Miten käy, kun tällainen asevastainen, Trumpia vihaava ja tiettyjä jenkkiläisiä inhoava prinsessa päätyy Howdy-Texasiin pyssyjä heiluttavien lehmipoikien keskelle etsimään kasvisruokaa? Siitä vaan lukemaan pidempi sepustus, koska Jenkkilässä kaikki on suurta, rintaliivien kuppikoko mukaan lukien.
Huomautus alkuun. Otin Dallasin visiitin lomailun kannalta ja keskityin enemmänkin sometarinoiden päivittämiseen enkä kuvaamiseen. Siitä syystä kuvat ovat kännykameran räpsäisyjä, mutta sopivat tarinaan kuin vino nenä päähän.
Juu, se on se minun ajamista rakastava Sulo Vilén, joka haluaa aina maksimoida kaiken hyödyn. Marraskuinen Atlantin risteilymme tosiaan päättyi Tampaan ja koska suoria lentoja ei Suomeen ollut, rupesi mies katselemaan vaihtoehtoja kotiinpaluureitille. Siitä se ajatus sitten lähti ja päädyttiin Dallasiin. Ja tottahan toki siihen kuului jälleen autoilua sekä Jenkkilän ”laatuhotelli”. Vakituiset lukijat tietänevät sen, mitä mieltä minä olen Jenkkilän hotellien tasosta.
Dallasiin saavuttiin koneella iltasella ja noukittiin meidän maasturi Avikselta. Meikäläinenhän sai sytkyn koko vehkeestä, sillä normaalin kokoisen maasturin sijaan auto oli suoranainen rekan kokoinen hyökkäysvaunu, johon kiipeäminen tältä 159-senttiseltä töppöjalalta kävi työstä.
Eikä siinä kaikki. Ohjekirjaa koko autoon ei ollut ja ikääkin näytti olevan siihen malliin, ettei ihan uusinta mallia ollut. Automaattivaihteisen auton vaihdekeppikin oli ratissa ja kaikki vaan ihan toisin kun aiemmissa vuokra-autoissa. Mitäpäs tuosta. Alkutarkistukset ja kolhujen huomiointi, jonka jälkeen matkaan, koska väsy, nälkä ja sanoinko jo että saakelinmoinen väsy. Virhe.
Ensimakua Texasin menosta saatiin pian vuokraamosta lähdön jälkeen. Ajelimme siinä nelikaistaisella tiellä, kun ohi suhahti piskuinen auto hyvin lujaa. Perässä huristi poliisin iso maasturi pillit huutaen ja loppupeleissä niitä oli kuusi poliisiautoa jahtaamassa pikkuista autoa. Sinne jonnekin ne sitten päätyivät ja me naureskelimme jenkkiläistä menoa. Ei ehkä olisi pitänyt, sillä luonto kosti meille tyhmille suomalaisille.
Taivaalta alkoi sataa vettä sen siliän tien. Ja sitä tuli paljon. Mitäs veikkaatte, että siinä motarilla, yön pimeydessä, täysin uppotuntemattomasta autosta löytyy useammasta viipsukasta ja nappulasta se ikkunanpyyhinten asetus tyyliin just nyt heti. Minnekään ei voinut pysähtyä liikenteen takia ja paniikkihan siinä alkoi iskeä, kun eteensä ei nähnyt oikeastaan mitään.
Onneksi jostain mies sai käynnistettyä sen yhden pyyhkäisyn ja niinpä hän sitten joutui tietyn matkaa pyyhkimään tuulilasia sillä yhden kerran pyyhkäisyllä, ennen kuin kohdalle osui liittymä ja sen lähettyvillä huoltoasema. Se kyllä opittiin, että ennen lähtöä pitää katsoa myös ne pyyhinasetukset. Tylsä, tylsempi univelka.
Mutta se siitä. Hotellille päästiin ryytyneenä ja olihan se pikkuinen tasonalennus verrattuna Norwegian Dawnin sviittiin butlerilla. Huoneessamme oli olohuone baarikeittiöllä, erillinen makuuhuone ja tilava kylpyhuone ja vaikka kaikkialla oli hyvin siistiä, niin jenkkiläinen sisustus varsinkin petivaatteiden osalta sai tämän naisen karvat pystyyn. Yhdysvaltojen hotellit ja niiden hintataso yleensä ei vaan nappaa varsinkaan silloin, kun ei ole sijoittaa lähes tuhatta euroa yöltä tarpeeksi tasokkaaseen hotelliin. Brekkareista puhumattakaan. Yksi amerikkalainen sen Norwegian Dawnin sviittiaamupalalle kiteyttikin: ”Ai, sinä syöt aamupalaksi kasviksia? Ei me amerikkalaiset niin tehdä. Me tykätään rasvaisesta ja makeasta”.
Ja sen kyllä huomasi. Eka aamu hotellilla ja meikä tepasteli epäilevänä aamupalalle. Meinasihan siinä mennä herne nenuun, kun katsoi tarjontaa. Keitettyjä munia ja juustoa oli, mutta juusto oli raasteena eikä siivuina. Yhtään vihannesta, edes tomaattia grillattuna tai tuoreena, ei ollut ja hedelminä oli vain kokonainen omena tai appelsiini. Erilaisia leivonnaisia, vaaleaa hötöleipää, rasvaisia makkaroita, pekonia, paistettuja perunoita tai munakasta toki oli, mutta tähän naiseen ei moiset eväkset uppoa. Ja maustamatonta jugurttiakaan ei brekkarilta löytynyt. Sokerisia esanssijugurtteja niiden piti olla. Jenkkilä, kerrassaan laatubrekkareiden maa.
No, tapasinpa aamupalalla amerikkalaisen miehen, joka ihmetteli aksenttiani. Jostain kumman syystä luuli minun olevan toisesta osavaltiosta, mutta innostui kovastikin, kun kuuli minun olevan Suomesta. Herra oli ilmiselvästi erittäin tietoinen Helsingin maanalaisista pommisuojista, joita käytetään mm. urheiluhalleina ja niinpä sitten ihastelin niitä hänen kanssaan yhdessä. ”Juu, meidän on hyvä olla prepared” ja samaan hengenvetoon iloitsin siitä, että olimme hakeneet Natoon ja toivoin pikaista liittymistä”. Amerikkalainen oli hiljaa.
Ja sitten se taisi minullekin mennä perille. Siinä minä taisin jutella sellaisen kanssa, joka on Trumpin tapaan Nato-kriittinen ja arvostaa oman maan puolustusta itsenäisesti omin asein. Siinä minä, piskuinen nainen pikkuisesta Jenkkilän Natorahaa kuppaavasta maasta, ylpeilin Natoon liittymisestä. Että eipä siinä paljoa enempää turistu sitten, mutta hitto vieköön, mulla on spessumpi samppanjapullo odottamassa kaapissa sitä hetkeä, kun Natoon on virallisesti liitytty.
Anyway, kun kerran hotellin brekkari oli surkeuden huipentuma, päätettiin hommata meikäläiselle aamupalatarvikkeet hotellin lähellä olevasta Targetista. Jenkkilässähän kaikki on suurta ja niin oli Targetissakin, kasvisten ja hedelmien hinnat mukaan lukien. Karpalopussin olisi saanut halvalla, mutta kun karpaloiden koko oli luokkaa viinirypäle, jätti meikä pussin kiltisti hyllyyn. Kyllä siinä iski nuukuus, kun mitään kasvistuotetta ei saanut normaalin kokoisissa pusseissa vaan hintavissa jumbopusseissa.
Että nuin, lapsille suunnattuja valmiiksi viipaloituja kasviksia ja hedelmiä olisi ollut tarjolla ihan jäätävään hintaan, joten päädyin ostamaan valmiin vihersalaatin. Siitä sitten muutaman päivän poimin levälle kasviksiani ja problem solved. Mitään kasviksista tehtyä mikroateriaa ei koko jäätävän isosta ruokakaupasta löytynyt, joten kaikki neljä päivää tuli syötyä Domino´s kasvispizzaa taikka Subwayn Veggie Delite -patonkeja. Enpä voinut muuta kuin nauraa Sulo Vilénilleni, ettei meikäläisestä sais texasilaisen vaimoa tekemälläkään, kun itkisin kohtaloani. Mutta huvittavaa tosi-tv matskua meikäläisestä kyllä sais. Ihan niin kuin esmes siinä tapauksessa, että tämä Etelä-Helsingin prinsessa laitettaisiin tuulipuvussa asustelemaan matkailuautossa kesäiseksi viikoksi karavaanarialue Onnelaan. Siinä sitä kuulkaas olis teille kunnon tosi-tv viihdettä.
Mutta juu, takas Texasiin. Meikä ihasteli alueen ”turvallisuutta”. Ei kuulkaas ollut kämppien ikkunoissa kaltereita (kuka hullu nyt edes yrittäisi ikkunasta sisään, sieltä tulis kuulaa ottaan sen siliän tien) ja ihmisetkin vaikutti melkoisen normaaleilta meidän seuduilla, vaikka joidenkin Stetsonit näytti olevan läpimitaltaan kokoa kokonainen neliömetri. Autot oli meidän hyökkäysvaunun kokoisia ja eipähän tuntenut oloaan liikenteessä yhtään pieneksi. Yhden päivän pyhitimme outlettien kiertämiselle, yhden päivän Southfork Ranchille ja lähialueen shoppailulle sekä yhden päivän Dallasin ja lähialueen nähtävyyksille. Siinä sitä kuulkaas olikin tälle naiselle taas ihmettelemistä.
15 päivän mittaisella Atlantin ylityksellä ei voinut olla törmäämättä useamman kerran samoihin naamoihin. Samat ihmiset kerääntyivät iltaisin kuuntelemaan musiikkia tiettyihin baareihin ja niin tietty myös me. Yhtenä iltana pöytäämme osui henkeen ja vereen texasilainen, joka suorastaan rakasti naudanlihaa ei muodoissaan. Lihaa rakastava Sulo Vilénini intoutui keskustelemaan texasilaisen kanssa ja minä katselin sitä touhua suu auki. En voinut olla vertaamatta texasilaista Forest Gump-leffan Bubban intoon katkaravuista ja mikä huvittavinta koko jutussa oli se, että Sulo Vilén oli myyty. Yhtenä päivänä Texasissa me suuntasimme Forth Worthin Stockyardsin historialliselle alueelle metsästämään The Pihviä.
Jos ollaan rehellisiä, niin ei meille tullutkaan mieleen googletella tarkempia tietoja ravintolasta ja sen ympäristöstä, koska Texasin ”Bubba” oli niin suositellut paikkaa ja kertonut alueen olevan turvallinen. Katsottiin menu (mies ja toinen teini pyyhkivät suupieliään jo menua katsellessa) ja naputeltiin osoite navigaattoriin. Kun me sitten vihdoin tulimme hoodeille, alkoi silmät suurenemaan koko porukalta. Where in the *ell are we?”
Nyt seuraa tunnustus. Minussa, Etelä-Helsingin prinsessassa, elää pieni savolainen maalaistyttö, joka välillä ihastelee maalaismenoa ja osaa myös nauttia maalaistunnelmasta. Mitäs veikkaatte meikkisen ilmeeksi, kun päädyttiin karjatalouden ja cowboy-meiningin mekkaan, Fort Worth Stockyards National Historic Districtille? Innosta piukeana tepastelin pienesti ympäriinsä aluetta, mutta väenpaljous esti hieman liikkumista, koska oli alkamassa karjan ajo paikasta A paikkaan B. Ja kuulkaas ei ollut meidän lehmiä nähnytkään paikalliset lehmät.
Sadisti sisälläni olisi halunnut kiduttaa minua jäämällä alueelle viettämään aikaa enemmältikin. Osallistua aktiviteetteihin, kokeilla rivitanssia, kuunnella inhokkimusiikkia ja imeä texasilaista tunnelmaa, sillä en ollut eläissäni nähnyt niin texasilaisuudesta ja lihasta ylpeää kansaa kuin tuolla. Siinä loppui sanat meikäläiseltäkin.
Ja tiedättekö mitä, sen verran alueen laajuus yllätti, että The Pihvi jäi mieheltäkin ja toiselta teiniltä ostamatta. Saldoksi tuli muutama jääkaappimagneetti ja vesipullo. Hotellille palattiin Targetin kautta, josta ostettiin jauhelihaa ja tehtiin varmaan elämämme kallein spagettikastikeannos jauhelihasta ja valmiista tomaattikastikkeesta. Ja minäkin, kasvissyöjäprinsessa, söin annoksen spagettia pienellä jauhelihaspagettikastikelisukkeella.
Texas on tosiaan ihan omaa luokkaansa. Minulta ei ihan oikeasti oikein löydy sanojakaan, miten kuvailla paremmin Texasia. Matkusta sinne, jos haluat ihmetellä isosti. Ja sisällytä ehdottomasti vierailukohteeksi Fort Worth Stockyards National Historic District. Linkki sivuille tässä.
Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.
