Kuulumisia ja pieni tunnustus raivonpoikasesta

Helouta vaan itse kullekin. Tässä on jo tovi vierähtänyt pikkuisista kuulumisista, mutta täällä ollaan oltu kirjaimellisesti pohjilla. Nämä vimosimmat viikot ovat olleet minulle fyysisestikin raskaita, sillä väsymys ja ketutus on ajoittain ollut niin lamaannuttavaa, että ihan pahaa on tehnyt.

Voiko veetutukseen kuolla?

Kyllä. Minä en sentään niin pahaan kuntoon itseäni laittanut, mutta myönnän ihan suoraan tietynlaisen olotilan alkaneen hallita päiviäni niin pahasti, että se vaikutti fiilareihin jo melko isosti. Uskomatonta, että parin viikon jälkeen oikeastaan vasta tämän viikon perjantaina tunsin olevani jotenkin sinut tavallisen olotilani kanssa. Kait sitä joskus on vaan käytävä fiiliksiensä kanssa pahemmalla puolella.

Kuva: Pixabay.com

Viimeisimmät viikot ovat olleet minulle ihania siitä syystä, että työ-kauppa-koti arkikuvioihin tuli pieni muutos Matkamessujen myötä ja ylitin itseni esiintymällä lavalla kolme kertaa. Mikä parasta, ei tuntunut missään. Jännitys oli tipotiessään, katselin yleisöä puhuessani enkä tuntenut paniikin siementäkään. Meikä oli kerrassaan ylpeä itsestään sen myötä ja todella onnellinen messuilla olosta muutenkin, mutta yöunet olivat hyvin vähäiset ja katkonaiset tietynlaisen stressin takia. Työskentelin Matkamessuilla koko viikonlopun ja työpäiviä minulle kertyi noiden kahden viikon aikana 12 kappaletta yhteen pötköön. Matkamessujen jälkeisenä viikkona olin vajaiden yöunien takia aivan romuna jaksamiseni kanssa ja silloin alkoi myös tietty ketutus tykyttämään ohimoilla.

Nyt seuraa pienoinen tunnustus. Minä olen sellainen jämpti, tasapuolisuutta arvostava nainen ja työmoraalini on hyvin korkealla. Töihin rahtaudutaan kunnon salliessa ja kynnys soitella kotiinjäämisestä on hyvin korkea. Minä en kovin helpolla sairastu ja se on näin flunssakautena saanut minut raivon valtaan. Joka ikinen arkiaamu olen katkonaisten yöunien jälkeen herännyt 5.30. Olen tarponut lumen täyttämillä poluilla bussipysäkille odottamaan bussia joka tulee miten sattuu. Sillä olen jolkuttanut junalle, joka tietty liikkuu miten sattuu näillä keleillä. Tuohon kaupan päälle vielä epäsäännöllisin vuoroajoin liikkuva metro ja työmatkat ovat kestäneet parin viikon ajan huomattavasti pidempään joka arkipäivä. Kun vajaisiin yöuniin ja julkisilla tahimiseen lisätään kunnon työpäivät, niin väsymys on ollut kokonaisvaltainen.

Mitäs minä? Inhoan itseäni. Inhoan omaa kroppaani, joka kiertää kaiken maailman flunssat ja mahataudit kaukaa. Joka arkiaamu olen herännyt terveenä sängystäni tuntematta kipeää kurkkua tai oloa, että olisin jäänyt jyrän alle. Ainoa vatsanväänne on ollut raivo sitä kohtaan, etten ole tasavertaisesssa asemassa tavallisten sairastajien kanssa. Tuon lisäksi olen vihainen siitä, että minusta ei ole soittamaan töihin olevani sairas, vaikka en olisikaan. Kolme päivää saisin olla kotona ilman lääkärintodistusta, mutta minusta ei ole siihen. Tähän perään iso kirosana omalle työmoraalilleni.

Helvatan epäreiluksi minä tämän näen ja ensimmäisen kerran elämässäni olen kokenut näin. Mitään muuta en kaipaisi, kuin itsellenikin mahdollisuutta olla vain. Henkäistä kerrankin jonkin aikaa, olla potslojoo ilman minkäänlaista velvoitetta suuntaan tai toiseen muutaman päivän.  Tänä viikonloppuna sentään sain levättyä ja pitkät yöunet onnistui, mutta ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, ettei pelkkä yksi viikonloppu riitä täysin tyhjentyneiden akkujen lataamiseen. Vanha tai en, mutta kyllä minä kaipaan oikeaa lepoa työntäyteisen arjen oheen.

Että nuin, pistäkees tänne tulemaan pikana flunssaa, kunnon niskajumia tai parin päivän yrjötautia. Oikeesti. Hiihtoloman alusviikolla suunnataan jo lomalle, joten tällä tulevalla viikolla ehtisi vielä hyvin sairastamaan jonkun pikkusen pöpön.

Lomaa pukkaa piakkoin ja ah näitä lumikinoksia!

Juu, onneksi pääsen pakenemaan aamuherätyksiä, ”ihania” työmatkoja ja muiden saikkuja vähäksi aikaa vajaan parin viikon päästä, kun suuntaamme Karibian risteilylle. Enempää en uskalla tässä vaiheessa hehkuttamaan mitä kaikkea on tiedossa, sillä pelkään jälleen kohtalon kostoa ja minen edes jaksa kaivella kaikkia niitä juttuja, jolloin olen saanut märkää rättiä naamalle ennen reissujamme. Suljenkin siis kiltisti sanalliseni arkkuni tulevan reissun osalta vielä.

Anyway, mites toi lumi, valkoinen kurittaja tuolla ulkona? Meikä nauttii ja isosti. Ulkona on kaunista, lumitöitä ei tarvitse tehdä kuin sellainen viiden metrin matka ja vaikka lumi ei oikein mahdu enää minnekään, niin silti löytyy vielä joku kolo luodulle lumelle. Tuollaisista hetkistä se onni minulle syntyy, että pienessä on tämän ihmisen ilot, raivot ja surut.

Matti Nykäsen sanoin: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa”.

Kaikesta huolimatta.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply Piyya sunnuntai, helmikuu 3, 2019 at 20:06

    Loman odotus kantaa onneksi aika pitkälle. Ainakin minulla just nyt tämän yliöveri lumen tulon kanssa. En tykkää edes vähäisestä lumesta niin tämä saattaa saada minut jopa kiroilemaan.
    Työmoraali on aina parempi kuin se moraalittomuus ! Peukut sulle siitä !
    Kohta tuo prinsessa saa taas iloita ja tuota meille ihania kuvia ja tunnelmia sieltä missä on hyvä olla.

    • Reply Kthetraveller sunnuntai, helmikuu 3, 2019 at 20:48

      Kiitos Piyya! Tiedätkö mitä, tuo sinun kommenttisi sai minulle hymyn huulille. Oikeasti. Kuvia ja tunnelmia tulossa todella iso määrä reissun päältä ja onnellinen olen siellä, sen lupaan.

      • Reply Piyya sunnuntai, helmikuu 3, 2019 at 21:19

        Näin se menee. Vähän vertaistukea ja heti on molemmilla parempi mieli 💗

    Leave a Reply