Suomen suurin matkablogiyhteisö

Rehellisesti: Fiilarit Barcelonan ja Turun jälkeen

Että nuin. Tulihan se sieltä. Pelkäämäni ja odottamani terrori-isku täällä Suomessa. Turha tätä maata on enää pitkään ollut pitää lintukotona, sillä me kaikki varmaan tiedämme, ettei tässä maassa kaikilla vaan ole ystävällisiä ajatuksia mielessä. Niin taikka sieltä ylähyllyltä vaan sattuu löytymään pölyä ihan mukavasti, Muumit ei ole laaksossa, valo ei syty vintillä, palikat ei ole kohillaan, hissi ei nouse ihan ylös. You know, nimiä tuolle pääkopan vajaateholle taikka sen väärille asetuksille on monia.

Teillä lienee tiedossa, että meidän perhe suuntaa Barcelonaan lokakuussa ja eihän muutaman päivän takaisella iskulla ole vaikutusta lokakuulle. Me katselimme kuitenkin miehen kanssa toisiamme huolestuneina, sillä Barcelonaan nuo meidän omat kullannuput pitäisi tuolloin rahdata. Me olimme jo ennen iskua tehneet päätöksen varata hotellimme muualta kuin keskustasta ja turistialueiden läheltä, sekä jättävämme turistinähtävyyksien kiertämiset kokonaan pois, mutta nyt ilmoitin miehelleni pysyvämme hotellissa kiltisti ja unohtavamme myös lähimäkkärin. Terroristit tuskin iskevät enää toistamiseen samaan kaupunkiin, mutta turismia vastustavien radikaalinuorten älynvälyksille meikäläiseltä tiukka ei. Mehän emme laita itsejämme maalitauluiksi niille, jotka katsovat olevansa oikeutettuja tekemään lainvastaisia tekoja.

Mites Turku? Meikäläisellä kiehahti eilen ja lujaa. Olin saapunut jo töistä kotiin, päätin istahtaa pienen hetken sohvalla ja katsahtaa Ilta-Sanomien otsikot ennen keittiöön menoa. Siihen loppui se ruuanlaitto. Tapahtuma oli tuore, mutta tekotapa antoi heti osviittaa siitä, ettei kyse ollut peruspuukkohippasista ja mielsin teon heti terrorismiksi.

Minä olin surullinen. Järkyttynyt. Ennen kaikkea vihainen. Olin iloinen siitä, että olin kotona enkä julkisessa kulkuvälineessä, sillä luettu uutinen olisi saattanut vaikuttaa käyttäytymiseeni junassa. Se viha oli niin valtavaa, isku suomalaisuutta hyvyyttä ja tasa-arvoista yhteiskuntaa vastaan, että rehellisyyden nimissä en tiedä, miten iloisella mielellä olisin junassa tietyn näköisiä miehiä katsellut.  Olisiko katseeni ollut vihaa täynnä? Hyi minua, kun en voi tosiaankaan ihan tältä istumalta kieltää sitä. Minä en oikeasti tiedä.

Minä en ymmärrä, minkä takia otin tuon asian niin raskaasti. Minä tai kukaan minulle tärkeistä ihmisistä ei ollut paikalla, joten ei ollut mitään syytä, minkä takia vetäisin herneen isommalti nekkuuni. Muutama tunti meni räksyttäessä miehelle tietyn taustaisista ihmisistä ja se keskustelu ei ole painokelpoista. Minä olin onnellinen siitä, että mieheni kävelee kotoa autolleen ja ajaa autolla työpaikan parkkihalliin, lapseni kävelevät tai pyöräilevät ”pikkupitäjän” pikkutietä ”pikkupitäjän” isoon kouluun, mutta minä.

Minä käytän työpäivieni aikana jopa neljää eri julkista kulkuvälinettä liikkumiseeni. Liikun Helsingin keskustassa niillä paikoilla, joissa terrori-isku olisi enemmän kuin mahdollinen. Minä olen se henkilö, joka voisi aivan hyvin osua tulilinjalle ja se sai minut raivon valtaan. Me tarjoamme täällä hyvän ja rauhallisen yhteiskunnan, kaikkea muuta kuin sotaa ja kurjuutta, joten tässäkö on kiitos? Isku oli inhimillisyyttä ja suomalaisia arvojamme vastaan, juuri niitä asioita, joita minä tässä yhteiskunnassa arvostan. Niitä samoja arvoja pitäisi kunnioittaa nekin, jotka tulevat maahamme oleskelemaan. En voi kun arvella, miten hjälvetilliset olot kilteillä ja yhteiskuntaamme kunnioittavilla ulkomaalaisilla nyt on, sillä muutama sakinhivuttaja tuolla kaupungilla saattaa muutamana päivänä olla.

Myönnän ihan suoraan harmistuneeni, kun terroristin perään lähteneet ihmiset eivät päässeet käsiksi pahantekijään ja poliisikin vahingoitti henkilöä siten, että hän jäi eloon. Janosin kostoa.

Miksi hän sai elää? Miksi hänen ei annettu tuntea pitkään ja hitaasti nahoissaan sitä, että hän satutti meitä?

Tiedättekö mitä? Me voitimme.

Ryhdyin lukemaan uutisia heti herättyäni tänä aamuna. Näin punaista, kun Ilta-Sanomissa ensimmäisenä pamahti ruutuun Seppo Varjosen kommentti siitä, kuinka hyvä on jos Turun puukotuksen tekijä jää henkiin. Hiukkasen aikaa pohdin, lukisinko kyseistä kommenttia ollenkaan, mutta rohkaistuin avaamaan artikkelin ja katsantokantani muuttui. Mitäpä siihen enää lisäämään, eläkööt tekijä loppuelämänsä tietoisena siitä, ettei homma mennytkään niinku Strömsössä. Tuli kerta, jolloin tekijä ei päässytkään pälkähästä.

Minä tiedän, ettei vihapuheet ole sallittuja netissä. Yhden asian minä kuitenkin sanon.

Pidetään pää kylmänä, annetaan viranomaisten tehdä työnsä, ei pelätä. Minä en pelkää. Ihminen täällä Suomessa saa olla minkä maan kansalainen tahansa ja uskoa mihin tahansa, elää täällä, kunhan kunnioittaa maamme sääntöjä eikä vaadi meitä muuttamaan maatamme haluamakseen. Jos ja kun ei edellä mainittu sääntö mene jakeluun ja häiriökäyttäytyminen tai uhka siitä alkaa, ei muuta kuin niskasta ja peffasta kiinni HETI ja se on moro. Sanoi valtio X mitä tahansa.

Sen kun tämä maa voisi tehdä.

Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply alex lauantai, 19 elokuun, 2017 at 15:12

    Synkkä päivä eilen – todellakin.
    Meidän kaikkien pitää kuitenkin mennä eteenpäin ja jatkaa elämää. Pelkäämättä, sillä elämää ei voi eikä kannata elää koko ajan peläten mitä voi sattua. Menemällä rohkeasti eteenpäin voimme osoittaa, että paha ei voita!

    • Reply Kthetraveller lauantai, 19 elokuun, 2017 at 15:18

      Siinäpä se. Pelätä ei pidä, sillä pelätessä on vaara, että päätyy virhearviointeihin erilaisissa tilanteissa. Olkaamme rohkeita, eläkäämme kuten ennen iskuakin ja näyttäkäämme, ettei tuommoinen teko saa aikaiseksi sitä pahojen immeisten toivomaa pelkoa/paniikkia.

    Leave a Reply