Hola! No, olpahan kesä tällä naisella. Moni bloggaaja Rantapallossa on jo ilmoittanut blogimuutosta ja vihdoin meikäkin sai edes jotenkin hoidettua oman domainin alla olevat sivut kuntoon. Liityinkin siis muuttajien joukkoon ja onhan se jännää olla ns. oman onnensa nojassa nyt.
Edellisessä postauksessa meikä kipuili tulevan kesäloman kanssa ja vaikka pääsin ulkomaille, niin kesästä tuli varmaan jaskin ever. Täällä Rantapallon puolella en siitä enempää kerro, joten jos kiinnostaa tietää mitä kaikkea tapahtui ja miksi minäkin syyllistyin somessa valehteluun, niin paas lukien postaus No eihän se kesä ihan nappiin mennyt…
Eli, lysti täällä Rantapallon puolella loppuu ja tästä päin reissuja ja kuulumisia pääsee lukemaan sivustolta https://passionatetraveller.fi/
Wau! Onhan tässä hiukkasen ihmettelemistä kun ymmärsin juuri olleeni mieheni kanssa yli puolet elämästäni. Niin se vaan aika vierii. Olen tässä ympärilläni nähnyt paljon eropareja ja kyllähän sitä välillä miettii, mitä sitä on tehnyt oikein kun tässä pisteessä edelleen ollaan. Mikäs onkaan salaisuutemme, lue vinkit pitkään ja onnelliseen parisuhteeseen.
Miesten haukkumisesta se kaikki alkoi
26.4.1998 oli kyllä hiukkasen jännä päivä minulle. Astelin perhoset vatsassa lepattaen Stockmannin kellon alle tapaamaan miestä, jonka kanssa olin sopinut sokkotreffit muutamaa päivää aikaisemmin. Jotain ihmeellistä tuossa sokkotreffikumppanissani täytyi olla, jos hän kerran halusi nimenomaan tutustua minuun vaikka olin julkisesti teksti-tv:ssä haukkunut miehet maanrakoon. Varauduin epäröivänä naisena lyhyisiin sokkotreffeihin, mutta toisin kävi. Kävelimme kaupungilla, keskustelimme, söimme hampurilaisateriat ja menimme nauttimaan yhdet oluet Hotelli Tornin O’Malley’s pubiin. Nuo Hotelli Tornissa käydyt henkevämmät keskustelut taisivat saada meidän molempien päät niin pyörälle, että päädyimmekin sopimaan toiset treffit parin päivän päähän. Ja se oli sitten siinä, sen jälkeen olimme erottamattomat. Muutimme yhteen kolmen kuukauden päästä ensitapaamisesta ja saman vuoden joulukuussa mies pyysi kihloihin. Naimisiin menimme heinäkuussa 2001.
Tarinaa häistämme, jossa soi häämarssina Star Wars, voit lukea täältä.
Lapset on tosiaan jo isoja ja mistäpä sitä tietää, josko parin vuoden päästä olemme miehen kanssa ihan kahdestaan. Mitään kiirettä meillä ei ole pistää lapsia ovesta ulos, vaan haluamme tarjota heille turvallisen kodin maailman melskeiltä tässä vaiheessa. Olemme opettaneet lapsille, että elämä maksaa ja erityisesti esikoinen onkin säästänyt pesämunaa tehtyä ennen armeijaa lähes vuoden töitä asuen samaan aikaan kotona. Niitä rahoja hän on sijoitellut ja eiköhän joku päivä ole mukava puskuri itsenäisen elämän aloittamiseen.
Olenhan minä hiukkasen miettinyt, miltä tuntuu jäädä miehen kanssa kahdestaan. Jos ollaan rehellisiä, niin minusta saattaa hyvästä parisuhteesta huolimatta tuntua hieman yksinäiseltä sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet pesästä. Vaikka lapsemme tulevat ja menevät, eikä heitä paljoa näy, niin se tunne heidän olevan kuitenkin olemassa ja lähellä luo turvallisen tunteen itsellenikin. Mitä sitten, kun he asuvat muualla ja elävät kenties parisuhteissa? En ihan oikeasti uskalla edes ajatella sitä tässä vaiheessa.
Viimeisen melkein neljän vuoden aikana on tapahtunut paljon. Olemme mieheni kanssa joutuneet käymään perhe-elämässä melkoisen mankelin läpi. Lapsen koulukiusatuksi joutuminen, koulun väärä ja jopa lainvastainen toiminta, kaikki se paha, avun hakeminen, stressaava työ / elämä, läheisen kuolema, korona-ajan rajoitukset jne. rasitti meidän molempien jaksamista. Edellä mainituista tapahtumista huolimatta parisuhde ei rakoillut kauheimpina hetkinäkään ja meillä oli koko ajan vahva luotto siihen, että parisuhteessa saa olla myös väsynyt.
Me mitään väsyneitä olla ainakaan tässä kuvassa. Meillä käy kyllä huumori tosi hyvin yksiin. Yksi hyvän parisuhteen salaisuuksia on mielestäni tosiaan se samanlainen ajatusmaailma yhdestä sun toisesta asiasta.
Olemme yrittäneet opiskella tämän kaiken jälkeen ottamaan hieman rennommin elämässä ja olemme myös tiedostaneet sen, että vuosia tulee mittariin koko ajan lisää. On ollut ihanaa ottaa kahdenkeskisiä lomia ilman tarvetta etsiä lapsille hoitajaa loman ajaksi ja niistä parisuhdelomista olemmekin pitäneet kiinni. Kun kotona on 1-2 pitkään valvovaa teiniä, niin kahdenkeskiset parisuhdelomat ovat mittaamattoman arvokkaita henkisesti ja fyysisesti, vink vink.
Matkustelu on se meidän juttu ja mies oppi risteilemisen ilon meikäläisen kautta aikoinaan. Nyt ei tarvitse paljoa vikitellä laivalle ja itse asiassa nykyään se tuntuu olevan mies, joka enemmän ehdottelee laivamatkoja. Mitäpäs tuosta, minä olen aina lähdössä mukaan innosta piukeana.Jos minä opetin miehelleni risteilemisen ihanuuden, niin mies opetti minulle elävän musiikin arvostuksen. Nykyään me kierrellään konsertteja ympäri maailmaa ja Pori Jazz kuuluu jokakesäisiin traditioihin.Parisuhdematkalla Teneriffalla keväällä 2022. Kattokaas tota onnehymyä.Ja samalta reissulta yksi mun lempparikuva, jonka olen tulostanut töihinkin seinälle. Siellä sentään on kuva, jossa mieskin näkyy. Pusut, niitä ilman en pärjää.
Me rakastamme edelleen keskustella keskenämme. On ihanaa keskittyä parisuhteeseen ja kahdestaan olemiseen myös 25 vuoden yhdessäolon jälkeen. Tottahan toki saatamme istua kotona samalla sohvalla hiljaa omien kännyköidemme äärellä pidemmänkin tovin, mutta sekin on ihanaa, kun näkee ja tuntee sen toisen olevan vierellä. Vieläkin mies tarttuu välillä minua kädestä kiinni siinä sohvallakin. Silittää minua, antaa pusunkin.
Ja minä kaivaudun hänen kainaloonsa tuosta vaan. Se on parasta, ettei mieheni koskaan välttele sitä vaan nappaa kainaloonsa.
Sitä se on, kun on edelleen rakastunut sielunkumppaniinsa. Maailman mahtavin tunne.
P.S.: Mites juhlimme 25 yhteistä vuotta? Arkipäivä ja arjen kiireet. Korkattiin alkuillasta kotona samppanjapullo ja nautittiin marjoja, hedelmiä, herkkuja ja kasvissushia. Olihan sitä juhlamatka suunnitteillakin toukokuun puolelle Lontooseen, mutta se kuivui kasaan aikatauluongelmien takia. Risteillään nyt sitten kahden kesken Tukholmaan ensi viikonloppuna.
Miten käy, kun tällainen asevastainen, Trumpia vihaava ja tiettyjä jenkkiläisiä inhoava prinsessa päätyy Howdy-Texasiin pyssyjä heiluttavien lehmipoikien keskelle etsimään kasvisruokaa? Siitä vaan lukemaan pidempi sepustus, koska Jenkkilässä kaikki on suurta, rintaliivien kuppikoko mukaan lukien.
Huomautus alkuun. Otin Dallasin visiitin lomailun kannalta ja keskityin enemmänkin sometarinoiden päivittämiseen enkä kuvaamiseen. Siitä syystä kuvat ovat kännykameran räpsäisyjä, mutta sopivat tarinaan kuin vino nenä päähän.
Juu, se on se minun ajamista rakastava Sulo Vilén, joka haluaa aina maksimoida kaiken hyödyn. Marraskuinen Atlantin risteilymme tosiaan päättyi Tampaan ja koska suoria lentoja ei Suomeen ollut, rupesi mies katselemaan vaihtoehtoja kotiinpaluureitille. Siitä se ajatus sitten lähti ja päädyttiin Dallasiin. Ja tottahan toki siihen kuului jälleen autoilua sekä Jenkkilän ”laatuhotelli”. Vakituiset lukijat tietänevät sen, mitä mieltä minä olen Jenkkilän hotellien tasosta.
Dallasiin saavuttiin koneella iltasella ja noukittiin meidän maasturi Avikselta. Meikäläinenhän sai sytkyn koko vehkeestä, sillä normaalin kokoisen maasturin sijaan auto oli suoranainen rekan kokoinen hyökkäysvaunu, johon kiipeäminen tältä 159-senttiseltä töppöjalalta kävi työstä.
Eikä siinä kaikki. Ohjekirjaa koko autoon ei ollut ja ikääkin näytti olevan siihen malliin, ettei ihan uusinta mallia ollut. Automaattivaihteisen auton vaihdekeppikin oli ratissa ja kaikki vaan ihan toisin kun aiemmissa vuokra-autoissa. Mitäpäs tuosta. Alkutarkistukset ja kolhujen huomiointi, jonka jälkeen matkaan, koska väsy, nälkä ja sanoinko jo että saakelinmoinen väsy. Virhe.
Ensimakua Texasin menosta saatiin pian vuokraamosta lähdön jälkeen. Ajelimme siinä nelikaistaisella tiellä, kun ohi suhahti piskuinen auto hyvin lujaa. Perässä huristi poliisin iso maasturi pillit huutaen ja loppupeleissä niitä oli kuusi poliisiautoa jahtaamassa pikkuista autoa. Sinne jonnekin ne sitten päätyivät ja me naureskelimme jenkkiläistä menoa. Ei ehkä olisi pitänyt, sillä luonto kosti meille tyhmille suomalaisille.
Taivaalta alkoi sataa vettä sen siliän tien. Ja sitä tuli paljon. Mitäs veikkaatte, että siinä motarilla, yön pimeydessä, täysin uppotuntemattomasta autosta löytyy useammasta viipsukasta ja nappulasta se ikkunanpyyhinten asetus tyyliin just nyt heti. Minnekään ei voinut pysähtyä liikenteen takia ja paniikkihan siinä alkoi iskeä, kun eteensä ei nähnyt oikeastaan mitään.
Tämä Dallasin liikenteestä napattu kuva ei liity tilanteeseen mitenkään, mutta siinä teille muutama autokaista tuijotettavaksi.
Onneksi jostain mies sai käynnistettyä sen yhden pyyhkäisyn ja niinpä hän sitten joutui tietyn matkaa pyyhkimään tuulilasia sillä yhden kerran pyyhkäisyllä, ennen kuin kohdalle osui liittymä ja sen lähettyvillä huoltoasema. Se kyllä opittiin, että ennen lähtöä pitää katsoa myös ne pyyhinasetukset. Tylsä, tylsempi univelka.
Mutta se siitä. Hotellille päästiin ryytyneenä ja olihan se pikkuinen tasonalennus verrattuna Norwegian Dawnin sviittiin butlerilla. Huoneessamme oli olohuone baarikeittiöllä, erillinen makuuhuone ja tilava kylpyhuone ja vaikka kaikkialla oli hyvin siistiä, niin jenkkiläinen sisustus varsinkin petivaatteiden osalta sai tämän naisen karvat pystyyn. Yhdysvaltojen hotellit ja niiden hintataso yleensä ei vaan nappaa varsinkaan silloin, kun ei ole sijoittaa lähes tuhatta euroa yöltä tarpeeksi tasokkaaseen hotelliin. Brekkareista puhumattakaan. Yksi amerikkalainen sen Norwegian Dawnin sviittiaamupalalle kiteyttikin: ”Ai, sinä syöt aamupalaksi kasviksia? Ei me amerikkalaiset niin tehdä. Me tykätään rasvaisesta ja makeasta”.
Siinä teille ”laatuhotelli”, Homewood Suites by Hilton Dallas-Frisco. Autoilevan ja shoppailevan kannalta erinomainen sijainti.
Ja sen kyllä huomasi. Eka aamu hotellilla ja meikä tepasteli epäilevänä aamupalalle. Meinasihan siinä mennä herne nenuun, kun katsoi tarjontaa. Keitettyjä munia ja juustoa oli, mutta juusto oli raasteena eikä siivuina. Yhtään vihannesta, edes tomaattia grillattuna tai tuoreena, ei ollut ja hedelminä oli vain kokonainen omena tai appelsiini. Erilaisia leivonnaisia, vaaleaa hötöleipää, rasvaisia makkaroita, pekonia, paistettuja perunoita tai munakasta toki oli, mutta tähän naiseen ei moiset eväkset uppoa. Ja maustamatonta jugurttiakaan ei brekkarilta löytynyt. Sokerisia esanssijugurtteja niiden piti olla. Jenkkilä, kerrassaan laatubrekkareiden maa.
No, tapasinpa aamupalalla amerikkalaisen miehen, joka ihmetteli aksenttiani. Jostain kumman syystä luuli minun olevan toisesta osavaltiosta, mutta innostui kovastikin, kun kuuli minun olevan Suomesta. Herra oli ilmiselvästi erittäin tietoinen Helsingin maanalaisista pommisuojista, joita käytetään mm. urheiluhalleina ja niinpä sitten ihastelin niitä hänen kanssaan yhdessä. ”Juu, meidän on hyvä olla prepared” ja samaan hengenvetoon iloitsin siitä, että olimme hakeneet Natoon ja toivoin pikaista liittymistä”. Amerikkalainen oli hiljaa.
Ja sitten se taisi minullekin mennä perille. Siinä minä taisin jutella sellaisen kanssa, joka on Trumpin tapaan Nato-kriittinen ja arvostaa oman maan puolustusta itsenäisesti omin asein. Siinä minä, piskuinen nainen pikkuisesta Jenkkilän Natorahaa kuppaavasta maasta, ylpeilin Natoon liittymisestä. Että eipä siinä paljoa enempää turistu sitten, mutta hitto vieköön, mulla on spessumpi samppanjapullo odottamassa kaapissa sitä hetkeä, kun Natoon on virallisesti liitytty.
Anyway, kun kerran hotellin brekkari oli surkeuden huipentuma, päätettiin hommata meikäläiselle aamupalatarvikkeet hotellin lähellä olevasta Targetista. Jenkkilässähän kaikki on suurta ja niin oli Targetissakin, kasvisten ja hedelmien hinnat mukaan lukien. Karpalopussin olisi saanut halvalla, mutta kun karpaloiden koko oli luokkaa viinirypäle, jätti meikä pussin kiltisti hyllyyn. Kyllä siinä iski nuukuus, kun mitään kasvistuotetta ei saanut normaalin kokoisissa pusseissa vaan hintavissa jumbopusseissa.
Että nuin, lapsille suunnattuja valmiiksi viipaloituja kasviksia ja hedelmiä olisi ollut tarjolla ihan jäätävään hintaan, joten päädyin ostamaan valmiin vihersalaatin. Siitä sitten muutaman päivän poimin levälle kasviksiani ja problem solved. Mitään kasviksista tehtyä mikroateriaa ei koko jäätävän isosta ruokakaupasta löytynyt, joten kaikki neljä päivää tuli syötyä Domino´s kasvispizzaa taikka Subwayn Veggie Delite -patonkeja. Enpä voinut muuta kuin nauraa Sulo Vilénilleni, ettei meikäläisestä sais texasilaisen vaimoa tekemälläkään, kun itkisin kohtaloani. Mutta huvittavaa tosi-tv matskua meikäläisestä kyllä sais. Ihan niin kuin esmes siinä tapauksessa, että tämä Etelä-Helsingin prinsessa laitettaisiin tuulipuvussa asustelemaan matkailuautossa kesäiseksi viikoksi karavaanarialue Onnelaan. Siinä sitä kuulkaas olis teille kunnon tosi-tv viihdettä.
Ihan oikeasti, näkisittekö tätä samppanjaa, timantteja ja iltapukuja rakastavaa prinsessaa tuulipuvussa Tuurin kyläkaupan tienoilla, paplarit päässä?
Mutta juu, takas Texasiin. Meikä ihasteli alueen ”turvallisuutta”. Ei kuulkaas ollut kämppien ikkunoissa kaltereita (kuka hullu nyt edes yrittäisi ikkunasta sisään, sieltä tulis kuulaa ottaan sen siliän tien) ja ihmisetkin vaikutti melkoisen normaaleilta meidän seuduilla, vaikka joidenkin Stetsonit näytti olevan läpimitaltaan kokoa kokonainen neliömetri. Autot oli meidän hyökkäysvaunun kokoisia ja eipähän tuntenut oloaan liikenteessä yhtään pieneksi. Yhden päivän pyhitimme outlettien kiertämiselle, yhden päivän Southfork Ranchille ja lähialueen shoppailulle sekä yhden päivän Dallasin ja lähialueen nähtävyyksille. Siinä sitä kuulkaas olikin tälle naiselle taas ihmettelemistä.
Shoppailukin vaati totuttelemista. Vaatteita et päässyt sovittamaan, ennen kuin myyjä oli sinulle pukukopin oven avannut. Jenkkilässä kaikki on muuten suurta, meikkiksen kuppikokokin rintsikoissa kasvoi kahdella Victoria’s Secret liikkeessä. Kävelinpähän polleena kaupasta ulos.Dallasin nähtävyyksistä käytiin mm. Reunion Towerilla, jonka lähettyvillä on myös Kennedyn ampumispaikka.Tämä Dallas-fani oli ihan täpinöissään päästessään tutustumaan Southfork Ranchiin. Kait sen jo hullusta ilmeestäkin huomaa.
15 päivän mittaisella Atlantin ylityksellä ei voinut olla törmäämättä useamman kerran samoihin naamoihin. Samat ihmiset kerääntyivät iltaisin kuuntelemaan musiikkia tiettyihin baareihin ja niin tietty myös me. Yhtenä iltana pöytäämme osui henkeen ja vereen texasilainen, joka suorastaan rakasti naudanlihaa ei muodoissaan. Lihaa rakastava Sulo Vilénini intoutui keskustelemaan texasilaisen kanssa ja minä katselin sitä touhua suu auki. En voinut olla vertaamatta texasilaista Forest Gump-leffan Bubban intoon katkaravuista ja mikä huvittavinta koko jutussa oli se, että Sulo Vilén oli myyty. Yhtenä päivänä Texasissa me suuntasimme Forth Worthin Stockyardsin historialliselle alueelle metsästämään The Pihviä.
Jos ollaan rehellisiä, niin ei meille tullutkaan mieleen googletella tarkempia tietoja ravintolasta ja sen ympäristöstä, koska Texasin ”Bubba” oli niin suositellut paikkaa ja kertonut alueen olevan turvallinen. Katsottiin menu (mies ja toinen teini pyyhkivät suupieliään jo menua katsellessa) ja naputeltiin osoite navigaattoriin. Kun me sitten vihdoin tulimme hoodeille, alkoi silmät suurenemaan koko porukalta. Where in the *ell are we?”
Nyt seuraa tunnustus. Minussa, Etelä-Helsingin prinsessassa, elää pieni savolainen maalaistyttö, joka välillä ihastelee maalaismenoa ja osaa myös nauttia maalaistunnelmasta. Mitäs veikkaatte meikkisen ilmeeksi, kun päädyttiin karjatalouden ja cowboy-meiningin mekkaan, Fort Worth Stockyards National Historic Districtille? Innosta piukeana tepastelin pienesti ympäriinsä aluetta, mutta väenpaljous esti hieman liikkumista, koska oli alkamassa karjan ajo paikasta A paikkaan B. Ja kuulkaas ei ollut meidän lehmiä nähnytkään paikalliset lehmät.
Sadisti sisälläni olisi halunnut kiduttaa minua jäämällä alueelle viettämään aikaa enemmältikin. Osallistua aktiviteetteihin, kokeilla rivitanssia, kuunnella inhokkimusiikkia ja imeä texasilaista tunnelmaa, sillä en ollut eläissäni nähnyt niin texasilaisuudesta ja lihasta ylpeää kansaa kuin tuolla. Siinä loppui sanat meikäläiseltäkin.
Ja tiedättekö mitä, sen verran alueen laajuus yllätti, että The Pihvi jäi mieheltäkin ja toiselta teiniltä ostamatta. Saldoksi tuli muutama jääkaappimagneetti ja vesipullo. Hotellille palattiin Targetin kautta, josta ostettiin jauhelihaa ja tehtiin varmaan elämämme kallein spagettikastikeannos jauhelihasta ja valmiista tomaattikastikkeesta. Ja minäkin, kasvissyöjäprinsessa, söin annoksen spagettia pienellä jauhelihaspagettikastikelisukkeella.
Texas on tosiaan ihan omaa luokkaansa. Minulta ei ihan oikeasti oikein löydy sanojakaan, miten kuvailla paremmin Texasia. Matkusta sinne, jos haluat ihmetellä isosti. Ja sisällytä ehdottomasti vierailukohteeksi Fort Worth Stockyards National Historic District. Linkki sivuille tässä.
No mutta helouta vaan! Tiedätteks, olen välillä vähän kipuillut sen kanssa, pitääkö tänne niitä omia kuulumisia kertoa. Olenkin ollut melko hiljaa viime aikoina siitä, miten mulla menee niin kuin aikuisten oikeasti, mutta jotenkin tuo kuukkelin kautta tuleva blogiliikenne valaa uskoa siihen, että se ihan oikea elämäkin lukijoita kiinnostaa. Olen pikkuisen käynyt välillä lukaisemassakin niitä postauksia, joihin joku on haun kautta tullut ja onhan se ollut itsellekin silmiä avaava lukuhetki.
Nyt seuraa varoitus. Jos et ole halua kuulla kokemuksia Kelan tukemasta terapiasta, niin hyppää otsikkoon ”Mites parisuhde ja perhe-elämä?”. Siellä kerron perhe-elämän kuulumisia.
Traumasta se kaikki alkoi
Myönnän ihan suoraan, että viimeiset vuodet ovat olleet henkisesti ajoittain ihan jaskoja. Lähes neljän vuoden takaiset tapahtumat aiheuttivat sellaiset traumat, että tänä päivänäkään en muista sen läpeensä pahan ihmisen kasvoja, jota kaiken ”taistelun” tuoksinassa jouduin katselemaan useasti. Jos et siis tiedä, mistä koko lysti alkoi, niin lukaises postaus Traumatisoitunut nainen, tässä terve. Pikkuisen erilaisia kuulumisia.
Olen edelleen onnellinen siitä, että työterveys otti minusta kopin täydellä voimalla ja sain tuekseni upean työterveyslääkärin, jota ilman en ehkä olisi pärjännyt niin hyvin töissä kuin nyt pärjään. Minun on kuitenkin pitänyt oppia olemaan itselleni armollinen ja nimenomaan avaamaan suuni. Kun en ole jaksanut, niin en ole jaksanut. Julmaa sanoa, että oma mentaalipuolen sairaslomani olisi viime vuosien ajan ollut vain puhelinsoiton päässä. Omaa toimintaani muuttamalla olen kuitenkin jaksanut töissä siten, ettei sairaslomaa mm. määrittämättömän sopeutumishäiriön takia ole tarvinnut ottaa.
Ei. Minä en ole hullu. Joku saattoi jo sulkea tämän postauksen, kun rupesin puhumaan mielenterveysasioista, mutta ihan oikeasti, parina viimeisenä vuonna olen oppinut mielen sopukoista paljon. Silmäni ovat avautuneet ja valitettavasti näen ympärilläni paljon ihmisiä, jotka yrittävät sinnitellä oman jaksamisensa kanssa. Ihmisiä, joiden kannattaisi todellakin tehdä jotain asialle, ennen kuin se viimeinen niitti työssäjaksamisen arkkuun napsahtaa.
#terapiassatavataan
Työterveyshuollon kautta sain ensin maksutonta terapiaa ja maksuttoman terapian jälkeen lähetteen Kelan tukemaan terapiaan. Minulla kävi tuuri, kun sain suosittelujen kautta itselleni hyvän terapeutin, jonka avulla olen vajaan parin vuoden aikana päässyt työstämään traumaani ja omaa itseäni. Ehkä olisin jaksanut kaikki traumatisoivat tapahtumat paremmin, ellen olisi olut sellainen kun olin. Suorittajatyttö. Vattupää, niin kuin tuota suorittajaminää nykyään terapeutille kutsunkin.
Olen tässä terapian aikana oppinut, että olen ollut melkoinen suorittaja ja suorittaminen on ollut minun tapani selvitä varsinkin kriisien aikana. Se on ollut hyvin kuluttavaa eikä tuosta suorittajaminästä ole kovin helpolla päässyt irti. Vattupää on hallinnut minua ja soimannut minua mm. laiskuudesta niin paljon, että olen paahtanut täysillä eteenpäin sairaana, parin tunnin katkonaisilla yöunilla, ruhjeiden runtelemana. Koska töihin on pitänyt mennä, niin pitkään kun jalat liikkuu. Koska Vattupää niin käski.
Kun luin vuosien takaisin postauksia näin itsestäni juuri sen kiltin ja hiljaisesti kärsivän suorittajan, joka melkein suisti minut sairaslomalle. Tuskin pääsen tuosta Vattupäästä koskaan irti, mutta terapian avulla toivon mukaan opin elämään sen kanssa. Minulle vuorokausi on monesti edelleen pelkkä Amazing Race, jossa pyrin suorittamaan tehtäviä mahdollisimman hyvin/nopeasti, koska seuraava tehtävä jo häämöttää edessä. Aikataulutetuista tehtävistä päiväni koostuvat ja ne aikataulutetut tehtävät eivät jää edes töihin. Sama lysti jatkuu kotona ja valitettavasti juuri terapian avulla olen vasta alkanut huomaamaan, miten rakennan itse itselleni päivästä kaikkea muuta kuin nautinnollisen. Ehkäpä tuossa on se syy, minkä takia olen aina halunnut matkustaa paljon. Matkoilla voin ottaa lomaa itsestänikin.
Missä nyt mennään?
Nykyään olen itselleni armollinen, kun en saakkaan työpöytää puhtaaksi päivän päätteeksi. Edes superihminen ei siihen pystyisi, joten Vattupää olkoon hiljaa. Olen välillä ymmärtänyt pyytää apua, mutta edelleenkään en osaa pitää taukoja työssäni. Taukoja, joita jokaisen kannattaisi pitää töissään. Enää en mene sairaana töihin, sillä ei työpaikka kaadu poissaolooni. Viime vuoden saldoksi taisikin tulla peräti 35 sairaslomapäivää, mutta ne johtui kaikki todellakin sairastelusta. Vanha Kirsi olisi varmaankin saanut karsittua tuosta vähintään 20 sairaslomapäivää, sillä kyllähän sitä olisi voinut mennä viimeisillä voimillaan rankasti yskivänä ja niistelevänä töihin. Koska aina ei ollut kuumettakaan, vaikka flunssa on ollut täysillä päällä.
Yöunia menettelen edelleenkin aina ajoittain pääkoppani takia. Olen oppinut tunnistamaan ennalta hankalat yöt, eikä minulle ole ongelma ottaa unta tukevaa lääkettä siihen. Joustavan työajan puitteissa herätyskellon ei tarvitse soida kello 5.20 ja en tunne siitä enää pahaa omaatuntoa, jos herätys onkin 5.50 tai myöhemmin.
En olisi kertonut näin ahkeraan mieleni sopukoista, ellen olisi huomannut ympärilläni monia ihmisiä, jotka sinnittelevät töissä hampaita purren. Koska on jaksettava ja kestettävä mitä sontaa tahansa vaikka mikä olisi. Sen ei tarvitse olla niin ja se ensimmäinen askel on valitettavasti otettava itse. Mielenterveyden ja sitä myötä työkyvyn menettäminen oman suorittamisen, korostuneen velvollisuudentunnon, itsensä soimaamisen ja työpaikan takia ei ole viisasta. Mitäs jos varaisit ajan työterveyteen ja kertoisit kaunistelamatta mitä sinulle oikeasti kuuluu ja vaadit tekemään asialle jotain? Mitäs jos sanoisit esimiehellesi että ei, minä en jaksa/ehdi/pysty tehdä asiaa x?Älä vain vihjaile, että onpa paljon töitä ja olen ihan poikki. Esimies ei todellista väsähtämistä välttämättä ymmärrä, sillä kaikkihan nykyään puhisee työn määrää.
Mites parisuhde ja perhe-elämä?
Siitä on jo viisi vuotta, kun julkaisin postaukseni 20 vuotta onnellisesti yhdessä: Pitkän parisuhteemme salaisuus ja kyllähän sitä tuntuu joku tulevan aina välillä lukaisemaan. Eipä fiilikset ole tuosta muuttuneet viidessä vuodessakaan, joten mukavasti täällä porskutellaan parisuhde-elämässä. Elämänkriisejä, mm. läheisen kuolema, tässä viiden vuoden aikana on tullut kohdalle, mutta niistäkin olemme selvinneet ja oppineet samalla jotain.
Lapset on jo isoja. Nuorinkin on pian täysi-ikäinen ja onhan se jotenkin surullista omalla tavallaan. Omasta lapsesta huolehtiminen ei lopu koskaan, joten huolehtiminen vaikeutuu, kun lapset eivät ole saman katon alla. Voitte vaan kuvitella, miten pahalle tästäkin äitylistä tuntui, kun oma lapsi lähti armeijaan tuossa tammikuun alussa. Nyt sitten opetellaan kotona uutta arkea ja sitä, ettei omaa rakasta lastaan kovin usein näe.
Armeijaan lähtenyt esikoinen muuten toi joulukuussa tuliaisia äidilleen New Yorkista, m&m karkkeja omilla painatuksilla. Kauniita tekstejä karkeissa on ja kyllähän se vaan kertoo siitä, että meidän perheessä rakkautta ja välittämistä riittää.
Mitäs jatkossa? Voisin oikeastaan aina silloin tällöin kertoa täällä blogissa ihka oikeita kuulumisia. Tuo minun oma Sulo Vilénini kun osaa aina välillä yllättää tempauksillaan. Meillä tosiaan tulee 25 vuotta yhteiseloa täyteen huhtikuun loppupuolella, joten joku kahdenkeskinen reissu olis kiva tehdä. Saas nähdä, minne suunnataan ja miten. Sitä ennen kuitenkin hotelliyö Tallinnassa ja ihanat Flame Jazzit Viking Gracella. Esiintyjinä mm. Don Johnson Big Band. Huippua!
Helou helou! Niin vaan vuosi 2022 vierähti mennä ja on taas aika tehdä yhteenveto tänä vuonna tehdyistä matkoista. Kyllä sitä vaan huomasi, että koronarajoitusvuosien jälkeen oli vain pakko päästä pois Suomesta ehkäpä kenties hiukkasen enemmän kuin normaalisti. Että juu, mehän mentiin.
Tammikuu
Tammikuussa meikäläisen piti miehen kanssa risteillä m/s Gabriellalla Ruotsiin, mutta Gabriella törmäili laituriin ja laiva vaihtui Cinderellaksi. Hytti olisi tuossa vaihdossa pienentynyt ja à la carte-ravintola vaihtunut buffaan, joten peruttiin matka. Ei siis mitään spessua tammikuussa, sillä koronakin vielä jylläsi hiukkasen.
Helmikuu
Helmikuussa koin onnenhetkiä, kun pääsin tuoreeltaan tutustumaan Viking Linen uusimpaan alukseen, Viking Gloryyn. Osallistuin laivan kastajaisjuhliin ja olinpa myös laivan ensimmäisiä matkustajiakin, sillä laiva vaihtoi satamapaikkaa meidän ollessa laivan sisällä. Ensikokemuksia Viking Glorysta postauksessa Esittelyssä Itämeren uusi kuningatar: Viking Glory.
Maaliskuu
Mää olen mieheni kanssa livemusiikin ystäviä. Niinpä me sitten suunnattiin maaliskuussa Viking Gracelle Soulmiehiä kuuntelemaan. Maaliskuun loppupuolella suuntasin vielä mieheni kanssa kahdestaan minilomalle Teneriffalle. Hotelliesittelyn hotellistamme voitte lukea postauksesta Hotelliarvostelu: Meliá Jardines del Teide (Teneriffa).
Huhtikuu
Huhtikuussa risteiltiin taas, kun kuun alussa risteiltiin Silja Europalla ja kuun loppupuolella Viking Gloryn hulppeassa Suite The Cliffs -sviitissä. Lisää sviitistä postauksessa Luksusta Itämerellä: Viking Glory ja Suite The Cliffs. Noiden kahden risteilyn välissä tuli sairastettua koronakin.
Toukokuu
Livemusiikin perässä mentiin taas. Lemppariartistimme Raul Midón esiintyi Varsovassa ja pitihän sinne lentää herraa kuuntelemaan. Majoituimme mukavassa Crowne Plaza The HUB hotellissa ja sen huoneessa, jonka hintaan sisältyi loungen käyttöoikeus.
Kesäkuu
Ja taas risteiltiin oikein kunnolla. Ensin oli vuorossa ihana Viking Linen, Tallink Siljan ja Visit Ålandin järjestämä pressimatka juhlimaan 100-vuotiasta Ahvenanmaata. Juhannuksen alla lähdettiinkin sitten 12 päivän pituiselle Norjan risteilylle, joka kesti heinäkuun puolelle. Risteilystämme voit lukea postauksesta Ikimuistoinen kokemus: Norjan-risteily napapiirin yli.
Heinäkuu
Heinäkuu oli yhtä musiikkia. Kolme päivää Pori Jazzeilla ja heinäkuun lopussa vielä lensin mieheni kanssa Tukholmaan kuuntelemaan Lady Gagaa. Sen vaan sanon, että Friends Arena Solnassa on aivan mahtis keikkapaikka.
Elokuu
Kuuden tunnin piknikristeily m/s Amorellalla meni melkeinpä nukkuessa koko matka, eikä muuta sitten elokuussa ollutkaan. Paitsi venetsialaiset mökillä.
Syyskuu
Olihan sitä jo tarpeeksi oltu Suomessa. Syyskuun alkupuolella suuntasin Tallinnaan tapaamaan yhdysvaltalaista FB-kaveriani ja tutustuimme paikallisiin nähtävyyksiin. Paluumatkalla pääsin myös testaamaan Tallinkin Megastarin Business Loungen. Millainen kokemus, se selviää postauksesta Paras tapa matkustaa Tallinnaan: Tallink Megastar Business Lounge.
Norwegian Reward pisteitä oli vanhenemassa, joten pakkohan niille oli keksiä käyttöä. Ei muuta kuin suunta syyskuussa Mallorcalle nauttimaan miniloman turvin ultimaattisesta lämmöstä.
Ei pöllömmät näkymät hotellihuoneemme partsilta.Ja hiki lensi päivällä. Yölläkin pärjäs partsilla biksuilla. Mallorcan loma oli i h a n a.
Eikä siinä kaikki. Toisen kerran kävin Tallinnassa syyskuun puolessa välissä työporukan kanssa virkistysmatkalla ja syyskuun viimeisenä päivänä tein vielä risteilyn Viking Glorylla.
Lokakuu
Kaksi risteilyä Viking Gracella, eipä muuta. Toisella risteilyllä juhlittiin synttäreitä astetta paremmissa puitteissa. Keulan Premium-hytti ja Span Vip-tila Ocean kahdeksi tunniksi ihan vain meidän kahden käyttöön.
Marraskuu
Huhheijaa! 3.11. lennettiin koko perhe Barcelonaan, vietettiin siellä parisen päivää ja siirryttiin Norwegian Dawnille, joka seilasi 15 päivän ajana Atlantin yli Barcelonasta Yhdysvaltojen Tampaan. Risteilystä voit lukea postauksesta Kokemuksia risteilystä Atlantin yli. Voinko suositella?
Eikä siinä kaikki. Tampaan saavuimme 20.11., mutta Suomeen lentämisen sijaan lensimme Dallasiin, jossa vietimme vielä neljä päivää ennen kotiinpaluuta. Vuokrasimme suoranaisen hyökkäysvaunun ja tutustuimme nähtävyyksiin tuon neljän päivän aikana.
Mies halusi auton, jolla pärjää Texasin liikenteessä ja totta vieköön, normikoko autoille oli tyyliin tämä. Melkoinen duuni mulla oli kiivetä ton kyytiin ja yhden kerran meinasin tippuakin kyydistä, kun yritin vetää perässäni ovea kiinni. Ei jatkoon. Muuta kuin ihan pienesti. Meidän hotelli oli puolen tunnin ajomatkan päässä tästä nähtävyydestä. TV-sarja Dallas oli mun lapsuuden ehdoton lemppari ja pakkohan sitä oli käydä Southforkin tiluksia kurkkaamassa. Päädyttiin Texasin turneella myös Forth Worthiin ja ”eksyttiin” Stockyards National Historic Districtille juuri oikeaan aikaan, jolloin Texasin kuuluisaa Texas Longhorn lihakarjaa oltiin esittelemässä ihmettelevälle kansalle. Näiden veikkosten sarvet on kyllä mahtavaa kokoa, kuulemma isoin sarviväli voi olla jopa 2,4 metriä. Ei passaa tommosen kanssa käydä kisailemaan.
Joulukuu
Viikko 50 oli kunnon risteilyviikko. Tiistaina 13.12.2022 pääsin tutustumaan uuteen Tallinkin MyStariin ja kokemuksia risteilystä voit lukea postauksesta Esittelyssä Tallinkin uutuus: MyStar
Kuva: Tallink Silja
Perjantaina 16.12. vietin pikkujouluja Viking XPRS:llä ja lauantaina 17.12. olisi ollut tarkoitus lähteä m/s Baltic Princessille kuuntelemaan lempparibändiä Poets of the Fallia. Niin vaan katala flunssa löysi meidän perheen ja risteily oli pakko perua. Onneksi matkavakuutuksesta tuli heti ekana arkipäivänä rahat mukisematta takaisin. Kaupan päälle meikä päätyi viikon sairaslomalle ja on akuutin kurkunpää-henkitorvitulehduksen onnellinen omistaja.
Mitä vuosi 2023 tuo tullessaan?
Tammikuussa hotelliyö Tallinnassa ja helmikuussa käydään taas ottamassa ilo irti Viking Gracen Flame Jazzeilla, sillä tuolla kyseisellä risteilyllä artistikattaus on aivan huippu ja pakkohan risteily oli varata. Huhtikuussa tulee mieheni kanssa 25 vuotta täyteen ensitapaamisesta, joten saas nähdä miten ja missä sitä juhlitaan. Heinäkuussa suunnataan Tukholmaan Elton Johnia kuuntelemaan ja kesälle mies on suunnitellut Lofoottien reissua, mutta minä vielä emmin. Tottahan toki myös kansainvälisiä risteilyjä ollaan katteltu sillä silmällä. Kaikkein ihaninta on kummikin se, että kalenteri on mukavan tyhjä. Se antaa mahdollisuuksia rakennella vaikka minkälaista reissukalenteria nopeallakin aikataululla. Se on varmaa, että ensi vuonnakin mennään ja toivottavasti paljon.
Mites siellä? Onko matkoja tai risteilyjä jo varattuna ja minne?
