Browsing Tag

Ihka oikeaa elämää

Kun pahin painajainen tapahtui ja joukkopaniikki iski Chicagossa

Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivä 4. heinäkuuta oli ensimmäinen päivämme Chicagossa, ja kaupunki oli ehtinyt jo näyttää meille päiväsaikaan parhaansa. Vastassa oli kunnon helle, iloista tunnelmaa ja paljon väkeä, eikä mitään häiriöitä näkösällämme. Poliisejakin tuntui olevan mukava määrä turvaamassa kansan olemista joten mikäs siinä, ei muuta kuin iltasella kävelemään hotelliltamme 20 minuutin matka Navy Pierille itsenäisyyspäivän ilotulituksia katselemaan.

Kippis Yhdysvaltain itsenäisyyspäivälle! Olpahan kallis drinkki LondonHouse Chicagon kattoterdellä kun tuli maksettua 20 USD drinkistä minimitippeineen. Mutta kyllähän ne maisemat sieltä ylhäältä oli hulppeat.

Me emme olleet todellakaan ainoita suuntaamassa Navy Pierille ja kyllähän minä hieman pohdin sitä, miten alueen turvallisuudesta oli huolehdittu. Mieli rauhoittui kuitenkin, kun näin paikalle tuodut raskaat ajoneuvot sulkemassa autoliikennettä sekä estämässa pahoja aikeita, ja olihan sitä poliisejakin useampia valvomassa yleistä menoa. Perille tultua mies olisi halunnut jäädä jo tiettyyn kohtaan aluetta, mutta minä halusin jatkaa matkaamme vielä lähemmäs järven rantaa. Ehkä siinä oli jo yksi kohtalon johdatus ja hyvä niin.

4th of Julyn ilotulitukset tuli ihailtua väkijoukon saartamana. Siinä tämä pieni 158-senttinen nainen sai hiukkasen nostella kännykameraansa ilmaan saadakseen edes jonkin sortin kuvia isojen hartioiden takaa. Ilotulituksia oli tullut katselemaan kaikki vauvasta vaariin ja siellä me kaikki tiiviissä porukassa ihastelimme taivaalle ammuttuja raketteja.

Ilotulitusten loppumisen jälkeen me lähdimme väkimassan mukana valumaan keskustan suuntaan samaa tietä takaisin, mistä mekin olimme paikalle saapuneet. Jonkin aikaa me olimme jo miehen kanssa kävelleet, kun mies pyysi siirtymään ison tien vasempaan reunaan. Kait siinä jokin johdatus taas oli, tai niin minä ainakin jaksan uskoa.

Joku hassu poliisiajoneuvo, sellainen golfkärryn kokoinen, tuli vastaan hirveällä kiireellä ja hieman epämiellyttävä tunne minulle siitä tuli. En tiedä oliko siinä montaakaan hetkeä väliä, kun kuulin pauketta ja meidän kanssa samaan suuntaan kävellyt väkimassa alkoi huutaa paniikissa ja juosta meitä vastaan huutaen ”get out of here”. Paniikki oli todellista, väkijoukko rynni kauhistuneena pois tieltä puiston suuntaan ja niin myös mekin. Muutama juoksijoista kompastui maahan ja välillä katselimme epäuskoisena taaksemme juoksun aikana.

Tilanne noina sekunteina tai muutaman minuutin aikana oli kaoottinen, täynnä kauhua ja samalla niin epäuskottava. Me jäimme puun taakse mahdollisia luoteja suojaan ja seuraamaan tilannetta, mutta pakoon juossut ihminen huusi meille käskyjä poistua alueelta niin kauhistuneen ilmeen kera, että uskoimme tilanteen olevan vakava. Ehkä hän oli nähnyt jotain kamalaa tai ehkä ei, mutta me jatkoimme käskystä juoksua alueelta pois.

Minä en hitto vie tiedä, kuinka pitkälle me sieltä paikalta pakenimme väkijoukon mukana, mutta hiljensimme juoksua vasta sitten, kun muutkin alkoivat rauhoittua. Kävelimme pikku hiljaa takaisin hotellia kohti, mutta olihan siinä pakko tiirailla olan taakse tasaiseen tahtiin. Minä en jotenkin suomalaisena sinisilmäisenä meinannut uskoa tilannetta todeksi, mutta märkä rätti lävähti pian päin kasvoja. Navy Pierille suuntasi hälytysajoneuvoja kovaa vauhtia jatkuvalla syötöllä. Oli ambulansseja, poliisiautoja, poliisimoottoripyöriä, polkupyöräpoliiseja ja muutama ratsupoliisikin. Eikä siinä vielä kaikki, tummat tunnuksettomat poliisiajoneuvot suuntasivat kohti Navy Pieriä ja kaiken tuon nähtyäni ymmärsin, että joku oli oikeasti tehnyt jotain pahaa ja huonosti oli usemmalle ihmiselle käynyt.

Minulla oli paha olla. Kait se järkytys sitten pamahti tulla. Kyyneleet kohosivat silmiin sitä mukaa, kun uusi hälytysajoneuvon ääni pamahti ilmoille ja minua hermostutti. Kuinka monta ihmistä olikaan kuollut, jäänyt auton runtelemaksi tai jonkun ampumaksi?. Nettiin ei päässyt väkimassan takia ja mikä pahinta, paikalliset paikalta poistuneet ihmiset tuntuivat olevan liian rauhallisia. Ihan kuin mitään ei olisikaan tapahtunutkaan tai koko juttu olisi ollut amerikkalaisille arkipäivää. Meille se ei sitä todellakaan ollut.

Matkalla hotellille sain jo viestiä Suomen suunnalta tilanteesta. Kolmea oli puukotettu mutta hotellilla pääsin nettiin ja tietoja tippui lisää. Puukotuksen lisäksi alueella oli ammuskeltu (ne paukaukset), yksi oli saanut osuman ja 17 oli loukkaantunut jäätyään rynnivän väkijoukon tallomaksi. Meillä kävi tuuri, sillä jos olisimme jääneet alkuperäiseen paikkaan katsomaan ilotulituksia tai emme olisi siirtyneet vasemmalle laidalle tietä, olisimme olleet varmastikin tapahtumapaikalla ja jääneet eri tavalla rynnäköivän väkijoukon alle.

Ensimmäiset uutiset eivät sitten pitäneet aivan paikkansa. Kolmea puukotettiin tappelussa, mutta ampuma-asetta ei ollut vaan yksityisen turvallisuusfirman vartija oli huutanut erheellisesti varoituksen asemiehestä. Huudosta oli luonnollisesti aiheutunut paniikki ja 14 ihmistä loukkaantui joukkopaon aikana. Yksi pakenijoista löi tuossa tilanteessa jalkansa pöydän kulmaan saaden jalkaansa sellaisen haavan, jota oli alunperin luultu ampumahaavaksi. Moni lapsi eksyi tilanteessa vanhemmistaan ja sinänsä lieviä vammoja suurempia henkilövahinkoja ei joukkopaniikissa tullut, mutta alueella ollut ravintola kärsi omaisuuvahinkoja väkijoukon rynnittyä sisälle turvaa hakemaan. Olipa muutama mennyt jopa ravintolan kylmiöön piiloon.

Miltä minusta nyt tuntuu ja tuliko traumaa tilanteesta? Yöni nukuin heti hyvin, eikä tilanne loppujen lopuksi jättänyt mitään negatiivisia fiilareita, sillä uskon niin vahvasti kohtaloon. Puukkohippasia sattuu Suomessakin ja harvemmin niissä ulkopuoliset kärsii. Ammuskelua tai terroristisessa mielessä tehtyä iskua ei tilanteessa ollut ja me emme luonnollisestikaan myöskään loukkaantuneet joukkopaon aikana.

Tämä tapahtuma oli ainoa paha koko matkallamme ja kyllähän se pienesti palautti mieleen terroriteot Euroopassa, mutta Chicagoon menisin kuitenkin vaikka jo huomenna uudelleen. Jos ja kun kyseisen kaupungin turvallisuus kiinnostaa, niin pankaas sivu seurantaan. Tulen tekemään erillisen postauksen Chicagon turvallisuudesta ja liikkumisesta kaupungissa hiukkasen myöhemmin sekä liitän kyseisen postauksen myös tänne julkaisemisen jälkeen.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

 

 

 

Sulo Vilén vauhdissa: Melkoinen musiikki- ja viihdekesä tulossa!

No nyt kyllä oli ihan pakko pukata huutomerkki tuohon otsikon perään, sillä tämä meidän viihteen täyttämä kesä on lähtenyt lapasesta pikkaisen pahemmastikin. Rahaa on kulunut melko kivasti tähän mennessä ja onneksi sentään yksi miehen innostus kaatui vaimon kysymykseen: ”Ihanko oikeesti?”.

Minun oma rakas mieheni on melkoinen Sulo Vilén ja kyllä tässä vuosien saatossa on saanut huvittuneena hymistellä herran aivotuksia. Sitähän puhutaan, että naiset hakevat tulevasta kumppanistaan isänsä kaltaista henkilöä ja kyllähän tuo minun isänikin melkoinen Sulo Vilén oli. Olen siis tottunut tempauksiin, osaan tuntea suurta lämpöäkin sydämessä miehen ja edesmenneen isäni innostuksen nähdessä, mutta kyllähän sitä välillä ihmettelee mistä kaikki kumpuaa. Uusille lukijoille taustatiedoksi se, että rakas mieheni ei voinut muutama kuukausi sitten antaa mennä Viking Linen veneitä vanhaksi kuuden euron edestä, joten varasimme matkan, jonka kokonaishinta ostoksineen oli useita satasia. Siitäpä sitä säästöä tuli, mutta kyllä merimatkat on aina kivoja.

Anyway, tuo minun suloistakin suloisempi Sulo Vilénini kuitenkin innostuu ajoittain hankkimaan tai varaamaan jotain ilman sen kummempia rajoitteita, joten melkoista musiikkia ja viihdettä tämä kesä taitaakin nyt sitten tänä vuonna olla.

Meikäläisen kesähän alkoi mukavasti Tallink Siljan ja Live Nationin pressimatkalla Tallinnaan, kun kävin pienen toimittajaporukan kanssa Bon Jovin konsertissa. Siitä jatketaan vajaan kuukauden päästä uusilla kujeilla, kun suunnistamme miehen kanssa juhlimaan 18. hääpäiväämme Yhdysvaltoihin. Viime syksynä ilmoitin miehelle haluavani kuulla elävää musiikkia tänä kesänä ja tuo oma armaanihan on melkoisen kuuliaista ja älykästä sorttia. Selkäni takana hän rupesi googlettamaan lempiartistejani ja päätyi yhteen aikataulullisesti ja sijainnillisesti sopivaan ehdokkaaseen, Jennifer Lopeziin. Eikä siinä kaikki, sillä edellisenä iltana esiintyy Lionel Richie, joten Visa vinkui. Lennämme Chicagoon, ajamme vuokra-autolla Milwaukeen, käymme ensin Lionel Richien konsertissa ja sitä seuraavana iltana Jennifer Lopezin konsertissa. Loppuajaksi palaamme vielä Chicagoon, mutta siitä sitten lisää myöhemmin.

Viime vuonna tyydyimme huonon artistisaldon takia jazzeilemaan Pori Jazzien ilmaispuolella ja tykkäsimme Pori Jazzien uudistuksesta (omat kokemukseni luettavissa täältä), mutta tämän vuoden artistikattaus näytti paremmalta. Mikäs siinä, Suomen kesä on varmaankin yhtä sontaa tänä vuonna, sillä pamautimme ostaa kolmen päivän liput Kirjurinluotoon mieheni pienellä suostuttelulla. Kyllähän tuo hiukkasen kirpaisi, mutta yhden päivän hinnaksi ei kovin paljoa tullut. Rannekkeen turvin saamme vaellella, tulla ja mennä oman mielen mukaan koko viikonlopun, joten kattellaan sitten säiden mukaan, kuinka paljon vastinetta rahoille saadaan. Jos ei muuta, niin onpahan ainakin meikäläisen kauhut eli Bajamajat käytettävissä puskan sijaan.

Mutta, pitihän sitä miehen vielä yksi tapahtuma tunkasta heinäkuulle ja kuun loppupuolella suuntaamme Apollo Live Clubille ottamaan ilon irti Niko Kivelän, Sami Hedbergin, Jacke Björklundin ja Mika Eirtovaaran huumorista. Minen edes ymmärtänyt tuommoista kaivata kun nettikin on keksitty, mutta mies se taas ehdotteli ja minähän innostuin sen siliän tien. Stand up vaan on se meidän juttu.

Ja vielä siitä ”ihan oikeesti?” kysymyksestä miehelleni. Minun omalle Sulo Vilénilleni tulee ensi vuonna pyöreitä täyteen ja sen verran komia luku on kyseessä, että hän haluaa tehdä jotain isompaa tai erilaisempaa ko. vuonna. Kolmen viikon roadtrip Jenkkilässä ja toinen vaihtoehto useiden viikkojen risteily kaatui aikatauluongelmiin, joten mies rupesi katselemaan jotain kivaa reissua liittyen lempiartistiinsa. Juuri siihen, joka jaksaa näiden vuosien jälkeenkin aiheuttaa minussa hiljaisia ”kyllä toi on vaan helvatan outoa musaa” -huokauksia. Siitä se ajatus sitten lähti. ”Hei, ensi vuonna on Karibian risteily, jossa Big Country esiintyy! Siellä on myös muita artisteja kuten Patty Smith ja Tony Lewis. Sinne on päästävä!” Ja meikä mulkaisi miestä hyvin kysyvästi. Sen verran minulla on hajua risteilyhinnoista, että hälytyskellot soi tämän naisen päässä sen siliän tien.

”Oletko nyt ihan tosissas?! ”
”Juu juu, lähetään. Kerran elämässä kokemus, mä olen aina halunnut risteillä tommosella teemaristeilyllä upeissa maisemissa.”

Ja meikä nielaisi kerran jos toisenkin. Kaivelin risteilyn tarkemmat tiedot ja hinnoittelun herralle eteen ja löin faktat tiskiin. Pelkkä risteily meiltä kahdelta perusparvekehytissä 6 000 dollaria, eikä hinta sisältänyt vielä lentoja Miamiin taikka hotellia 1 – 2 yöksi. Minä olen aina halunnut maksaa oman osuuteni matkoista, mutta nyt tuli meikäläisenkin limiitti vastaan, sillä tiedossa on useampikin matka. Mies oli valmis maksamaan minunkin osuuttani kivasti, mutta onneksi sain miehen miettimään asiaa tarkemmin ja teemaristeily jäi pois laskuista.

”Kyllä mä nyt jotain erikoista haluan” tokaisi mieheni, jolle on näköjään tulossa viidenkympin villitys. Ei juokse naisissa, ei ostele avoautoja tai moottoripyöriä, saatikka nahkapöksyjä, mutta kovasti se nyt mouruaa jotain.

Että nuin. Stingin konsertin liput on nyt sitten hankittu tälle torstaille ja Big Countrya herra menee näillä näkymin katsomaan Manchesteriin syyskuussa joko kaverinsa kanssa tai minun. Olen uhrautunut jo kerran konserttikaveriksi mukaan, joten kyllä toinenkin Big Country-keikka menee rutiinilla. Sitä mää vaan mietin, että jos nuo kaksi on jo hoidettu tänä vuonna ja eivät ole kyllä yhtikäs mitenkään spessuja, niin millainen vuosi meille oikein tulee ensi vuonna, kun miehen pyöreät oikeasti napsahtaa päälle.

Eikä siinä muuten vielä kaikki. Synttäreitä seuraavana vuonna 2021 tulee häistämme kuluneeksi 20 vuotta. Sitten on minun vuoroni mouruta. Ja isosti.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Lifestyleä kerrassaan: minä ja tylsä (?) elämäni

Hola! Ai että tätä aurinkoa ja keväistä sekä pärskittävää luontoa. Meikä on nauttinut toden teolla säistä ja näyttää siltä, että niin tekee moni muukin. Oluen kittaajat ovat ilmestyneet tiettyjen kauppojen nurkille ja aamuisin voi julkisissa kulkuvälineissä haistella vanhan ja uuden viinan tuoksuja. Sitä mää vaan olen pienessä päässäni pohtinut useammankin vuoden, että minne nuo tuoksujat oikein aamulla ovat menossa, kun matkalaukkuakaan ei ole mukana. Dilemmaa lisää normaali vaatetus (ei resuinen) ja normaali työmatkaliikenteen aikataulu (liikkeellä ennen aamuseitsemää) että juu, pienet on tämän ihmisen mietteet.

Anyway, ol mulla sellaista sisäistä pohdintaakin tässä liittyen Instagramiin ja sen käyttämiseen tarinan kerronnassa. Se on nääs niin, ettei tämä elämä kovin hohdokasta ole. Herään arkiaamuisin klo 5.30, syön vuodesta toiseen saman aamupalan, rahtaan luuni töihin neljällä eri kulkuvälineellä, teen työni ja suuntaan samoilla kulkuvälineillä kotio. Joskus heittäydyn villiksi ja käyn pikaisesti shoppailemassa/ruokakaupassa tai hakemassa Zalandon paketin postista. Ilta menee kotona tuikitavallista perhe-elämää viettäen ja kaiken kukkuraksi taidan olla ainoa bloggaaja, jolla on kiinteä ma-pe työ. Lähe siinä nyt sitten keskellä arkipäivää jonnekin kutsuvieraskekkereille, joten insta ei paljoa laula, kun viikonloputkin on yhtä yllätyksettömiä. Ei ole kokkailuintoa, vauvaa, ei koiraa, kissaa tai mitään muutakan elikkoa, yhtään mitään muuta kuin omat mielipiteeni ja ei menny niinku Strömsössä kommellukset. Mitäpäs siitä, mulla on kerrassaan helvatan tylsä elämä instaan laitettavaksi.

Mutta hei. Lapsille jaksan toistella useammankin kerran sitä, että ihmiset on erilaisia. Yksi jos toinenkin tykkää paeta tylsää elämää tai Suomea ulkomaille, pistää koko elämänsä, työnsä tai puolisonsa vaihtoon, viettää aikansa jossain muualla kuin kotona. Tekee ihan mitä vaan paetakseen tylsyyttä ja tavallista elämää tai sitten se hirveä meneminen joka suuntaan koko ajan on sitä tavallista elämää.

Minä puolestani olen varmaan säälittävin rääpäle kaikkien menevien ihmisten silmissä. Rakastan vaihtelevaa, itsenäistä työtäni, omaa työhuonettani jossa soi hiljaisella jazz, loungemusiikki tai ihanat hitit eri vuosikymmeniltä. Mulla on mahtavat työkaverit, hyvä työyhteisö ja ihana koti + sen rauhallinen ympäristö. Onpahan myös siunattu upealla aviomiehellä, maailman suloisimmilla lapsilla ja rakkailla läheisillä. Yhtä kuin tylsä elämä? Not Insta-worthy? Ja samalla kaikesta huolimatta huomaan, että perheessämme tapahtuu kuitenkin koko ajan jotain muistettavaa, ihanaa, naurettavaa ja kauhistuttavaa. On iloja ja suruja, vanhemmuuden tuskaa ja komiikkaa.

Että nuin, täällä ruudun toisella puolella istunkin otsa kurtussa. Tuodako niitä suruja ja iloja kaiken kansan nähtäväksi päivästä toiseen, avautua ja kertoa ihan oikeat mielipiteensä päivän polttavista asioista? Se jää nähtäväksi.

Pääsiäinen Varkaudessa ja säälittävä vappu kotona

Pääsisäinen meni mukavasti. Käytiin Emotiitin (äidin lempinimi) luona ja sää helli meitä koko pääsiäisen. Vedettiin kerrassaan jäätävät suklaaöverit, herkuteltiin kaikki valveillaoloaika ja saunottiin joka ilta pidemmän kaavan mukaan. Meikäläisellehän saunominen olisi nassun ihon puolesta nou nou, kuten kaikki muukin, mutta mieluummin nautin elämästä kunnolla ja otan ilon irti niistä asioista, jotka minua miellyttävät. Kuolenpahan onnellisena ja toivottavasti hymy nassulla, enkä elämäänsä kyrsiintyneenä mummelina. Siinä on tämän naisen tehtävä tässä tylsässä elämässä.

Kyllä Varkaudenkin kokoisessa kaupungissa jotain nähtävää on. Minä olen viettänyt Varkaudessa aikoja 80-luvulta saakka, mutta vasta nyt kävin kurkkaamassa nälkään kuolleiden hautausmaan. Ol lienee jo aikakin.

Vappu puolestaan meni melko reppanissa merkeissä. Vappuaattona pääsin sentään päivällä käymään tutustumassa kahteen MSC:n laivaan, mutta sen enempää ei paljoa vappua juhlittu. Rahtasin luuni satamasta kotio, syötiin koko perhe ja jämähdettiin miehen kanssa kotisohvalle Netflixiä tuijottamaan, jolta sohvalta me sitten herättiin kymmenen jälkeen illalla. Huippuvappu, indeed.

Miniloma Viking Gracella, kokemuksia asiakaspalvelusta

Pientä vaihtelua tähän peruselämään toi pienoinen miniloma Viking Gracella viime viikonloppuna. Vakituiset lukijat tietänevät, että meillä kotona asuu varsinainen Sulo Vilén jolle iski nuukuus päälle, kun häneltä oli vanhenemassa Viking Club veneitä kuuden euron edestä. Sitähän määräähän ei passannut pistää häviten punaiselle firmalle, joten mies sitten keksi, että risteily oli varattava. Melkoisen huvittava logiikka tuolla minun miehelläni oli ja on, sillä laivaostokset mukaan lukien hävittiin punaiselle varustamolle useita satasia, mutta eipä tuo paljoa miestä haitannut. Eipähän mennyt kuuden euron edestä veneitä vanhaksi ja sehän se tärkein juttu oli.

Pstt, olitko tietoinen, että Viking Gracella on perhehyttejä, joissa on muistettu vanhempiakin? Yleisimmin perhehytit ovat kaksi tavallista neljän hengen hyttiä väliovella yhdistettynä (mm. Baltic Princess, Viking Amorella), mutta Viking Gracella toinen hyteistä on parisängyllinen hytti ja toinen tavallinen neljän hengen hytti.

Anyway, osasyy risteilyn varaamiseen oli tietysti myös miehen ja mun lempparibändi Poets of the Fall, joka esiintyi laivalla. Otettiin reissu oikein musiikista nauttimisen kannalta ja merimatka aloitettiin kuuntelemalla livemusiikkia Seamoressa hyvästä juomasta nauttien.

Hyvä skumppa, hyvää musiikkia ja pikkuinen ”nyt olis kiva saada jotain hyvää tähän skumppalasillisen oheen” -fiilis. Siitä se ajatus sitten lähti ja kyselin tarjoilijalta, olisko jotain tilattavissa skumpan oheen. Tarjoilija sanoi sen onnistuvan ja rupesi esittelemään erilaisia vaihtoehtoja, joista päädyin tapaslautaseen. Yksi pikku ongelma minulla kuitenkin oli. Tarjottava ei saanut olla liian suolaista tai rasvaista ja kaiken kukkuraksi olin lakto-ovo-kasvissyöjä. Mutta…

Meikäläiseltä kuulkaas kohosi kulmakarvat hämmästyksestä, sillä ensimmäisen kerran törmäsin tarjoilijaan, joka ymmärsi heti lakto-ovon merkityksen. Ei tarvinnut sen enempää selitellä ja se oli sitten siinä. Annoin keittiölle vapaat kädet kerrottuani inhokkini ja suosikkini ja tämmönen yllätysannos eteeni kannettiin. Sen vaan sanon, että sekä mies että minä oltiin suut muikeina tuon annoksen jälkeen ja se sopi oikein maittavasti valitsemamme skumpan oheen. Pojot keittiölle ja ystävälliselle tarjoilijalle, joka muuten samalla sai kyseisen merimatkan silmänilopisteet.

Eikä siinä kaikki. Hyvällä, sydämestä tulevalla asiakaspalvelulla on miehelle ja minulle suuri merkitys ja katselenkin sitä jokaisella matkallani melko tiukalla silmällä. Niin myös Viking Gracella. Sen vaan sanon, että asiakaspalvelu Viking Gracella oli kauttaaltaan oikein hyvää siellä, missä palveluja käytin. Baarimestari Club Voguen yläkerrassa loihti pari makumieltymykseni mukaista juomaa ystävällisellä asenteella, vaikka menikin minun suunnalta hieman arpomiseksi, kun kaikkia toivomiani aineita löytynyt. Menipä yksi erikoistilauskin läpi ihan tuosta vaan, vaikka se ei mitenkään mocktailiini liittynyt. Muutaman kerran vastaus oli herralla voinut olla ei, tai tiukka ei, mutta niin vaan palvelu sujui ystävällisissä merkeissä koko ajan. Pojot  siis Club Voguen kakkoskerroksen baarimestarille.

Kuis lempikauppani Victoria’s Secret? Etsiskelin itselleni The Alkkareita, mutta melkoiseksi säätämiseksi meni. Milloin oli liikaa kangasta, kuuden kilsan päähän paistavia saumoja tai liian vähän kangasta. Värikin oli väärä, ja joistain tuli mieleen Jane Fondan jumppavideot taikka joululahjapaperi. Luulisi säätämiseni näkyneen jotenkin myyjän kasvoilla, varsinkin kun hänen täytyi välillä pyörähtää kassalla, mutta ei. Ei hyytynyt naisen hymy. Pojot siis sinnekin suuntaan (ja pahoittelut säätämisestä).

Mites merimatka muuten? Poets of the Fall oli taattua laatua, buffetin lounas aiheutti suurta ähkyä ja lounas oli muuten rauhallinen, mutta muutaman pöydän päässä istui suoranainen örinäseurue uutta nousua hakemassa. Pakko oli ihan kysästä tarjoilijalta mahdollisuutta siirtyä aterioimaan muualle ja olisihan se ollut mahdollista, mutta onneksemme pahimmat örisijät lähtivät jossain välissä ja saimme jatkaa ateriointia rauhallisemmissa merkeissä. Tuota örinäseuruetta lukuun ottamatta minilomamme oli oikein onnistunut ja se kaikkein ihanin hetki oli kuitenkin pieni hetki miehen kanssa keskellä yötä hytin parisängyssä, ikkunan äärellä. Siinä me istuimme sängynlaidalla yön pimeimpinä tunteina syöden yöpalaa ja katsellen ikkunasta ulos. Viking Grace tööttäili sumutorveaan ja me seilasimme tyynellä merellä merisumun seassa. Nuo ikkunassa vilisevät sumupilvet olivat niin mystisen kauniita, että jymähdimme ikkunan äärelle pidemmäksikin aikaa.

Sellaista se on, kun on löytänyt samanhenkisen kumppanin.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Kuulumisia ja lomasuunnitelmia

Helou helou! Niin se vaan kevät tulla jolkottaapi ja avasinpa takapihan ”terassikauden” myöskin viime viikonloppuna. Se on nääs niin, että uhkasin miehelleni hilpaista T-paitasillani takapihamme terassille istumaan viinilasillisen kera heti, kun lämpömittari näyttäisi vähintään 18 astetta. Viime sunnuntaina mittari näyttikin ikkunan pielessä parhaimmillaan 17 astetta, mutta sitten lämpötila alkoi uhkaavasti laskea. Majorpettymyshän siinä meinasi tulla, mutta meikäläiselle tuli ”dagens clear moment” siinä mittaria kattellessani ja ymmärsin sen jääneen varjoon. Enhän voinut siinä tilanteessa luovuttaa, joten kaivoin kaapista äitiyspakkauksen  kylpymittarin (juu, joitain asioita on vaan pakko pitää muistoina) ja rahtasin sen ulos terassille aurinkoiseen kohtaan. Pian mittariin jämähti komiat 20 astetta, joten meikä kirmasi äkkiä keittiöön hakemaan jääkaapista tilannetta varten säilytettyä valkoviiniä, kaappasi toiseen käteen keittiön tuolin ja meni nököttämään todellakin T-paidalla ulos. Oli siinä miehellä pikkuisen hämmästelemistä, kun istuskelin T-paitasillani, mutta nyt on sekin koettu. Eikä muuten ollut kylmä yhtään ja yhden asian mää vaan sanon. Ei se viinilasi vaan se aurinko. Kevään tuntu. Se toivon mukaan palauttaa ilon sisimpääni, antaa virtaa ja hymyn nassulle pikkuhiljaa.

Kyseinen viinilasikuva ei liity tapaukseen.

Juu, tämä kevät ei ole ollut ihan parhaimmasta päästä tälle pääkopalle, sillä lähisuvussa tapahtuneet terveydelliset asiat sai tämänkin naisen lamaantumaan tässä taannoin. En viitsi nyt enempää avautua tapahtuneista asioista, mutta sen vaan sanon, että fyysinen jaksaminen on sen myötä ollut kortilla. Olen pyöritellyt asioita, pelännyt ja pohtinut tulevaa, rakentanut päässäni worst case scenarioita ja samalla myöskin tuntenut tiettyä turtuneisuutta koko juttuun. Liikkua en paljoa jaksa. Automaattista hymyä en ole löytänyt asioista pidempään aikaan. Joka arkiaamu herään aikaisin, rahtaan luuni zombiena töihin, teen hommani ja rahtaan luuni zombiena kotiin. Helvatan kiva juttu, juu.

Ei tässä masentuneita olla. Ei liene vähänkään. Nukkumisongelmia ei ole (vaikkakin iän myötä vessassa tulee käytyä yöllä veden lipittämisestä johtuen 1-3 krt /yö), auringonpaiste ja esim. rakkaat ihmiset saa minut onnenhymyyn ja ”tavallisesta poikkeavat asiat”, kuten matkat saavat minut aidosti täpinöihin. Ruokahalua löytyy samaan malliin kuin ennenkin, joskin karkkikoukussa ollaan, eikä tavallisesta poikkeavaa itsekriittisyyttä, uupumusta tms. ole. Mutta… Sumussa ollaan ja se on tullut omalla tyylillään vallitseva olotila muutamat viikot. Johtunee kaikesta koetusta, riittämättömyyden tunteesta (ei voi suojella rakkaitaan ja itseään), kuuden tunnin yöunista vessaherätyksillä ja no, tiedä sitten mistä. Saan valtavasti mielihyvää siitä, että olen rakkaitteni kanssa kotona tai maailmalla. Töissä tai työmatkalla sitä tunnetta ei ole. Pidän työstäni, vapaudesta siinä, hyvästä työilmapiiristä, ihmisistä siellä, mutta töissä ei jaksa olla täysillä ja mieli halajaa kotiin. Kait se tästä kaikesta tapahtuneesta ja menettämisen pelosta johtuu. Riipii vaan pirusti, ja ei tähän taida auttaa mikään muu kuin aika ja nakottaminen miehen kainalossa.

Että nuin, mitäs matkojen saralla kuuluu? Retroristeily vol 5 meni sivu suun (puhinaa vieläkin), mutta on tuossa vol 6 varmuudelta varattuna, vaikka sen onnistuminen yllä mainituista seikoista johtuen on epävarmaa. Koskaan ei tiedä, millainen tilanne lähisuvussa/-piirissä tuolloin on, joten elelen vähän päivän kerrallaan. Parin viikon päästä suuntaan sentään skumppakamun kanssa miniristeilylle Viking XPRS:llä ja toivon mukaan on tiedossa kunnon bileet.

Kesälomasta on näillä näkymin tulossa melkoisen mahtava musiikin täyttämä loma, sillä Pori Jazzien lisäksi kesälomaan kuuluu mm. Lionel Richien ja Jennifer Lopezin konsertit! Ehkäpä pääsen tuijottelemaan samalla reissulla sellaisia näkymiä, joista saan takuuvarmasti onnenkyyneleitä silmiini. Enempää en kuitenkaan tässä vaiheessa paljastele, sillä kyllähän te vakiintuneet lukijat tiedätte jo syyn.

Kel onni on, se onnen kätkeköön.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Kuulumisia ja pieni tunnustus raivonpoikasesta

Helouta vaan itse kullekin. Tässä on jo tovi vierähtänyt pikkuisista kuulumisista, mutta täällä ollaan oltu kirjaimellisesti pohjilla. Nämä vimosimmat viikot ovat olleet minulle fyysisestikin raskaita, sillä väsymys ja ketutus on ajoittain ollut niin lamaannuttavaa, että ihan pahaa on tehnyt.

Voiko veetutukseen kuolla?

Kyllä. Minä en sentään niin pahaan kuntoon itseäni laittanut, mutta myönnän ihan suoraan tietynlaisen olotilan alkaneen hallita päiviäni niin pahasti, että se vaikutti fiilareihin jo melko isosti. Uskomatonta, että parin viikon jälkeen oikeastaan vasta tämän viikon perjantaina tunsin olevani jotenkin sinut tavallisen olotilani kanssa. Kait sitä joskus on vaan käytävä fiiliksiensä kanssa pahemmalla puolella.

Kuva: Pixabay.com

Viimeisimmät viikot ovat olleet minulle ihania siitä syystä, että työ-kauppa-koti arkikuvioihin tuli pieni muutos Matkamessujen myötä ja ylitin itseni esiintymällä lavalla kolme kertaa. Mikä parasta, ei tuntunut missään. Jännitys oli tipotiessään, katselin yleisöä puhuessani enkä tuntenut paniikin siementäkään. Meikä oli kerrassaan ylpeä itsestään sen myötä ja todella onnellinen messuilla olosta muutenkin, mutta yöunet olivat hyvin vähäiset ja katkonaiset tietynlaisen stressin takia. Työskentelin Matkamessuilla koko viikonlopun ja työpäiviä minulle kertyi noiden kahden viikon aikana 12 kappaletta yhteen pötköön. Matkamessujen jälkeisenä viikkona olin vajaiden yöunien takia aivan romuna jaksamiseni kanssa ja silloin alkoi myös tietty ketutus tykyttämään ohimoilla.

Nyt seuraa pienoinen tunnustus. Minä olen sellainen jämpti, tasapuolisuutta arvostava nainen ja työmoraalini on hyvin korkealla. Töihin rahtaudutaan kunnon salliessa ja kynnys soitella kotiinjäämisestä on hyvin korkea. Minä en kovin helpolla sairastu ja se on näin flunssakautena saanut minut raivon valtaan. Joka ikinen arkiaamu olen katkonaisten yöunien jälkeen herännyt 5.30. Olen tarponut lumen täyttämillä poluilla bussipysäkille odottamaan bussia joka tulee miten sattuu. Sillä olen jolkuttanut junalle, joka tietty liikkuu miten sattuu näillä keleillä. Tuohon kaupan päälle vielä epäsäännöllisin vuoroajoin liikkuva metro ja työmatkat ovat kestäneet parin viikon ajan huomattavasti pidempään joka arkipäivä. Kun vajaisiin yöuniin ja julkisilla tahimiseen lisätään kunnon työpäivät, niin väsymys on ollut kokonaisvaltainen.

Mitäs minä? Inhoan itseäni. Inhoan omaa kroppaani, joka kiertää kaiken maailman flunssat ja mahataudit kaukaa. Joka arkiaamu olen herännyt terveenä sängystäni tuntematta kipeää kurkkua tai oloa, että olisin jäänyt jyrän alle. Ainoa vatsanväänne on ollut raivo sitä kohtaan, etten ole tasavertaisesssa asemassa tavallisten sairastajien kanssa. Tuon lisäksi olen vihainen siitä, että minusta ei ole soittamaan töihin olevani sairas, vaikka en olisikaan. Kolme päivää saisin olla kotona ilman lääkärintodistusta, mutta minusta ei ole siihen. Tähän perään iso kirosana omalle työmoraalilleni.

Helvatan epäreiluksi minä tämän näen ja ensimmäisen kerran elämässäni olen kokenut näin. Mitään muuta en kaipaisi, kuin itsellenikin mahdollisuutta olla vain. Henkäistä kerrankin jonkin aikaa, olla potslojoo ilman minkäänlaista velvoitetta suuntaan tai toiseen muutaman päivän.  Tänä viikonloppuna sentään sain levättyä ja pitkät yöunet onnistui, mutta ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, ettei pelkkä yksi viikonloppu riitä täysin tyhjentyneiden akkujen lataamiseen. Vanha tai en, mutta kyllä minä kaipaan oikeaa lepoa työntäyteisen arjen oheen.

Että nuin, pistäkees tänne tulemaan pikana flunssaa, kunnon niskajumia tai parin päivän yrjötautia. Oikeesti. Hiihtoloman alusviikolla suunnataan jo lomalle, joten tällä tulevalla viikolla ehtisi vielä hyvin sairastamaan jonkun pikkusen pöpön.

Lomaa pukkaa piakkoin ja ah näitä lumikinoksia!

Juu, onneksi pääsen pakenemaan aamuherätyksiä, ”ihania” työmatkoja ja muiden saikkuja vähäksi aikaa vajaan parin viikon päästä, kun suuntaamme Karibian risteilylle. Enempää en uskalla tässä vaiheessa hehkuttamaan mitä kaikkea on tiedossa, sillä pelkään jälleen kohtalon kostoa ja minen edes jaksa kaivella kaikkia niitä juttuja, jolloin olen saanut märkää rättiä naamalle ennen reissujamme. Suljenkin siis kiltisti sanalliseni arkkuni tulevan reissun osalta vielä.

Anyway, mites toi lumi, valkoinen kurittaja tuolla ulkona? Meikä nauttii ja isosti. Ulkona on kaunista, lumitöitä ei tarvitse tehdä kuin sellainen viiden metrin matka ja vaikka lumi ei oikein mahdu enää minnekään, niin silti löytyy vielä joku kolo luodulle lumelle. Tuollaisista hetkistä se onni minulle syntyy, että pienessä on tämän ihmisen ilot, raivot ja surut.

Matti Nykäsen sanoin: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa”.

Kaikesta huolimatta.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.