Voi, onpa rauhallinen ja turvallisen oloinen alue! Korkeat aidat ja lukolliset portit. Lapsiperheitä ja kaikkea. Täällä on hyvä olla ja ei täällä kyllä voi mitään tapahtua. Klassiset, viimeiset sanat.
Niinpä niin, kaiken piti olla niin rauhallista ja turvallista, niin kuin koto-Suomessa konsanaan. Voi, kuinka märkä rätti naamalle röpsähtikään heti ensimmäisenä aamuna, kun heräsimme paratiisilta vaikuttavassa paikassamme.
Näin kaunista korkeiden aitojen sisällä, lukittujen ovien takana.
Missä meidän tavarat?
Mies oli säilyttänyt hänelle tärkeitä lääkkeitään ja muita tavaroita isommassa laukussa, jonka paikka oli yöpöydän alla. Sieltä mies alkoi etsiä aamulla laukkuaan ja pyöri ihmeissään ympäri kämppää. Heräsin itsekin moiseen ihmettelyyn ja yritin rauhoitella. ”Kyllähän se nyt jossain on, et vain muista minne olit sen laittanut”. Pieni ihmetys minulla kuitenkin itselläni oli, sillä olin nähnyt kyseisen laukun nököttävän yöpöydän alla edellisenä iltana. Siinä sitten metsästettiin laukkua ja avasin makuuhuoneessamme olleen liukuovikaapiston. Kappas. Missäs onkaan minun Guessin käsilaukkuni? Se, jonka olin tuohon turvakaapin päälle laittanut?. Raivokas kiertely ympäri kämppää ja sitten minulla heräsi pieni epäilys, kun näin sohvalle asetellut pyyhkeet ja tyynyn.
Minä: Kulta, nukuitko sinä tuossa sohvalla viime yön?
Mies: Joo, mulla oli hirveän kuuma. En vaan pystynyt nukkumaan makkarissa, joten menin tohon sohvalle nukkumaan keskellä yötä kun siinä oli vilposempaa.
Minä: Mites tuota tuo partsin ovi. Oliko se auki?
Mies: Ihan pienesti se vaan oli raollaan, että happi liikkui. Ei siitä kukaan ole voinut tulla kun se oli niin pienenä. Kyllä mä olisin herännyt.
Minä: ******. En kirjoita tähän auki sitä kirosanaa, joka suustani pääsi tuolloin.
Kaikki tietää tässä vaiheessa varmaan, mitä laukuillemme oli tapahtunut.
Soittorumba
Voitte uskoa, että järkytys oli valtava. Mies hihkui onnessaan, että turvakaappiin laitetut passit ja lompakko rahoineen, läppärit ja puhelimet oli tallella, mutta minä kiipesin seinille. Minulle ei ollut tullut mieleenikään, että käsilaukkuni lähtisi varkaan matkaan keskellä yötä, joten laukussani oli mm. lompakkoni. Lompakossa oli puolestaan rahaa, luottokortteja, ajokorttini, pankkitunnukset ja HSL:n matkakortti. Kädet tärisi, itketti, vihastutti niin valtavasti, että yritin kaivella kykenemättömässä olotilassa kännykästäni kortinsulkunumeroa. Tuskaisen etsimisen jälkeen se löytyikin, ja puhelin tuntui ottavan tuskallisen hitaasti yhteyttä sulkupalveluun. Nuo sekunnit olivat varmasti elämäni pisimmät. Milloin varkaus oli tapahtunut? Kuinka monta tuntia korttiani oli pystyttykään vinguttamaan tässä välissä? Ja pyhät hyssykät, MIKSI ME EMME OLLEET HUOMANNEET YHTIKÄS MITÄÄN?!!!
Sulkupalvelussa oli onneksi ymmärtäväistä ja rauhoittavaa porukkaa. Kait heidät on siihen koulutettu. Minä itkin, yritin pitää itseäni kasassa. Yritin muistella niitä luottokorttejani, mutta kait sitä olisi tiennyt niistä enemmän, jos olisi ollut lompakko nenän edessä! Pankkikortti, Visa, Diners Club ja joku muu. Mikä? Onneksi sopersin itkun välissä jotain K-kaupasta ja korttisulkupalvelun henkilö auttoi hieman ja kysyi, olisiko kyse kenties MasterCardista. Sen se oli pakko olla. Olo rauhoittui, kun mies puhelimen toisessa päässä vahvisti korttien olevan nyt suljettu ja uusien korttien tulevan sitten aikanaan postissa.
Me yritimme jäsennellä, mitä muuta matkaan oli lähtenyt. Mitä miehen laukussa olikaan ollut ja mitä muuta siellä käsilaukussani oli ollut. Meikkipussukka ja sitten siellä taisi olla se hätäpussukka. Niin juu, se hätäpussukka!
Meille kävi pienoinen tapahtuma vuonna nakki ja miekka. Lentokone, jolla meidän piti matkustaa takaisin Suomeen, oli jouduttu vaihtamaan pienempään versioon jostain syystä. Niin vaan kävi, että pari meidän perheestä muutaman muunkin matkustajan lisäksi joutui jäämään yöksi lähtökaupunkiin ja reititettiin lentoyhtiön kustantamana toista kautta koti-Suomeen. Mies jäi toisen lapsen kanssa siis lähtökaupunkiin, taksimatkat maksettiin, lyhyt yöpyminen hotellissa ja lentomatka kiertokautta kotio. Minä sain kotiavaimet ja turvalukon avaimet itselleni ja pääsin kotiin, mutta tuolloin opimme yhden asian. Mikään ei ole koskaan varmaa, ja mukana on aina hyvä olla kahden kotiavaimet ja kaksi turvalukon avainta. Tänä päivänä minä kutsun tuota kotiavain/turvalukkoavain-pussukkaani ”hätäpussukaksi”, ja se kulkee mukanani matkoilla. Niin, että tuo pussukka taisi olla varkaan matkassa.
Jaa-a. Taloyhtiön säännöt sanoo, että kaikki avaimet on oltava tallella jos ja kun asunnosta muuttaa pois. Onhan se ymmärrettävää ja nyt ei näköjään kaikki ollut enää tallella. Mies kaiveli netistä numeroa vakuutusyhtiölle ja ei kun selvittämään, mitä kotivakuutukseemme kuuluukaan. Vakuutusyhtiö otti kaikki tiedot ylös vahingostamme, mutta lupasimme sitten selvittää myöhemmin loput, koska meillä ei ollut oikeasti vielä selvillä kaikkea vahinkoa. Vakuutusyhtiö oli siis hoidettu, kortit suljettu ja me rupesimme tutkimaan sitä, miten voisimme asiasta ilmoittaa Miraflores Beach & Country Clubin vastaanottoon. Se aukesi vasta kello 10.00, joten emme voineet muuta kuin ruveta syömään aamupalaa pienessä hiljaisuuden ja hämillisyyden vallassa. Lapset otti ihmeen rauhallisesti ja toisaalta myös mekin. Asia oli hoidettu varkaan puolelta niin siististi, ettei olo tuntunut törkeän (?) rikoksen uhriksi joutuneelta. Miten kummassa näin kävi?
Ja jösses. Minä nukuin puolialasti sängyssä, jonka vieressä varas operoi. Oliko hän mies? Millainen? Katseliko hän minua, paljasta vartaloani? Tuskin tarvitsee enempää selitellä tuntemuksiani?
Tuossa sängyssä minä nukuin puolialasti yöllä. Tuon yöpöydän alla oli mieheni laukku, joka vietiin ja tuossa liukovikaapiston luona murtovaras operoi.
Äiti, tuolla ulkona puhuttiin poliisista!
Olinhan minä kuullut melkoista mölinää ulkona, mutta ajettelin vain porukan olevan hieman eloisempia alakerran terassilla. Lapsi kuitenkin vannotti, että ulkona oli mainittu sana ”police”, joten menin parvekkeellemme ja näin ison porukan keskustelevan ympyrässä. Selvisi sitten, että emme olleet ainoita varkauden uhreja. Porukka pyysi meidät alas.
Menimme alas ja kävi ilmi, että saman talon neljässä eri asunnossa oli käyty yön aikana, eikä kukaan ollut huomannut mitään erikoista. Laukkuja oli hävinnyt, rahaa myös ja yhdeltä reppanalta ihka oikea Rolex. Keskustelu oli hieman hankalaa, sillä porukassa oli mm. hollantilaisia ja italialaisia, mutta sen verran saimme kuulla, että osa tavaroista oli löytynyt puutarhan alueilta leviteltynä ja niin myös löytyi meidän laukut, vajaana tosin. Tuon lisäksi naapurimme nainen ilmestyi kalmankalpeana huoneistomme ovelle myöhemmin. Hänen parvekkeeltaan oli löytynyt sinne kuulumaton pussukka, ja siellähän möllötti meikäläisen Ladyshaver. Enpä tiennyt senkin lähteneen varkaiden matkaan, mutta se oli hylätty ilmiselvästi melkoisen nopeasti naapurin puolella. Yksi parvekkeellamme kuivumassa ollut rantapyyhe jäi sille tielleen.
Mies sai lääkelaukkunsa takaisin ja varkaan matkaan, tai kadoksiin, jäi bluetooth-kuulokkeet. Minä sain käsilaukkuni takaisin lähestulkoon kaikkine sisältöineen, mutta lompakossa olleet 25 euroa lähtivät varkaan matkaan. Hieman korupussukaltani näyttävää hätävarapussukkaani ei löytynyt etsinnöistä huolimatta, joten lukkojen uusiminen oli edessä.
Asiointi lomakohteen ja espanjalaisen poliisin kanssa
Kymmenen maissa menimme kertomaan asuntomurrosta Miraflores Beach & Country Clubin vastaanottoon ja kyselemään neuvoja, miten edetä asiassa. Olimme saaneet jo vakuutusyhtiöltä neuvon tehdä ilmoituksen asiasta poliisille, sillä tarvitsimme sieltä todisteeksi poliisiraportin. Nainen vastaanotossa oli ymmärrettävästi järkyttynyt, mutta rauhoittelimme häntä ja kerroimme, ettei heidän toiminnassaan ollut mitään väärää ja emme epäilleet heitä mistään. Nainen otti tiedot ylös, soitti poliisille ja antoi meidän keskustella poliisin kanssa. Tapahtuma raportoitiin poliisin tietojärjestelmään puhelinkeskustelun välityksellä, ja meidän tehtäväksi jäi käydä hakemassa raportti Fuengirolan poliisiasemalta 24 tunnin sisällä. Vastaanotosta hälytettiin vielä alueen oma vartiointiyritys tarkistamaan huoneistomme ja tekemään omat tutkimuksensa, joten keskustelimme heidän kanssaan vielä ennen poliisiasemalle lähtöä.
Saimme Miraflores Beach & Country Clubin vastaanotosta kartan, jossa neuvottiin poliisiaseman paikka. Löysimme jonkin matkan päästä poliisiasemasta parkkihallin, johon jätimme auton ja talsimme poliisilaitokselle. Vuoronumero neuvosta kouraan ja ei kun odottamaan. Tuskallinen, pitkä tunti odottelua, jonka aikana elimme epätietoisuudessa. Oliko meidät unohdettu? Olimmeko sittenkään oikeassa paikassa? Ei muuta kuin odottelua ja muutama jätski sekä limu lähikaupasta.
Vihdoin kävi kutsu huoneeseen, jossa odotti meitä nuori poliisi, jonka englannin kielen taito oli hieman vajavaista. Minä pelkäsin poliisia ja sitä, että passeissamme olisi jotain vikaa. Siellä huoneessa me yritimme keskustella jotain (poliisi oli kuulemma innoissaan tulossa Suomeen joulukuussa) ja minä pohdin lasten kanssa sitä, kuinka monta leimaa saisimmekaan papereihin poliisi toimesta. Niin juu, ja olimmeko sittenkään oikealla poliisiasemalla? Joutuisimmeko hirveään kuulusteluun, kun olimme nyt joutuneet rikoksen uhriksi? Löytyisikö meidän rikosilmoitusta sittenkään, kun poliisi oli niin hiljaa?
”Ok, here it is. I used google translator. Sorry.”
Ja me suomalaiset luimme silmät pyöreinä tietokoneella ollut raporttia. Pyhät hyssykät, me emme ymmärtäneet siitä oikeastaan mitään. Miehen nimi oli oikein ja se, että olimme Suomesta. Lomakohteenkin nimi oli oikein, mutta sitten translator antoi semmoista tarinaa, että ymmärsimme meiltä viedyn juuri ne tavarat, joita meiltä olikin viety. Ei siinä auttanut kuin nyökätä hämillisenä, sillä isompi kommunikointi poliisin kanssa olisi ollut hänen vajavaisen kielitaitonsa takia suoranainen mahdottomuus. Meillä oli käyty yön aikana ja meiltä oli viety tavaraa. Piste. Se sai tässä tapauksessa riittää.
Loppuloma meni useamman puhelun ja avainasian selvittämisen kanssa. Sovimme taloyhtiön isännöitsijän kanssa lukkojen uudelleensarjoituksesta ja turvalukon vaihtamisesta tiettynä päivänä ja nukuimme loppuyöt lomakohteessamme visusti ikkunat ja parvekkeen ovi kiinni. Niin juu, ja hemmottelimme itsejämme ihanilla parvekeaamiaisilla joka aamu.
Asiointi vakuutusyhtiön ja korttiyhtiöiden kanssa
Olimme siis tehneet alustavan vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölle tuoreeltaan, mutta jäimme odottamaan lopullisia kustannuksia vahinkoilmoitukseen. S-Pankki veloitti pankkikortista ja Visa-kortista molemmista 10 euroa uusintakuluina. Diners Club veloitti ensin, mutta näytti poistaneen veloituksen hyvältä (?) asiakkaaltaan oma-aloitteisisesti muutaman päivän päästä. MasterCard ei veloittanut minulta mitään. Vahinko koostui siis 20 euron kortin uusimiskuluista, 25 euron käteisestä, bluetooth-kuulokkeista, lukkojen vaihdoista ja poliisilla käymisestä johtuneista parkkikuluista 3,50 euroa. Viikon lomailun jälkeen kodin postilaatikossa odotti jo pankkikortin ja luottokorttien uudet pin-koodit, itse kortit tupsahtivat postissa muutaman päivän päästä siitä. Ns. kortitonta ja rahatonta aikaa minulle ei tullut ollenkaan, joten elämäni ei hankaloitunut senkään puolesta paljoa. Meikkisudit ja tietyt meikit meni uusiksi, koska meikkipussin sisältöä oli levitelty, mutta niistä en viitsinyt ruveta vääntämään vakuutusyhtiön kanssa.
Teimme vakuutusilmoituksen netissä kaikkine kuitteineen ja poliisiraportteineen 11.9. Päätöksen saimme asiassa 21.9. Kaikki korvattiin täysmääräisenä, miinus omavastuuosuus 150 euroa.
Mitä opimme?
Tapahtuma ei jättänyt minuun suurempaa traumaa kuin sen pohdinnan, mitä varas oli nähnyt minusta. Olen äärettömän onnellinen siitä, ettei kukaan meistä herännyt varkaan visiittiin sillä saattaa olla, että olisimme päässeet hengestämme tuona yönä. Turvalliseksi nähty aluekaan ei ole turvallinen, sillä varkaat voivat varata huoneiston loma-alueen sisältä ja operoida aivan rauhassa täsmäiskuna. Olen kantanut aina ihan vähäisen määrän käteistä lompakossa varkaiden takia, joten käteisen menetys tällä kertaa ei ollut kummoinen ja se pelasti suuremmalta mielipahalta. Murrosta lähtien olen laittanut lompakkoni turvasäilöön aina, kun sitä ei ole ollut tarvetta kuljettaa mukana. Ikkunoita ja parvekkeen oviakaan emme pidä auki edes raollaan yöaikaan, vaikka huoneisto/hotellihuone sijaitsisi kuinka korkealla tahansa ja alue vaikuttaisi turvalliselta. Kaikki tärkeät puhelinnumerot, myös vakuutusyhtiön puhelinnumero, pidetään kännykän muistissa ja mikä tärkeintä, myös se numero, johon pystyy soittamaan ulkomailta. Moisten numeroiden kaiveleminen netistä järkytyksen vallitessa ei ole maailman helpoin juttu, sanon minä.
Onko muita samanlaisen murron kohteina olleita? Muita rikoksen uhriksi ulkomailla joutuneita? Millaista oli poliisien/vakuutusyhtiöiden kanssa asioiminen?
Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee. Niin juu, ja aivan tavismenoa löytyy Snapchatistä nimimerkillä Kthetraveller. Omalla vastuulla sitten.
