suussa syntynyt pikkuinen prinsessa, joka kuppaa mieheltään kaikki rahat ja elää makoisaa elämää tuhlaten rahansa käsilaukkuihin ja koruihin. Kävelee pikkurilli pystyssä ja matkustaa kaiken kukkuraksi erilaisten blogin kautta tulevien yhteistöiden turvin sponssattuna ympäri maailmaa. Nokka pystyssä tietty ja valittaa, jos on nobody. Vai mites se meneekään?

Myönnän. Välillä tulee ihmeteltyä itsekin sitä, miten kummassa oman tilin saldo näyttää jotain ihan muuta kuin muutaman euron lähempänä palkkapäivää, mutta elämä näyttääkin olevan valintoja täynnä. Rikkaita emme ole. Tulemme miehen kanssa ihan hyvin taloudellisesti toimeen, mutta se on vaatinut normien vastavirtaan kulkemista. Jotain sellaista, mitä olemme joutuneet puolustelemaan vuositolkulla eri ihmisille. Mitä me sitten teemme mahdollisesti eri tavalla?

Asuminen

Asuimme aikoinaan vuokralla ja kun esikoinen teki tuloaan, havahduimme siihen, että isommalle asunnolle oli tarvetta. Teimme kuten moni muukin, marssimme pankkiin ja pyysimme lainatarjouksen asunnon hankkimista varten. Pääkaupunkiseudun asunnot olivat hintansa puolesta poissuljettuja, joten päädyimme katselemaan asuntoja Nurmijärven ja Järvenpään alueelta, mutta sieltä kotiin ajaessa ymmärsimme monen monta asiaa. Lapsen päiväkotipäivät tulisivat olemaan kohtuuttoman pitkiä, tarvitsisimme toisen auton töissä käymiseen tai matkakuluni olisivat niin kohtuuttomat kuukaudessa, että se vaikuttaisi talouteemme negatiivisesti. Me emme ajatelleet tulevaa verohyötyä vaan näimme vain sen, mitä menoja meillä tulisi olemaan kuukausittain. Ei kiitos omistusasumiselle.

Me päädyimme valitsemaan hyvästä ASO-yhtiöstä itsellemme edullisen asumisoikeusasunnon pääkaupunkiseudulta, joten matkakuluni ovat kohtuulliset. Ei tule hulevesimaksuja, pihanlaittokustannuksia, postilaatikko- jätemaksuja, asunnonomistajan yllätyskuluja, ei yhtikäs mitään. ASO-asumisessa maksamme kiinteän kuukausimaksun, joka sisältää niin käyttöveden kuin lämmityksen ja autopaikan. Rikkoutuneet keittiön kodinkoneet ym. hoitaa taloyhtiö, joten yllätyskuluja ei tule niidenkään osalta. Uudehkossa taloyhtiössä ei myöskään tarvitse pelätä putkiremontteja ja ainahan tästä asunnosta pääsee helposti eroon. Ja älkää olko huolissanne. Asiat on kyllä hoidossa, kun meistä miehen kanssa aika jättää. Lapsemme eivät tule jäämään tyhjän päälle, joskin heille on myös opetettu se, ettei mikään tule tarjottimella. He ymmärtävät rahan arvon ja valintojen tärkeyden erittäin hyvin. Sen kun ymmärtäisi moni muukin aikuinen ja lapsi.

Matkakulut

Asunnon erinomaisen sijainnin takia maksamani matkakulut ovat kohtuulliset, kun minun ei tarvitse maksaa muusta kuin seutulipusta. Otan yleensä yli kuukauden pituisen seutulipun, jolloin matkalipun päivittäiseksi hinnaksi tulee hieman pienempi summa kuin 30 vuorokauden lipussa. Työnantajani tukee matkakulujani taloudellisesti tietyn summan verran, jonka myöskin käytän kerralla matkalippuuni silloin, kun sille on eniten tarvetta kuukausittaisten menojen takia. Mies puolestaan on onnellisessa asemassa ja ajelee työpaikkansa työsuhdeautolla, mutta siitäkin saimme aikoinaan tyhmän leiman otsaamme, kun maksoimme autosta jota emme edes omistaneet. Me näimme asian toisella tavalla. Ei vakuutusmaksuja eikä muitakaan yllätyskuluja, vaan pelkkä kiinteä menoerä kuukausittain verojen muodossa.

Palkka

”Jos matkustetaan miehen rahoilla niin sitten voi sitä miestä ihmetellä kuka tuon haluaa kustantaa, maailma kun on täynnä naisia ja vähemmän vaativia ja fiksujakin löytynee.”

Ai että näitä kommentteja eräässä blogikirjoituksessani.

Kyllä, mieheni tienaa enemmän kuin minä, koska olen ns. perustoimistohommissa. En ole siitäkään huolimatta koskaan käyttänyt mieheni rahoja hyväkseni ja maksan perheemme matkoista puolet, koska niin haluan ja vaadin. Joitain pikkuyllätyksiä mieheni saattaa kuitenkin joskus järjestää, mutta niille en mahda mitään.

Tämmöttis heinäkuussa 2014. Mies yllätti minut täysin ja vei meidät tuolloin yhdeksi yöksi maailman parhaaksi äänestettyyn hotelliin. Mies maksoi yön puolihoidolla, ihanan hemmotteluhoidon minulle ja kustansipa samalla oman huoneen puolihoidolla ystävättärelleni, joka oli mukana matkallamme. Luulisi tuommoiseen viiden tähden hotelliin kalliissa Sveitsissä uponneen kaikki kesälomarahat. Ei niinkään, sillä tiettyyn aikaan Sveitsissä saa ns. talviurheilukohteiden hotelleja edullisestikin.

Minulla oli aikoinaan tapana siirtää rahaa sivutilille säästöön lähellä uutta palkkapäivää, mutta rahan siirtäminen tuntui unohtuvan useampaan otteeseen. Olin kaikin puolin varovainen, enkä uskaltanut tehdä vakituisia kuukausittaisia siirtoja, koska pelkäsin yllätysmenoja. Sinne palkka/käyttötilille rahat tuntuivat jäävän ja elämä oli helppoa kun tiesin, että rahaa löytyi tililtä vaikka muutaman satasen käsilaukun ostamiseen tuosta vain. Niin siinä kävi, että tuli ostettua yhtä sun toista. Virhe.

Nykyään palkkani tulee edelleen samaisille tilille A, mutta pankkikortin käyttö on siirretty tilille B. Tilille B siirrän A-tililtä vain muutamia kymppejä/satasen tarpeen mukaan. Pankkikorttini mahdollisesti varastava henkilö ei paljoa hyödy anastuksestaan ja mikä parasta, minä en myöskään innostu vinguttelemaan pankkikorttia, kun tililtä löytyy vain se muutama kymppi.

Ylimääräisiä rahoja olemme sijoitelleen eri kohteisiin, mutta niistä en rupea enempää kertomaan.

Työpaikan lounaskulut

Ei aamukahveja Robert’s Coffeesta matkalla töihin. Työpaikan sumppi riittää minulle oikein hyvin. En käy lounaalla talon talon ulkopuolella, vaan syön omat eväät töissä. Säästöä syntyy kuukausitasolla jo aivan mukavasti, ja vuosittaisella tasolla lounaista syntyvällä säästöllä tekisi jo matkan jos toisenkin.

Muut menot

Meidän perheessä ei ole maksullisia harrastuksia. Liikkua ja muitakin asioita voi tehdä ilmaiseksi. Me emme polta, käy ravintoloissa kuin harvakseltaan tai osta viimeisintä huutoa olevia kalliita elektroniikkalaitteita tai muita tuotteita. Ruoka- ja päivittäistavaraostokset keskitämme ne hyvin palkitsevan S-ryhmän liikkeisiin, mutta käytämme tietysti kilpailevan ketjun kauppaa hyvän tarjouksen löytyessä. Hesaria tai muutakaan lehteä ei kolahtele postiluukusta, koska uutiset voi lukea maksuttomasti Iltalehdestä tai Ilta-Sanomista. Vaatteita ostelemme, mutta lapsetkin ymmärtävät, ettei paidassa tarvitse paistaa huippumerkkejä ja tiettyjä vaatteita lukuunottamatta H&M käy aivan hyvin hovihankkijasta. Vakuutukset, sähkön ja kaiken kilpailutettavan olemme kilpailuttaneet luonnollisestikin. Taloutemme menot maksamme miehen kanssa puoliksi.

Matkailuun menevä raha

Kanta-asiakkuus kannattaa lentoyhtiöillä, varustamoilla ja hotelleissa. Käytämme pisteitä, kanta-asiakashintoja ja tarjouksia hyväksemme sekä vertailemme tietysti tarkkaan, mistä minkäkin saa halvemmalla. Ilmaisöiden pyytämistä hotelleilta blogikirjoitusta vastaan en kuitenkaan harrasta. Omatoimisten matkojen maksamisen hoidamme osissa. Emme varaa koskaan samaan aikaan samalle laskutuskaudelle osuvia lentoja, kalliita risteilyjä ja/tai hotelleita. Seuraamme tarkkaan luottokorttiemme laskutuskauden vaihtumisen, joten kuukausittaiset luottokorttimaksut eivät huitele kohtuuttomisssa summissa. Emme myöskään koskaan maksa luottokorttimaksujamme osissa, joten ylimääräisiä kuluja ei synny. Pikavippejä emme käyttäisi missään hädässä.

Mikä tärkeintä, emme koskaan elä yli varojemme. Olemme suojanneet tulevaisuutemme ja varautuneet siihen, että taloudessamme voi tapahtua jotain yllättävää. Me tiedämme, ettei omistaminen tuo onnea ja itse asiassa omistaminen tulee tulevaisuudessa aiheuttamaan ainakin meille suoranaista harmia.

Tyhmiä kenties olemme, kun emme ota tässä vaiheessa suuria rahallisia riskejä maksimaalisten voittojen toivossa tai maksa omaa asuntoa/autoa pois. Kaikki edellä mainittu kuitenkin mahdollistaa meidän perheen matkustamisen ihan eri tavalla kuin sen perheen, joka makselee ison asunnon lainaa pankille ja ennen kaikkea niitä kuluja, joita omistamisista tarvittaessa syntyy.

Elämä on valintoja joka päivä, siitä aamukahvista lähtien. Sen kun vain jokainen ymmärtäisi.

Suuntaa-antava kuukausibudjettini

Mitkäs ne minun pakolliset talouden puolikkaat kuukausimenoni sitten on, summat noin-summia.

Asuminen 510 euroa
Omat matkakulut kokonaishinnaltaan 106,50 euroa
Lounas + kahvikulut 60 euroa
Netflix 5,50 euroa
Nettiliittymä 7,50 euroa
Oma kännykkäliittymä kokonaishinnaltaan n. 40 euroa

Yhteensä: 729,50 euroa

Tuon lisäksi tulee aivan normaalit perheen ruokakulut, vakuutukset tietyin väliajoin ja muut mahdolliset lasten kiinteät kännykulut, vaatekulut ym. Kaikkeen voi todellakin vaikuttaa, mitä ruokakoriinsa laittaa ja mitä summia eri tuotteista maksaa. Pihejä emme ole, mutta kaikista pienistä säästöistä omalle peruspalkkaisen tililleni on kasvanut ihan mukava summa. Ihan ilman elämistä mieheni siivellä, omistamatta yhtään mitään.

No, miltäs näyttää? Olemmeko tyhmiä, kun olemme tehneet päätöksen olla omistamatta tässä vaiheessa yhtikäs mitään? Millaisia säätöehdotelmia sinulla on? Kaikki ehdotukset otetaan mielenkiinnolla vastaan, sillä aina voi tulla jokin uusi säästöidea minullekin vastaan.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Matkahuolia ja yksityiselämän huolia pukkaa

Hah, tiedättekö sen tunteen, kun jostain vaan tulee haisu, ettei hommat tule menemään niinkun Strömsössä? Jonkinlainen kutina minulla on tulevasta Välimeren risteilystä ollut jo pidemmän aikaa, mutta en minä ihan tämmöistä härdelliä uskonut syntyvän. Kohtalon mielikuvituksella ei todellakaan näytä olevan rajaa.

Suuntana Barcelona, tai sitten ei

Tiedätteks mitä? Minulle on ihan sama, saako Katalonia itsenäisyyden vai ei, mutta Barcelonan hässäköiden ajankohta ei oikein ilahduta minua. Muutama otsanrypistys tässä on jo keretty nassulle vääntää, sillä meidän perheen pitäisi matkata Barcelonaan ensi viikolla. Me välttelimme tänä vuonna Yhdysvaltoihin matkustamista ennalta-arvaamattoman oranssin miehen takia ja päätimme jäädä Välimerelle pörräämään. Näyttääpi hieman siltä, että virhe tuli tehtyä.

Trump ja Pohjois-Korean Kim Jong-un ovat kyllä kuin kaksi hiekkalaatikolla toisiaan nokittelevaa poikaa huutelemassa toisilleen ”meidän iskällä on parempi auto kun teidän iskällä”. Katalonia ja Espanja puolestaan taistelevat hiekkalaatikolla jo hiekkalapiot tanassa ja potkiskelevat toistensa hiekkakakkuja siinä samassa. Voitte vaan kuvitella, kummalle hiekkalaatikolle pakon sanelemana suunnistaisin. Eihän siinä mitään, kyllä me pystymme välttelemään väkimassoja ja istumaan korvat luimussa hotellihuoneessa, mutta kaikki muu siinä ympärillä onkin ongelma. Jos ja kun touhu Barcelonassa alkaa mennä huonompaan suuntaan, miten käy meidän liikkumisten? Satamaan täytyisi päästä jollain liikkuvalla menopelillä, sillä tulevaan Välimeren risteilyyn on pistetty kiinni useampikin tonni. Rahoja kun ei saa takaisin, jos jättää menemättä laivalle jonkin muun kuin vakuutuksessa hyväksytyn syyn takia.

Jotenkin sitä on ottanut ihmeen ”whatever” asenteella koko meidän reissun. Huomattiin tuossa eilen, että lapsille tarttis varmaan tilata jotain parempaa Seppälää päälle, joten pantiin tilaus hovihankkijalle (H&M) sisään. Saas nähdä kerkeekö vaatteet tulla siten, että ne saa vielä pyöräytettyä pyykkikoneessa. On se vaan kumma, että joulun ja kesäloman lisäksi myös kaikki muutkin lomat tuntuu tulevan yllätyksenä. Hyvä me.

Eikä siinä vielä kaikki: Lääkärin hoitovirhettä odotellessa

Että nuin. Tuommoista turinoin aluksi ja jotain tuommoista piti maailmalle laittaa. Tulipa pienoinen yllätysmomentti tuohon kaupan päälle, ja tämä päivä onkin mennyt puhelin korvalla ja itkua vääntäessä.

Oma rakas äitini soitti tänään ja kuulin jo hänen äänestään puhelimessa, ettei ihan kuulumisia oltu kyselemässä. Äidin jalka oli turvonnut muutama päivä sitten todella pahasti niin, ettei sitä pystynyt taivuttamaan ja liikkuminen oli mahdotonta pahojen kipujen takia. Eilen äiti suunnisti jo päivystykseen kun terveysasemalla ei ollut tarjolla aikoja, mutta eihän siellä päivystyksessä tehty mitään. Jonottamista jonottamisen perään, kunnes neljän tunnin odottelun jälkeen lääkäri tuli paikalle, katsoi hieman jalkaa ja epäili, että polven tekonivelen takia jalan sisällä oli verenvuotoa. Että mitäs lekuri sitten siihen? Äidin polvi oli lääkärin mielestä liian kivulias tutkittavaksi, joten lääkäri määräsi kaksi kipulääkettä kouraan annettavaksi ja häipyi sanaakaan sanomatta. Takaisin lääkäri ei tullut, eikä myöskään määrännyt verikoetta. Ei yhtikäs mitään.

Äiti lähti kotiin ja soitti tänään aamulla uudestaan kysyäkseen tilannettaan, joka oli täysin auki. Tuloksena oli ilmoitus, ettei vapaita tutkimusaikoja ollut ja käskettiin soittamaan huomisaamuna uudestaan. Epäillyn sisäisen verenvuodon, kipujen, turvotuksen ja verikokeiden puuttumisen takia käskytimme äitiä ottamaan yhteyttä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. KYS puolestaan ilmoitti, etteivät he voi ottaa äitiä tutkimuksiin, ennen kuin äiti on saanut lähetteen Varkaudesta. Kaupungista, josta se ei irtoa. Yksityisellä ei ole tänään Varkaudessa aikoja, joten nämä tunnit huomisaamuun saakka on nyt kiinni siitä, kuinka hyvin äitini elämänkumppani, minun varaisi, äidin kuntoa seuraa.

Minä menetin oman rakkaan isäni yllättäen yli 17 vuotta sitten. Se surun raastama puhelu, mikä Varkauden sairaalasta äidiltäni tuli oli niin pahaa kuultavaa, etten halua enää koskaan kokea mitään sellaista. Minua ei hetkauttaisi nämä asiat pätkääkään, jos inhoaisin omaa äitiäni tai hän olisi minulle yhdentekevä. Minun äitini on kuitenkin äärettömän rakas ja maailman hyväsydämisimpiä ihmisiä, joten on hyvin tuskallista pelätä puhelua, jota en halua vielä kuulla.

Päässäni on vain yksi iso kysymys. Miksi lääkäri ei määrännyt edes verikoetta poissulkeakseen tiettyjä asioita?

P.S.: Minun piti ottaa muutama iloinen kuva teille itsestäni tähän postaukseen. Taidan jättää väliin, sillä nämä itkusta turvonneet silmät ei ihan muutamaan hetkeen asetu. Eipä turvonneiden silmien laskeuduttuakaan tule mitään tuoretta kuvaa, sillä olen päättänyt pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja käydä katsomassa Se -elokuvan. Eipä se kauhusta kankea naamakaan sen nätimpi ole.

 

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Voiko lapsiaan rakastaa enempää? Näin me kasvatamme omiamme.

No nuin. Jotain ihan muuta kuin matkailua teille ystäväiseni tällä kertaa. Mites olisi tarinaa omista lapsistani ja siitä, kuinka me heitä kasvatamme?

Olin tällä viikolla matkalla töistä kotiini, kun satuin näkemään erään äidin keskustelevan oman lapsensa kanssa niin vähättelevillä sanoilla, että minulle tuli paha mieli. Jäin tilanteen jälkeen pohtimaan sitä, millainen tilanne lapsen kotona oli ja millainen tulevaisuus lapsella olisikaan. Ehkä äidillä oli huono päivä ja hän selitti lapselleen myöhemmin olevansa väsynyt, eikä tarkoittaneensa mitään, mutta mitä jos ei sittenkään?

Miten jännästi se onkin joissain perheissä niin, että lapsesta tulee aikuiselle rasite kun taaperoikä on ohi? Vai onko kuitenkin niin, ettei vanhemmat enää näe lastansa pienenä lapsena ja olettavat hänen pärjäävään maailmassa melko itsenäisesti. Ettei yhteisiä vanhempi-lapsihetkiä tarvita enää ja ovesta voi laittaa lapsen yksinään ulos leikkimään päiväksi, vaikkapa metsän reunaan tai joen rantaan?

Jokainen tuore vanhempi tietää, millainen elämänmuutos vauvan tulo maailmaan on. Vaikka siihen olisi kuinka valmistautunut, uuden käärön ilmestyttyä talouteen maailma mullistuu, eikä mikään ole enää samaa. Minä muistan sen päivän, kun kotiuduimme sairaalasta ja pidin tuota pientä tuhisevaa suloista pampulaa käsivarsillani tuntien kuitenkin ahdistusta siitä, että olin sulkenut yhden kirjan elämästäni ja avannut toisen. Uusi elämänkirja pelotti, eikä vanhaan ollut enää paluuta. Monta neuvotonta hetkeä, monta kipuilua, oppeja kantapään kautta ja monta pusuhalionnenhetkeä pienen vauvan kanssa.

Esikoinen oli suhteellisen helppo lapsi. Yhtä aurinkoa, joka jaksoi ihastuttaa ympärillään olevia ihmisiä ja jo pienestä saakka hänestä huomasi, kuinka empaattinen ja suloinen hän olikaan sisältä. Yöt menivät hyvin, uni maistui ja elo äitinä alkoi sujua hyvin. Alle vuoden päästä esikoisen syntymästä olin jälleen raskaana ja kuopus syntyikin sitten maailmaan tuoden omat kuvionsa perheeseemme. On se vaan jännä, miten kahdesta samasta vanhemmasta tuli niin erilaisia lapsia. Kuopuksen temperamentti näkyi jo synnytyslaitoksella, kun ruokaa vaadittiin pontevasti ja imukin oli luokkaa tänne heti ja paljon. Kaikki esikoisen kanssa opittu heitti häränpyllyä sen siliän tien ja koin olevani äitinä aivan kuin esikoisen saanut nainen. Kuukaudet vierivät, kuopus ei nukkunut ja vuoden hänen kanssaan tahittuamme jouduimme jo viemään hänet neuvolan kautta järjestettyyn unikouluun. Olen todella iloinen tänäkin päivänä siitä, että jaksamiseemme puututtiin apua hakiessamme, sillä jollain jännällä konstilla elämämme helpottui muutaman unikoulussa vietetyn yön jälkeen.

Elämä kahden pikkulapsen kanssa oli rankkaa ja melkoista aikataulujen kanssa pelaamista. Otin mieheni jo esikoisen kanssa mukaan arjen pyörittämiseen mahdollisimman paljon ihan itsekkäästäkin syystä sillä tiesin, ettei minusta olisi yksin kantamaan lapsenhoitotaakkaa. Pidin kiinni siitä, että mies osallistui mahdollisuuksiensa mukaan vaipanvaihtoon ja syöttämiseen, heräsi viikonloppuisin yhtenä aamuna vahtimaan lapsia ja osallistui muutenkin arkeen kanssamme. Suoraan sanottuna en kertaakaan ominut lapsiani itselleni, arvostellut mieheni lapsenhoitotaitoja ja mikä tärkeintä, ajoittaisesta väsymyksestä huolimatta muistin olla vaimo. Me olimme koko pikkulapsiajankin mies ja vaimo, eikä äiti ja isä -moodi vallannut mieltä sataprosenttisesti koskaan. Juuri siitä syystä uskon, että parisuhteemme kesti kaikkein rankimman pikkulapsiajan.

Kuva: Pixabay.com

Hyi minua, kun laitoin esikoisen vuoden ikäisenä päiväkotiin ja saman kohtalon koki kuopuskin, joskin jonkin aikaa olin osittaisella hoitovapaalla kuopuksen jälkeen. Kotona kuopuksesta mammalomalla ollessani esikoinen kävi päiväkodissa olemassa puolikkaan päivän kahtena päivänä viikossa, enkä kokenut huonoa omaatuntoa siitä. Mies vei lapsen aamulla päiväkotiin minun saadessa nukkua hieman pidempään yön valvottaneen kuopuksen kanssa, ja minä sitten hain esikoisen päiväkodista puolen päivän maissa. Esikoinen sai päiväkodissa virikkeitä ja pääsi opiskelemaan vuorovaikutustaitoja, sillä minä en väsyneenä äitinä jaksanut juosta muskareissa ja äiti-lapsikekkereillä. Itse asiassa, kaiken sortin äityleiden innokkaat keskustelut muumisaappaista ja kakkavaipan sisällöistä sai minut ärsyyntymään. Minä halusin keskustella aikuisten jutuista, maailman menosta ja ihan muusta, mutta pienikin keskustelun aloitus siirtyi aina jollain muotoa lapsiin. Ei kiitos. Minä päädyin oleskelemaan päivisin lasteni kanssa kolmistaan, me teimme retkiä lähimetsään, leikimme kotimme läheisyydessä ja rakensin kotiimme kaikkea kivaa, jolloin koti muuttui satumaailmaksi muutamalla lakanalla ja vaikkapa talouspaperimytyistä tehdyillä lumipalloilla. Lapset nauttivat kun saivat olla kanssani, olivat aurinkoisia ja minäkin jaksoin äitinä sekä vaimona paremmin, kun kaiken sortin menemiset eivät kuormittaneet mieltä.

Rakkaus. Sitä annoin ja annan edelleen lapsilleni paljon. Minun lapseni saivat sylittelyä, pusuja poskille ja haleja niin paljon, etteivät he tunteneet koskaan oloaan unohdetuiksi. Älykännykkää ei ollut, joten virikkeet auton takapenkillä ja julkisissa tulivat aivan muualta (tulisi myös vieläkin). Käsi, kassin vetoketju, kirja ja milloin mikäkin asia, joka sattui pientä lasta kiinnostamaan. Ruutuaikaa lapset saivat vähän, joten leikki oli lapsen pääasiallinen työ. Minä äitinä nappasin lapseni syliin, luin heille kirjoja, näytin kuvia ja piirsin heidän kanssaan yhdessä sormilla kirjaimia tai numeroita. Rutiinit oli kohdillaan, ruoka niin itse tehtyä kuin pilttipurkista, enkä kokenut koskaan huonoa äitiyttä siitäkään.

Lasten kasvaessa heidän luonteensa tuli vielä enemmän näkyviin. Suloinen, rakastava esikoinen pärjäsi ryhmissä hyvin, mutta suloisen, rakastavan, hieman lukkiutuvan ja temperamenttisen kuopuksen herkkyys alkoi näkyä päiväkodissa. Hän rakasti rauhaa ja rutiineja, pärjäsi hyvin pienenä lapsena päiväkodissa, mutta isompana isoissa ryhmissä ahdistui melusta ja vaihtuvista hoitajista. Mielenosoituksia ilmaantui tyyliin minähän en tee, puhu, syö, nuku ja kärttyän, jolloin päiväkodissa ihmeteltiin, miten me lastamme kasvatamme vanhempina. Mehän olimme puolestamme miehen kanssa ihmeissämme, kun oma lapsemme oli niin erilainen kotona. Sen verran närkästyimme päiväkodin asenteesta, että veimme lapsemme neuvolaan tutkittavaksi ja saimme todistuksen, joka kertoi, ettei lapsessamme näytä olevan vikaa ja tulee kaikin puolin voimavaraisesta perheestä. En todellakaan ymmärtänyt, miten lapsemme oli aivan eri ihminen päiväkodissa, mutta eipä ainakaan kyseenalaistettu kykyämme vanhempina tuon jälkeen.

Kuopuksen kanssa kipuilimme monia vuosia. Hän alkoi osoittaa mieltään kotonakin ja erityisesti tilanteissa, jossa piti lähteä jonnekin. Vastaanpanemiskohtauksia ympäri maailmaa ja tunninkin mököttämisiä koulussa tai kotona. Me olimme neuvottomia sillä me yritimme saada selville mistä oli kyse, mutta kun kuopus oli jotain jääräpäisenä päättänyt, niin se oli sitten siinä. Pahinta oli se, ettei ulos saanut tietoa mistä jokin mököttäminen silloin johtui. Melkoinen työmaa meille kuopuksesta kuulkaattes tuli, kun opimme miehen kanssa käsittelemään vaikeita hetkiä. Me opimme lapsemme tarvitsevan aikaa kyetä kertomaan mikä mätti, että jokaisen hermostumisen takana oli oikea syy, eikä hän mitään tahalleen tehnyt. Pieni lapsi ei vaan osannut käsitellä niitä tunteen myrskyjä, mitä kohdalle välillä osui. Minä syytin itseäni äitinä, kun en ollut vienyt lastani kaiken maailman äiti-lapsitapahtumiin opiskelemaan ryhmässä olemista ja ihmispaljoutta, mutta toisaalta olin onnellinen siitä, että olin antanut hänelle niin paljon äiti-lapsiaikaa ja turvallisen, rakastavan kotiympäristön.

Voisi sanoa, että vasta erityisherkistä lapsista lukiessani aloin ymmärtää, että herkkyyttä kuopuksestani löytyikin tietyissä määrin. Kaikki mennyt valkeni minulle uudella tavalla ja mekin miehen kanssa opetimme kuopusta avautumaan tunteistaan. Hirveä työhän siinä oli, sillä oli kertoja, jolloin jouduimme keskeyttämään kaikki kotihommat tunniksikin, vain ja ainoastaan ollaksemme lapsemme lähellä. Me odotimme, juttelimme rauhallisesti, kuuntelimme, kyselimme ja nimenomaan opetimme, ettei mikään asia olisi niin vaikea, etteikö siitä voisi puhua. Me olimme tukena ja turvana, rauhallisia ja rehtejä aikuisia, joskin monen monta kertaa meilläkin on ensin kohonnut ääni jossain tilanteessa.

Erehtyväisiä olemme ja lienee normaaleja vanhempia. Monta asiaa nyt isojen lasten äitinä olisin aikoinaan tehnyt toisin, mutta on paljon asoita joita en kadu. Lapsistani huomaa, että oma maalaisjärkinen ja tunneperäinen, monen silmissä varmaankin väärä kasvatus on tehnyt lapsistani ihanan aurinkoisia, rauhallisia, rakastavia, avoimesti keskustelevia, halaavia ja empaattisia.

Minä en juossut muskareissa tai muuallakaan, käyttänyt kestovaippoja, tein kotiruokaa tai tarjosin Pilttejä. Vaikka imetinkin molempia kahdeksan kuukautta, niin äidinmaidonkorvike tuli kuvioihin muutaman kuukauden ikäisenä. Lapset me vanhemmat rahtasimme tosiaan vuoden ikäisinä päiväkotiin ja isovanhemmatkin valjastimme lapsia hoitamaan ajoittain lähteäksemme itse parisuhdematkalle. Me kannustimme lapsiamme harrastamaan, mutta emme koskaan pakottaneet siihen. Oman aikansa he harrastivatkin, mutta nimenomaan kivan harrastuksen muuttuessa kilpailemiseen tähtääväksi tai lähteminen pitkän koulupäivän jälkeen stressaavaksi, luovuimme yhteisymmärryksellä harrastuksista.

Kuva: Pixabay.com

Hyi meitä. Joku psykologi vetää siellä nyt hernettä nekkuun, mutta sen voin sanoa, ettei lapsemme ole ilmiselvästi kärsineet missään muotoa. Kiireen, suorittamisen ja menemisen sijaan olemme antaneet lapsillemme mahdollisimman rauhallisen ja stressittömän elämän, sillä jo pelkästään koulu lohkaisee arkipäivistä ison osan. Olemme opettaneet lapsille pienestä pitäen, että heidän elämäänsä kuuluu muitakin yhtä turvallisia aikuisia kuin me, eli isovanhemmat. Arki ei muutu kummastikaan, jos me välillä lähdemme miehen kanssa työn ja perhearjen pyörittämisen keskeltä pienelle parisuhdelomalle lataamaan akkujamme. Kummasti sitä jaksaa olla kiva äiti, kun on voinut keskittyä omaankin hyvinvointiin parisuhteessa.

Tiedättekö miltä tuntuu, kun kotiin tullessa lapset tulevat edelleen halaamaan minua, vaikka ikää heillä on jo kiitettävästi? Lapset keskustelevat päivästään oma-aloitteisestikin, kertoilevat muitakin juttuja ja minä ymmärrän olla tuijottamatta kännykän tai läppärin ruutua silloin. Se lapsen suloinen katse, pieni kosketus, nauru ja ilo on jotain niin sydäntä lämmittävää, että kyynel valuu silmäkulmasta. Minä en voi ikuisesti pitää lapsiani lähellä vaan tulee päivä, jolloin he lentävät pesästä pois. En voi äitinä muuta kuin toivoa, että kasvatustyöni on tuottanut tulosta sen verran, että lapseni jatkavat omien lastensa kanssa samalla tyylillä. Ei pieni lapsi tarvitse hirveää aikataulutettua ja stressaavaa elämää, ja vauvallekin on tärkeintä se oma pieni arki vanhempiensa kanssa. Jokainen lapsi on yksilö, mutta he kaikki kaipaavat omia vanhempiansa, kannustusta ja haluavat tuntea olevansa hyväksyttyjä, vaikkei urheiluharrastuksessa olisi huippu tai koulussa ropisisi kokeista kymppejä.

Mikään ei ole vanhemmalle parempi kuin se tunne, kun näkee omasta lapsestaan hänen tietävänsä olevan rakastettu ihan omana itsenään.

Olethan sinä läsnä lapsesi kanssa, ymmärrät pyytää anteeksi ja selittää, kun sinulla on huono päivä? Annat turvallisen arjen ja kotipesän, jonne tulla turvaan maailman menoa? Muistathan myös sen, että juuri niiden ensimmäisten vuosien aikana luodaan hyvä pohja lapsen tulevaisuudelle? Ensin tietysti täytyy katsoa tarkkaan, onko siitä kumppanista ihan oikeasti vanhemmaksi, mutta yhden tärkeän asian minä sanon tuoreille vanhemmille.

Älkää koskaan lopettako olemasta perheessänne mies ja vaimo. Ja äidit, pitäkää aina huolta omasta henkisestä ja sitä kautta fyysisestä hyvinvoinnistanne. Aina. Lapsi voi hyvin, kun äiti voi hyvin.

Rakkaudella K, lähes 20 vuotta saman miehen kanssa onnellisesti yhdessä ollut nainen ja hyvin hyvin monia vuosia sitten pikkulapsiajan perheessään ohittanut äiti.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.