Ottamatta suuremmalti poliittisesti kantaa tuohon nimeltä mainitsemattomaan itäisen naapurimaamme johtajaan ja itse maahan, mentaaliset lähtökohdat Pietarin risteilyllemme olisivat kyllä voineet olla pikkuisen positiivisemmat.
Mieheni ja minun silmissä siinsi työpaikan kahvihuoneen legendaariset tarinat Leningradista, tuosta sotkuisesta kaupungista, jonne bussit kippasivat lasteittain alkoholinhuuruisia suomalaisia ihmettelemään kaupunkia. Minä epäilin hieman Pietarin turvallisuutta, mutta suurin mietinnän aihe oli tuo kuuluisa johtaja, joka oli kirvoittanut monta tulikiven katkuista keskustelua maailmanpolitiikasta. Itselläni oli vahva ”never ever” asenne koko maahan, eikä miehelläkään kyllä mitään hinkua sinnepäin ollut. Lapset eivät sen positiivisempia olleet, sillä maailman tapahtumat tuntuivat olevan kaveripiirissäkin melkoinen puheenaihe.
Jep jep. Tuohon saumaan St. Peter Line ja Viestintätoimisto Tulus Oy lähestyi minua tarjoten yhteistyötä. Voitte kuvitella, että mietin melkoisesti mitä vastata moiseen.
Minä mietin oman aikani asioita. Sitä, kannattiko yhden ihmisen takia leimata koko kansakuntaa, dissata tietyn lipun alla seilaavaa laivaa, jättää kantamatta ruplia ihmisille, jotka tekevät ahkerasti töitä toimeentulonsa eteen. Niinpä niin, ihmisiä he kaikki ovat ja minä ilmoitin ottavani haasteen vastaan. Siitä se vasta pikkuinen paniikki iskikin. Uskallanko minä, pikkuinen 43 kiloinen, liikkua järjestelmäkamera kaulalla, kassi olalla, sormukset sormessa? Huijaako kaikki ihmiset ja onko laivayhtiöllä edelleen sama meininki kun liikennöinnin aloittamisaikoina, jolloin mediassa myllytettiin St. Peter Linea melkoisen urakalla? Ennakkoluuloinen nainen, indeed, mutta siitä en maininnut mitään lapsilleni enkä miehelleni, vaan hain rauhoittavia tietoja sellaisilta, jotka olivat matkanneet St. Peter Linen aluksilla ja Pietarissa.
Lapsilla alkoi epäileväinen olotila kasvaa lähempänä matkaa, jolloin olin jo ”viisi laivaa 89 tunnissa”-turneella. Pääsinkin keskustelemaan heidän kanssaan tarkemmin vasta Princess Anastasialla, oman hytin rauhassa. Itäisen kansakunnan lisäksi esikoinen epäili keulaportin pitävyyttä, kuopus oli puolestaan hiukkasen harmissaan, kun oli saanut kuulla eräältä luokkatoveriltaan kuittailua matkakohteesta. Naapurimaan johtaja sai haukkuja oikein urakalla ja saman maan kansalaiset siinä samassa. Täytyy myöntää, että noina keskusteluhetkinä hytissä koin onnistumisen tunteita vanhempana, ja sain varmasti viljeltyä suvaitsevaisuutta tähän maailmaan.
Äiti: ”Mutta mitäs jos meidän presidentti Sauli Niinistö olisikin P***n? Ethän sinä olisi lapsena voinut päättää sitä, vaan hän nyt vaan sattuisi olemaan meidän johtaja. Olisitko sinä erilainen ihminen, jos meillä olisi tuo eri johtaja?
Lapsi: ”En”.
Äiti: ”Miltäs sinusta tuntuisi, jos ihmiset kohtelisivat sinua ilkeästi ja haukkuisivat, vaikka olisitkin ihan samanlainen kun nytkin?”
Lapsi: ”Ei olisi kivaa”.
Äiti: ”Entäs jos tekisit kovasti töitä sen eteen, että saisit rahaa kotiin ja ruokaan niiltä ihmisiltä, jotka tulevat ostamaan sinun tavaroitasi? Miltä tuntuisi jos nuo ihmiset jättäisivät tulematta ja ostamatta sinun myymiäsi tavaroita, koska eivät tykkää sinusta ja sinun maastasi?”
Lapsi: ”Ei kyl olis kivaa”.
Niinpä niin. Kyllä kuulkaas raksutti pienen ihmisen pääkopassa niin lujaa, että minä hymisin tyytyväisyyttäni.
Istuin lasteni kanssa Princess Anastasian ravintolakannen Arcaden penkeillä kun laiva oli vielä Tallinnan satamassa. Ulkona oli mies, joka pesi ikkunoita vanhanaikaisesti harjan ja letkun avulla. Kuopus istui ikkunalaudalla ja tuo ikkunanpesijä intoutui leikkimään kuopukseni kanssa, ruiskuttaen vettä kuopukseni liikkuvia käsiä päin. ”Äiti, tää on kyllä kiva laiva!” huikkasi onnenhymyinen lapseni, johon minä totesin tyytyväisenä: ”Niinhän se on”.
Meille tuli hyvä ja ikimuistoinen matka. Siitä lisää myöhemmin.
