Heipsistä vaan. Täällä ollaan onnesta mykkyrällä sillä viikonloppumme Latviassa ei olisi voinut olla onnistuneempi. Seikkailumieltä ei edes tarvittu, kun tunsimme itsemme niin tervetulleiksi latvialaiseen sukuun ettei tosikaan. Vielä kun mökillä oli komea puusauna paljun kera, tunsimme paikan hyvin kotoisaksi. Tai miten sen nyt ottaa….
Kurvasimme mökille illalla ja minä tosiaan luulin, että kyseessä oli ihan pienet mökit. D oli kyllä sanonut, että mökkejä on kaksi, mutta jösses minkälaiselle tontille me saavuimme. Yksi talo oli entinen hevostalli, johon oli rakennettu asuintilat (mm. kolme makuuhuonetta) ja yläkerta oli isoa harrastetilaa isoin ikkunoin. Virallinen mökki oli sen verran suuri, että makuuhuoneita siellä oli viisi kappaletta ja vessoja kolme. Harrastetilat löytyivät tietysti myös, mutta parasta oli koko talon ympäri kiertävä terassi. Oli isoa tähystystornia josta näki koko tienoon, todella taidokkaasti rakennettu tontti puutarhoineen ja tietysti kolme lampea. Niin juu, ja se iso puusauna paljuineen kaikkineen. Kaikki kolme rakennusta oli erilaisia, mutta sopivat toistensa kanssa hyvin yhteen. En voinut kuin ihastella koko tienoota, sillä kaikki ulkona olevat asiatkin oli niin tarkkaan harkittuja, että tunsin olevani täysin eri maailmassa.
Tuon kaiken edellä mainitun päälle pääsimme nauttimaan todella tuoreista kasviksista, sillä salaatit, yrtit, tomaatit ja kurkut tuotiin suoraan kasvimaalta pöytäämme. Niin juu, ja kaikki oli tietysti luomua, sillä mitään torjunta-aineita ei kuulemma maaseudulla käytetä. Huippuviikonloppu siis tosiaan huippuihmisten kanssa. Näin ja kuulin asioita viikonlopun aikana, joka sai minut miettimään vakavasti suomalaisten ja latvialaisten eroa.
Seurueemme yhden jäsenen auto hajosi perjantaina matkalla D:n vanhempien mökille. Se auttamishalu kyseisessä tilanteessa oli uskomatonta, sillä loppujen lopuksi autoasioita tuntui hoitavan suurin piirtein myös kummin kaiman veljen kaveri, joka puolestaan tunsi jonkun kaverin. Viikonlopun aikana näin yhteisöllisyyttä, hyvin yhteen hiileen puhaltavaa perhettä, joka huolehti niin nuorista kuin vanhoista ja sairaista ihmisistä, oli sitten kyseessä oma sukulainen taikka naapuri. En voinut kuin ihailla sitä kaikkea mitä viikonlopun aikana tapahtui ja päädyinkin keskustelemaan D:n kanssa suomalaisten ja latvialaisten eroista. D kiteytti asian hyvin: ”Latviassa ihmiset auttavat toisiaan hädässä, ja jotenkin asiat aina selviää.”
Minä kehtaan väittää että Suomessa tilanne on toisenlainen. Meillä pääasiassa pidetään huoli vain omista asioista, sillä toisen ongelma ei ole oma ongelma. Ikääntyneet ihmiset hylätään vanhainkotiin ja siellä vieraillaan vain harvoin, jos ollenkaan. Vanhukset alkavat kiinnostamaan vasta siinä vaiheessa kun hengenvedot alkavat hidastumaan ja omaisuudestakin pitäisi keskustella.
Ja auta armias jos joltain leviää kauppakassi kadulle. Harvassa ovat ne ihmiset jotka auttavat tavaroiden keräämisessä, sillä suurin osa toljottaa tilannetta ja toivoo että hajonneen kauppakassin omistaja ei katsoisi apua anovasti ihmisiä. Niin taikka sitten sivusta katsova huokaa helpotuksesta kun toinen ihminen ilmestyy auttamaan kassin hajottanutta ihmistä. Sama se on kaikessa muussakin tilanteessa, sillä toisen ongelma ei kuulu meille suomalaisille. Onko näin? Poikkeuksia toki on, mutta mieheni kiteytti eilen hyvin koko jutun. ”Minä (mieheni) taidan olla aika outo ihminen Suomessa kun autan muita, eikä se edes ole iso asia.” Niinpä niin.
Vuosi sitten seikkailin D:n kanssa Euroopassa ja vietimme leppoisan päivän Wienissä. Meillä oli vaikeuksia löytää tietämme takaisin hotellille ja pähkäilimme juna-asemalla liikkumisiamme. Eräs nuori huomasi ahdinkomme ja tarjoutui auttamaan meitä. Hän neuvoi lipun ostamisessa, neuvoi oikealle junalle ja itse asiassa myös matkusti kanssamme tiettyyn kohtaan, vaikka ei itse ollut menossa todellakaan samaan suuntaan kuin me. Tuon Puolasta tulleen opiskelijanuoren avuliaisuus oli omaa luokkaansa, enkä usko että suomalainen olisi tuollaiseen pyyteettömästi taipunut, jos ollenkaan.
Minä en vaadi enkä oleta, että suomalainen muuttaisi oman koti-/työmatkansa suuntaa jonkun turistin vuoksi, mutta tuskin olisi iso asia neuvoa vaikkapa lipun ostamisessa. Tuskin olisi iso asia auttaa ihmistä, jonka kauppakassi on rikkoutunut taikka huomauttaa ystävällisesti jotakuta kengän alla viipottavasta vessapaperista.
Voisin pistää ison listan tänne perään kaikista asioista jotka minua häiritsee ihmisissä mutta lopetan jäkätykseni tähän. Sen vain sanon että meillä suomalaisilla olisi opittavaa, oikeasti. Välillä ihan hävettää tämä minä minä -meininki täällä.
Ugh, olen puhunut. Antakaa palaa, haukkukaa minut nyt suoraan kun nostan tällaiset asiat tapetille. Olenko väärässä kun kehtaan väittää yhteisöllisyyden ja avuliaisuuden hävinneen yhteiskunnastamme tai ainakin olevan hälyttävän katoava luonnonvara?
