Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Ihka oikeaa elämää

Kyllä minä mieleni pahoitan: 20 v. hääpäivämatkan yllä tummia pilviä

Minulla on ongelma ja ongelman nimi on hääpäivä. Eikä muuten ole mikään perushääpäivä, vaan 20. hääpäivä.

Eipä siinä muuta, mutta minulle hääpäivä on ollut aina hyvin spessujuttu ja hääpäivää pystyy oikeasti juhlimaan vain hääpäivänä, eikä päivä tai kuukausi sen jälkeen taikka sitä ennen. Hääpäivän juhlinnan esteenä voi olla vain pakottava syy kuten kuolema, hautajaiset, megalomaaninen remontti tai oma synnytys. Yleisimmin hääpäivää vietetään melko komeasti jossain päin maailmaa ja menneinä vuosina kohteinamme on ollut mm. New York, Bangkok, Gardajärvi, Stuttgart, Alpit, Chicago, Espanjan aurinkorannikko, Varsova, Budapest ja Praha.

Näin heinäkuussa 2016. Juhlimme hääpäivää matkustamalla Alpeille. Majoituimme mm. hulppeassa viiden tähden Grand Hotel Kronenhofissa ja varsinaisena hääpäivänä Gardajärvellä Villa Nicolli Romantic Resortissa. Hotelli ei mikään luksushotelli ollut, mutta palvelu päihitti 6-0 monet luksushotellit. Siinä vaiheessa, kun hotellin sommelier toi huoneeseemme tervetuliasiksi tilaamamme hedelmät ja skumpan, esitteli valitsemansa viinin, avasi pullon ja tarjoili juoman meille, tiesimme hotellin huomioivan hääpäivämme varmasti. Se olikin sitten jo yllätys, että saimme rakastavaisten spessukohtelua koko majoittumisemme ajan.

Heinäkuussa 2019 juhlimme hääpäivää komeasti Yhdysvalloissa. Kävimme Milwaukeessa Lionel Richien ja Jennifer Lopezin konsertissa, joiden jälkeen palasimme lähtökaupunkiimme Chicagoon muutamaksi yöksi. Majapaikkanamme tuolla matkalla oli mm. Hiltonin Curio Collectionin LondonHouse Chicago ja sen 37 m²:n kokoinen yhden makuuhuoneen Vista Suite.

Koronatilanne on luonnollisestikin vaikeuttanut matkustamista ja tullee vaikeuttamaan edelleen. Viime kesänä hääpäivää tuli juhlittua olosuhteiden pakosta muutaman viikon myöhässä Kolilla, mutta tälle kesälle paikka on edelleen hakusessa. Kova halu olisi juhlia 20. hääpäivää hulppeasti ulkomailla, mutta alkaa vahvasti tuntua siltä, että kotimainen kohde on se ainoa vaihtoehto. Koska koronatilanne.

Näin Kolilla heinäkuussa 2020. Eipä tarttenut T-paitasillaan hillua ja vettäkin sateli. Kuinkas sattuikin.

Tasokas majoitus, luksustakin. Neliöitä tarpeeksi, sauna on must, poreamme ja kunnon parveke/terassi plussaa. Näkymiä pitää olla ja mielellään merelle, ei järvelle. Palvelun pitää olla erinomaista ja kaiken vaan täydellistä hääpäivän juhlintaan, koska 20. hääpäivä.

Havsviddenin kalliohuvilat tai muutamat muutkaan veden äärellä olevat majoitukset eivät ole vapaana haluamanamme ajankohtana. Muutama ”luksustasoinen” mökki olisi ehkä vuokrattavissa Lapissa, mutta heinäkuussa ulkoterassilla oleminen/ulkoporeammeesta nauttiminen saattaa olla hiukkasen hankalaa pistävien örkkimörkkien takia. Meren äärellä oleva tasokas majoitus The Barö Inkoossa olisi vielä vapaana meidän ajankohtanamme, mutta lähes 700 euron hinta yöltä tuntuu tässä vaiheessa kotimaan majoituksesta liikaa.

Itseäni miellyttäisi hieman Hotel Iso-Syöte ja sen Karhunpesä-sviitti, mutta peruutusehdot eivät paljoa naurata. Peruutusoikeutta ei ole ja mahdollisuus ajankohdan siirtoon toki on, mutta hinta onkin sitten jotain muuta ajankohdan mukaan. Matkavakuutuksesta saisi rahansa kenties takaisin sairastapauksen tullessa, mutta tässä koronatilanteessa tuollaiset peruutusehdot saavat minulta tiukan ”ei jatkoon” -tokaisun.

Isomman kiinnostuksen kohteena tällä hetkellä onkin kesällä avattava Kuru Private Resort, joka ei ole vielä varattavissa. Uusissa kohteissa on kuitenkin aina oma ongelmansa. Toimiiko kaikki, onko paikka sittenkään niin luksusta kuin annetaan ymmärtää ja kannattaako arvostelemattomasta majoituksesta tosiaan maksaa alustavien tietojen mukaan alkaen n. 1 000 euroa kahdelta yöltä? Raha ei ole se ongelma, mutta takaraivossa valitettavasti monesti raksuttaa se, että samalla rahalla saa niin paljon enemmän vastinetta ulkomailla ja hääpäivän juhlijoitakin muistetaan paljon enemmän kuin Suomessa.

Decisions, decisions ja 7.7.2021 hääpäivän The Majapaikka on vielä löytämättä. Suomessa on se ongelma, että heinäkuu on lomakuu ja kiinnostus kotimaan majoituskohteisiin on suurta. Kohta olemme varmaan täysin majapaikattomia.

Anyway, tähän loppuu vielä pienoinen paljastus huonoimmasta hääpäivän juhlinnasta ever:

Olin synnyttänyt hieman aiemmin, joten hääpäivää juhlittiin luonnollisestikin kodin rauhassa. Söimme juhla-aterian ja vietimme siinä iltaa ihan rauhassa. Mies oli ostanut uuden kotiteatterilaitteiston, joten hän sitten innostui asentelemaan sitä yömyöhään. Huomautin miehelle siitä, että onko sitä pakko hääpäivänä asennella, joloin mies katsoi kelloaan ja totesi sen enempää ajattelematta, että ”eihän nyt ole enää hääpäivä”.

Sanotaanko vaan, että meidän perheessä ei ole enää vietetty hääpäivää kotona remonttia lukuun ottamatta ja hääpäivän juhlistaminenkin kestää meillä nykyään pidempään kuin puoleen yöhön. Oppiva laatua tuo minun oma mieheni.

P.S.: Ehdotuksia tasokkaista henkilökohtaisen palvelun Suomi-kohteista otetaan vastaan. Eipä haittaa, jos ehdotuksia tulee myös eurooppalaisista kohteista. Mistä sitä tietää, minne päädymme heinäkuussa. Kotona emme ainakaan ole. Emmekä anoppilassa tai omalla mökillä.

 

 

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Koulukiusattu ei ole ainoa, joka kärsii. Miltä tuntuu vanhemmasta?

Helou! Kyllähän minua hiukkasen on painanut se mieltä, että olen ollut somepuolella hiljaa, mutta kynnys päivittää blogia taikka Facea on ollut melkoisen korkea. Postauksia on ollut muutamia jo pidemmän aikaa viittä vaille valmiina, mutta valmiiksi saattaminen ja julkaiseminen on tuntunut jotenkin hankalalta. Onhan tälle jonkin sortin somelukolle ollut syynsä.

Muistatte varmaan, kun tuossa vajaa vuosi sitten kerroin reagoineeni vahvasti siihen tietoon, että lastani oli kiusattu koulussa useamman vuoden ajan ja sisältänyt myös fyysisiä pahoinpitelytilanteita. Siitä alkoi hirveä vääntäminen koulun kanssa, avun hakeminen, omien tuskallisten tunteiden kanssa kamppailu ja tuohon sitten vielä lisäksi rankka työjakso ja miehen isän kuolema, joka vaikutti koko perheen hyvinvointiin negatiivisesti. Kaiken kruunasi penteleen koronakevät, joka sotki kuvioita entisestään. Olin jaksamiseni rajoilla.

Kesä oli luonnollisestikin helpompaa lomailun myötä, mutta elokuussa homma alkoi jälleen kiristymään, kun koulun kanssa sovittiin isommasta palaverista ennen koulun alkua. Se on faktaa, että koulu teki isojakin virheitä aikoinaan tässä asiassa ja niinpä aloin reagoimaan jo parisen viikkoa ennen tulevaa tapaamista. Olin suurta vihaa ja raivoa täynnä, katkeruuttakin, mutta samaan aikaan kuitenkin pelkäsin eniten sitä, ettei kiusaamisasiata pidettäisi edes vakavana. Paljon tunteita, jotka jäytivät sisintäni aamusta iltaan ja olinkin kuin leijonaemo, joka teroitteli taistelukynsiään aamuin ja illoin.

Anyway, tapaaminen meni paljon paremmin kuin kuvittelinkaan ja projektin vetäjäksi koulun puolelta tuli tarpeeksi jämäkkä ihminen. Valitettavasti ensimmäisellä kouluviikolla ehti kuitenkin jo tapahtua kahdesti. Yksi rikosilmoitus tehtiin poliisin suosituksesta ja toista kiusaajaa reksi puhutteli vakavasti. Voitte vaan kuvitella, millaiset fiiliksen meikäläisellä tuon viikon jälkeen jo oli ja kaikki edellä mainittu sekä mediassa uutisoidut koulupahoinpitelyt teki tehtävänsä tässä naisessa. Syyskuussa tuli mitta täyteen rankan työrupeaman päätteeksi ja marssin työterveyslääkärin pakeille. Ihan pieni avautuminen vallitsevasta tilanteesta sen vaan piti olla, mutta toisin kävi. Lekuri sitten määräsi kolmikantaneuvottelut ja lyhytpsykoterapiaa alustavasti kymmenen kertaa, joten ei tainnut tämä tyttö ihan kunnossa olla. Diagnoosi: määrittämätön sopeutumishäiriö.

Viimeisin vuosi on ollut minulle enemmän tai vähemmän henkistä helvettiä. Olen ollut 24/7 varuillani, hälytystilassa, taisteluvalmiudessa, stressaantunut, ahdistunut, nukkunut huonosti ja itkenyt välillä niin paljon, etten ole pysynyt laskuissa mukana. Kaikki tämä vaan sen takia, ettei kodeissa opeteta lapsille miten ottaa muut huomioon. Kaikki tämä vaan sen takia, ettei kouluissa ole jaksamista puuttua ilmiselviinkään kiusaamistilanteisiin.

Minulta ei löydy yhtään ymmärrystä kiusaajille. Ei nyt, ei vuoden päästä, ei koskaan.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Paha, paha koronakevät ja surkea kesäloma

Hupsistaheijaa, onhan viime postauksesta ollut jo komiasti aikaa, mutta maailman koronatilanteen takia matkustelun loppuminen kuin seinään on näkynyt myös blogiliikenteessä, eikä sitä ole kannattanut matkajuttuja teille paljoa kirjoitella. Sen voin jo sanoa, että koronatilanne on pistänyt meilläkin monta suunnitelma jäihin ja kyllähän se kirpaisee.

Singaporen matka, pari risteilyä, hotelliyö viiden tähden hotellissa, muutama konsertti, Pori Jazzit ja kesäksi suunniteltu Amerikan roadtrip. Siinäpä nuo meidän koronan takia peruuntuneet matkat / tapahtumat ja eipä tuo kesän kalenteri kovin komealta muutoinkaan näytä. Meikä on elätellyt toiveita edes jonkinlaisesta reissusta jossain päin Suomea, mutta eipä sekään oikein taida onnistua. Koska korona.

Eipä tuo hirviötauti ole meihin tai lähipiiriin iskenyt, mutta se on vaikuttanut miehen äidin asioihin ja lockdownin myötä kaikki kevään asiat on siirretty kesälle. Juhannuksen tienoilla vihdoin tapahtuu ja heinäkuun puolessa välissä on uurnanlasku. Kuopuksen ripari osuu kesälle ja rajoittaa tiettyyn aikaan liikkumista pääkaupunkiseudulta, joten mies lähtee esikoisen kanssa Lapin roadtripille kuopuksen ollessa riparilla. Mitäs minä teen? Olen töissä.

Ne pari lomaviikkoa, jolloin ei ole pakko olla pääkaupunkiseudulla, hoidellaan miehen äidin asioita Länsi-Suomessa ja sieltä sitten suunnataan Itä-Suomeen mökille edes vähäksi aikaa. Ja hääpäivämatkasta tai edes yhdestä luksushotelliyöstä hääpäivänämme on aivan turha haaveilla.

Jos ollaan rehellisiä, niin minua sattuu tuo ja pahasti. Viime syksystä lähtien elämä on ollut perheellemme melkoisen raskasta ihan jo senkin takia, että koulukiusattuna oleminen on jättänyt lapseemme syvät jäljet ja niitä on nyt sitten korjailtu ammattiavun turvin parisen kuukautta. Mieheni isän kuolema ja yksin jääneen äidin tukeminen on ollut miehelleni kuormittavaa, ja minä olen samaan aikaan tasapainotellut omien ahdistuneidenkin tunteideni kanssa sekä käynyt täysipainoisesti töissä. On tämä kaikki myös näkynyt parisuhteessakin. Jännää, miten sitä on tämän syksyn myötä jopa yli 20 vuoden jälkeenkin oppinut miehestään uutta ja kait se vain on johtunut siitä, ettei suuren suuria kriisejä perheessämme ole ennen ollut. Ei tässä ole mitään ryppyä rakkaudessa, mutta kyllä vaan miehen pakonomainen tarve pitää langat käsissään kriisinkin aikana on tullut minulle pienoisena yllätyksenä. Kun tuo kriisitilanteen kontrolloimistarve on ollut liian suuri, on aikaa omalle vaimolle jäänyt vähemmän. Tässä vaiheessa oma olo on sellainen, ettei helpottavaa päivää tässä jatkuvassa pikkukaaoksessa tule ja se tuntuu toivottomalta. Noloa myöntää, että viime perjantaina istuin töissä muutamia kertoja kyyneleet silmissä omassa työhuoneessani, koska suru omasta lapsesta ja lomattomuus tästä kaikesta sonnasta vaan yksinkertaisesti on painanut mentaaliseti välillä liikaa.

Olen poikki, helvatan poikki ja ajoittain koen syyllisyyttä siitä, että olen poikki tämän kaiken keskellä. Tiedän, että minun pitäisi olla onnekas, kun olen saanut olla töissä täydellä palkalla koko kevään koronasta huolimatta, mutta pieni osa minusta on ollut kateellinen kaikille lomautetuille, jotka ovat postaneet someen kuvia leppoisista vapaapäivistä. Joka ikinen solu kropassani on nääs huutanut viikkotolkulla lomaa kotinurkista oman perheen kanssa, mutta täällä kotona sitä vaan edelleen ollaan. Pari tuntia metsässä ei tähän tilanteeseen todellakaan auta.

Että nuin, kaiken tämän sonnan keskellä reissukalenteriin on omalla päätökselläni tullut kaksi merkintää tälle kesälle. Kun kesän aikataulu ei anna myöten hotellin lakanoissa köllimistä oman kullan kanssa, vietän yksinäni toivottavasti ihanan staycationin laadukkaassa Lapland Hotels Bulevardissa heinäkuun alkupuolella. Haluan hemmotella itseäni saunalla ja edes pienellä parvekkeella, joten huoneeksi on valikoitunut ranskalaisen parvekkeen ja oman saunan sisältävä Mystique Deluxe Balcony. Nyt vaan pidellään peukkuja, että hotelli avautuu alkuperäisten suunnitelmien mukaan kesäkuun loppupuolella.

Kesäloman jälkeen elokuun puolella teemme sentään koko perheenä Riian-risteilyn Silja Serenadella ja sitä odotan innolla sekä harmistuneenakin, sillä reissuun on aivan liian pitkä aika. Kyllä tämä reissuttomuus on ottanut siihen malliin pattiin, että olen tehnyt pienoisen päätöksen. Jos heinäkuun loppuun mennessä ei ole tehty jotain matkavarausta jonnekin päin Suomea/maailmaa, marssin Louis Vuittonin liikkeeseen ja paan ostaen käsilaukun. Saas nähä kuinka käy ja voin vaan kuvitella Sulo Vilénin kauhistuneen ilmeen, kun kävelen mieheni sanoin ”vattutonnin” laukun kanssa kotiovesta sisään.

P.S.: Olisin laittanut tänne muutaman kuvan itsestäni pölpötyksen sekaan mutta en laita. Koska koronatukka ja keittiösakset. Aivan lyömätön yhdistelmä. Not.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Voihan korona!

Helou! Onpahan tässä ollut taas jonkin aikaa, kun olen pistänyt postausta maailmalle, mutta pistin matkapostaukset jäihin, koska matkoja ei näköjään suunnitella ja se on näkynyt blogiliikenteessä komiasti.

Paljon on kuitenkin tapahtunut tässä omassa elämässä ja minua vakituisesti seuranneet tietänevätkin hieman, että viime syksy ja tämä alkuvuosi ei ihan parhaimmasta päästä perheessämme ole ollut. Koulukiusattu lapsi, tapahtuneen takia minulle pamahtanut akuutti stressireaktio viime vuoden loppupuolella, hoidon aloitus sen suhteen ja padam, mieheni isän kuolema aivan liian varhain tammikuun lopussa. Mieheni reaktio tapahtuneeseen ei se paras tapa ollut (suru syrjään ja ei muuta kun tekemään yhtä sun toista ja ottamaan vastuu kaikesta) ja se sitten alkoi pikkuhiljaa näkyä miehen jaksamisessa töidenkin suhteen. Minä jouduin viikkojen aikana monasti vihjaamaan ja sanomaan, ettei miehellä ole kaikki hyvin ja hän tarvitsisi jutteluapua, mutta valitettavasti vasta muutamia viikkoja sitten hän sen ymmärsi.

Anyway, appiukon siunaustilaisuus ennen tätä koko koronahärdelliä oli muuten aivan ihana. Anoppi ei halunnut jaksamisen takia ketään muuta paikalle kuin meidän perheen, mieheni pikkuveljen ja ”pikkusiskon” eli naisen, joka on ollut anopilleni vuosikymmeniä kuin oma tytär. Kukaan muu ei kutsua siunaustilaisuuteen saanut ja siitä tulikin todella intiimi tilaisuus. Siunaustilaisuuden jälkeen kävimme viemässä arkun päällä olleen kukkalaitteen uurnalehtoon ja päädyimme kaikki seitsemän syömään erääseen ravintolaan, josta meille oli varattu kabinetti. Tuon jälkeen vielä kahvitus anoppilassa, suruadressien luku ja muisteloja. Tulipahan sellainen fiilis päivästä, että samanlaiset hautajaiset haluan minäkin aikanaan.

Minulle kaikki tapahtunut, miehen surullisen tilanteen seuraaminen, huonot yöunet ja ”jumitus” Suomeen aiheutti melkoisia vaikeuksia omaankin jaksamiseen. Matkojen jääminen jäihin juuri muuttuneesta elämäntilanteesta johtuen kammoksutti siihen malliin, että rupesin inhoamaan kotona olemista ja kunnolla. Olihan se rankkaa jokin aika sitten myöntää miehelleni itku silmässä, että inhoan kotia ja pidän tätä vankilana, mutta pakkohan ne fiilikset oli ulos päästää. Miehelle oli pienoinen järkytys, miksi en ollut moisesta ennen puhunut, mutta en halunnut rasittaa miestäni enää enempää ja aiheuttaa tilannetta, jossa hän kokisi huolta myös minun hyvinvoinnista. Enpä minä mitään tiennyt tuolloin siitä, että korona Suomessa tulisi sotkemaan kuvioita isommaltikin.

Elämä koronan keskellä

Juu, tuo minun oma Sulo Vilénini on varustautunut maailmanloppuun. Ensimmäisenä ilmestyi kotiin vessapaperipaketit (niitä löytyy niin eteisen kaapistosta kun sisävarastona toimivasta saunasta) sekä kaiken maailman säilykkeet ja kuivamuonat, kuten aikoinaan esmes 11 pussia pasta Carbonaraa lapsille. Pakkanen pursuaa yhtä sun toista ja sinne on myös pakastettu pullollinen vettä ruuan tekoa varten, jos jostain kumman syystä vedenjakelu katkeaa joksikin aikaa tai vesi saastuu. Karkkia, limppareita, vichyjä ja makuvichyjä on isot määrät ja olutlavoja me ei olla ostettu ikuisuuksiin, mutta nyt on ilmestynyt sitten yksi semmonenkin kaappiin. Juu ja Alko, onpahan sielläkin pitänyt eri tyyliin käydä, jos se menee totaalisen kiinni. Mutta mitäpä tuosta kaikesta valittamaan. Se on varmaa, että vähintään viikko me pärjätään heittämällä kotiruuan suhteen eikä tartte Woltista tai Foodorasta mitään tilailla. Vessoista ei lopu paperi ja takapihallekin voi mennä istumaan karkkipussin, vichyn, limpparin, oluen tai drinksun kanssa. Nyt löytyypi juomaa ja herkkuja.

Mies tekee etätöitä oikeastaan nyt koko ajan, kun palaveritkin on helppo hoitaa Skypenä. Minulla on mahdollisuus 1-2 etätyöpäivään viikossa ja lapset nauttii siitä, ettei tarvitse kouluun mennä, mutta onhan tuon toisen teinin koulunkäynnin vahtimisessa oma juttunsa. Vanhempi teini kaipaa Taco Bellissä piipahtamista sekä ihmisten näkemistä ja minä puolestani haluaisin tehdä enemmän etätöitä jo julkisilla liikkumisen ja A- veriryhmään kuulumiseni takia. Uskomatonta, miten ihmiset eivät tunnu vieläkään ymmärtävän koronaetikettejä tuolla kaupungilla liikkuessaan.

Turvaväleistä ei välitetä kaupan kassoilla ja yskijöillä ei ole homma hallussa sitten yhtään, sillä hihaan tai kertakäyttöiseen, roskiin heitettävään nenäliinaan yskiminen ja aivastaminen on täysin vierasta. Yhden näin yskivän jatkuvasti käteensä. Aivastipa myös kerran ja pyyhki suusta tulleen tuotoksensa housun lahkeeseen, jonka jälkeen puhdisti kädellään vielä leukansa. Kolme muuta yskijää puolestaan ei viitsinyt edes sitä kättään pistää suun eteen. Ensisijaisesti on tärkeää, ettei mene töihin tai kouluun sairaana. Sairasta lasta ei passaa myöskään pistää päivähoitoon tai isovanhemmille hoidettavaksi.⁣⁣⁣ Vaikka itse ei pelkäisikään koronan tarttumista, niin omalla toimillaan voi erityisesti suojata riskiryhmään kuuluvia ikääntyneitä ja perussairautensa takia koronavirukselle alttiita henkilöitä⁣⁣.

Kiitos kuvasta Seven Seas-blogin Sanna

Ymmärrän, ettei kaikki yskiminen ole koronasta johtuvaa mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että normaali influenssakin tarttuu samaan malliin ja myös oireeton koronapotilas levittää tautia esimerkiksi tupakasta tai allergiasta johtuvan yskän takia. Hoitakaa siis allergioitanne erityisellä huolellisuudella nyt ja yskikää/aivastakaa oikein.

Kiitos kuvasta Tanjan Matkassa Maailmalla-blogin Tanja

Minulla on ollut totuttelemista uuteen tilanteeseen ja sanotaanko suoraan, että tämä tietynlainen uusi eristäytyminen on veetuttanut välillä ja kunnolla. Elämä on jumittunut työpaikan, ajoittaisen kauppakeikan ja kodin välille, eikä mitään muuta ole koska teloin varpaani muutama viikko sitten kunnolla. Eräät tietyt korkkarinilkkurit ovat oikeastaan ainoat kengät, joilla pystyn jokseenkin normaalisti liikkumaan ja niillähän ei lähdetä reippailemana luontoon. Liekö siinä yksi syy siihen, että olen stressaantunut ja ajoittain helvatan ärtynytkin. Sais jo korona häipyä maailmasta.

Sen mää vaan sanon, että tämä pikkasen lämpimänä käyvä nainen kyllä painuu laivalle tai matkalle hippulat vinkuen, kun tämä koko koronahärdelli on ohi.

Kuis siellä? Onko alkanut pinna kiristymään koronakotoilun takia?

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Kun elämä heittää: Yksi rakkaistani on pian poissa

Juu juu, onhan tämä matkablogi, mutta ei se poista sitä, että elämä on muutakin kuin pelkkää matkailua tai ihania kippoja kauniiden kukka-asetelmien keskellä valkoisena hohtavassa kauniissa kodissa. Chanelin laukku mukavasti jossain siinä näkösällä. Pah, sanon minä. Sen vaan sanon, että edelliseen postaukseen viitaten elämä oli suoranaista honeymoonia se. Tämä postaus on täyttä tuskaa, menettämistä, epäuskoa ja menetettyä toivoa. Kirjoitan tätä tällä hetkellä kyynelsilmin kotona, jonne saavuin keskiviikkona lasten kanssa. Mies jäi Poriin hoitamaan asioita.

Se oli kuulkaas normaali sunnuntai-ilta perheessämme. Lapset olivat huoneissaan ja me katselimme miehen kanssa Netflixistä jotain, jota en todellakaan edes muista enää. Puhelin soi ja mieheni äiti soitti isän saaneen sairaskohtauksen ja ambulanssimiehistön elvyttävän häntä. Vajaassa puolessa tunnissa automme nokka oli jo suunnattu Poria kohti koko perheemme kyydissään.

Ensimmäinen yö meni harakoille. Tuskin kukaan meistä pystyi nukkumaan tuona yönä. Kymmenen ihmistä oli tehnyt hartiavoimin töitä saadakseen kuolleen miehen elvytettyä ja onneksi rankka työ oli tehnyt tulosta 25 minuutin jälkeen. Appeni, jota tässä myöhemmin kutsun Taataksi, kiidätettiin tehohoitoon ja pidettiin nukutettuna sekä viilennyshoidossa mahdollisten vaurioiden minimoimiseksi. Aikaa myöten toivottomia uutisia alkoi kuitenkin tulla. 25 minuuttia hapetonta aikaa oli tehnyt tehtävänsä.

Taatan kohtauksesta ei ole kuin alle viisi vuorokautta, mutta aika on tuntunut jo kymmeneltä päivältä. Olen ollut niin sanotusti yksinhuoltajana täällä kotona kahden Taatan poismenoon melkoisen voimakkaasti reagoivan teinin kanssa, ja voimat alkaa oikeasti ehtymään tältäkin naiselta. Mitään muuta minä en toivoisi kuin yhtä rauhallista ja huoletonta päivää, mutta p:n marjat sitä on tulossa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tuskin koskaan. Niinkun oikeasti koskaan.

Minä ja lapset jätimme teho-osastolla jäähyväiset Taatalle tiistaina, koska lähdimme jo keskiviikkona kotiin. Nyt Taata on siirretty teholta saattohoitoon odottamaan kuolemaa. Se, milloin kuolema suostuu tulla noutamaan rajun kohtauksen heikentäneen miehen, on ylemmän käsissä. Ei tässä voi kun odottaa tulevaa.

Kuva: Pixabay.com

Elämä on kuin sarja erilaisia kirjoja. Yht’äkkiä lukemasi kirja vedetään käsistäsi pois ja sinulle annetaan kouraan uusi kirja, josta ei ole luettavissa edes takakannen selostusta. Meidän kirja repäistiin kourasta sunnuntaina ja en oikeasti tiedä, miten pitkään tätä uutta kirjaa voin lukea. Tiedättekö ne vuosikymmeniä yhdessä olleet pariskunnat, joista voi sanoa suoraan, kumpi puolison kuollessa jäljelle jääneistä kestää menetyksen paremmin ja kumpi ei? Arvannette, kumpaan sarjaan anoppi kuuluu.

Uutta kirjaa pukannee kuukausien sisällä. Paha, penteleen paha elämä.

EDIT: Taata menehtyi rauhallisesti perjantaina 31.1.2020 vähän ennen iltaseitsemää lastensa ja vaimonsa läsnäollessa. Ikävä on kova.

P.S.: Eiköhän tässä palata matkapostauksiin tämän jälkeen. Älkää olko huolissanne.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.