Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

huhtikuu 2013

Hurtin huumorin ystävät, huomio huomio!

Mies kaiveskeli netistä tyky-päivävinkkejä työpaikalleen ja törmäsi siinä samassa teatterinäytelmään josta hän kiinnostui kovastikin. Tyky-päivälle se ei sopinut mutta mies kyseli kiinnostustani lähteä katsomaan näytelmää. Pikkuinen pätkä Youtubesta ja minä olin myyty joten liput napsahti ostoskoriin sen siliän tien. Sen verran hulvattomia kaverukset ovat, että suosittelen esitystä muillekin.

Kopioin tänne Savoy-teatterin sivuilta seuraavan kuvauksen:
”Australialainen suosikkikaksikko The Umbilical Brothers nähdään jälleen Savoy-teatterissa kahden vuoden tauon jälkeen.
Hulvaton duo tekee ainutlaatuista, omannäköistä teatteria yhdistämällä ääntä mimiikkaan ja lisäämällä joukkoon akrobatiaa, slapstickia, stand upia ja tilannekomiikkaa. Don’t Explain -nimeä kantava show on tekijöidensä Shane Dundasin ja David Collinsin mukaan vuoristorata epätodelliseen ja intensiiviseen, erilaisen komedian maailmaan.”

Tuo edellä mainittu ei ihan aukene välttämättä kaikille, mutta ohessa Youtube-video https://www.youtube.com/watch?v=KzXhgszDPcQ joka sai minut vakuuttuneeksi siitä että liput kannattaa hankia.

Herrat nähdään Savoy-teatterissa lauantaina 27.9.2014 kello 19.00 alkaen. Pistäkees varaten liput Lippupalvelun sivuilta jos kiinnostaa. Lippupalvelun linkki suoraan kyseiseen näytäntöön tässä.

Ärrinpurrin

Mitä tuohon enempää sanomaan, anteeksi rakkaat lukijat kun pähisen täällä blogin puolella. Jotkut ehkä tietävät, että ostimme uudet sängyt kun meidän entinen sänky ja patjat olivat suoranaisia pommeja. Selät olivat jatkuvasti kipeinä huonoista patjoista ja sänky nitisi ja paukkui siihen malliin että miehen kyljenkääntämiset herätti meikäläisenkin yöllä. Koska patjanvaihtokin oli suunnitelmissa, testailimme ahkeraan erilaisia patjoja ja vertailun jälkeen päädyttiin ostamaan runkopatjasängyt meille. Nuo kauan odottamamme sängyt tulivatkin sitten toissapäivänä ja voi sitä onnea. Rahtasimme hikipäissämme ne asuntomme yläkertaan, asettelimme ja minäkin silittelin ahkeraan kaikki vuodevaatteet viimeistä myöten. Jännityksellä pujahdimme vällyjen väliin ja nukuimme makiat yöunet. Mutta öh, sanon minä.

Miehellä ei koske enää selkään ollenkaan, hän on onnessaan napakasta Airflow-patjastaan. Eipä koske minullakaan enää aiemmin murheenkryyninäni olleeseen ristiselkään, mutta muu selkäni onkin sitten jumissa aamuisin. Tyyny on hyvä, joten selkävaivat ei johdu siitä. Turha tässä on kenenkään patjakauppiaan selitellä että se vie muutaman viikon ennenkuin rupeaa huomaamaan eron, sillä on se vain kumma että selkävaivani katoavat heti ensimmäisenä yönä kun nukun laadukkailla hotellin/risteilyalusten patjoilla. Valitsin omaa patjaani ahkeraan, koeamakasin ja koemakasin, Unikulmankin patjaa testasin mutta se oli suoranaisesti raivostuttava. Kyseisellä patjalla maatessani vajosin jonnekin patjan syövereihin, olo oli nahkea ja ylös pääseminen oli oma projektinsa joten unohdin sen vaihtoehdon samantien. Niin juu, ja miehen sänky on alkanut natisemaan vain yhden yön jälkeen. Ei nyt oikein mene niinkuin Strömsössä nämä meidän perheen jutut.

Annan muutaman yön mahdollisuuden patjalleni, sitten koemakaan miehen patjaa ja jos ei homma ala toimimaan vaihdatan patjan takuun turvin. Tuo vaihtoehto ei vain naurata, sillä missään liikkeessä ei voi jäädä nukkumaan yöksi ja testata patjaa oikeissa olosuhteissa. Se on jo nyt kyllä todettu että pienoisella pötköttämisellä ja siinä tilanteessa miellyttäväksi koettu patja ei välttämättä olekaan sopiva pidempään pötköttämiseen.

Että huomenna meidän pitäisi juhlia uutta sänkyämme nauttien kuplivaa ”hätävara The pussilakanoiden” välissä. Fiilarit on pikkuisen maassa kun ajatus kipeästä selästä raivostuttaa ja takaraivossa jyskyttää jo valmiiksi patjanvaihtoprojekti. Ei naurata sitten yhtään, ja kun minua ei naurata niin eipä tästä vaimosta saa myöskään kovin hehkeää huomiseen juhlailtaan.

Pöh ja pöh!

Mielenrauhaa. I need that.

 

Kukkaloistoa Luganon Parco Civicossa

Sveitsin Luganon suurin puisto, 63 000 neliömetrin suuruinen Parco Civico häikäisee kukkaloistollaan. Kaunis puisto jakautuu kahteen osaan josta ensimmäisessä, rantabulevardin päästä alkavassa osassa sijaitsee myös Villa Cianin museo. Kyseisen museon lähettyvillä oleva kauniiden ja värikkäiden kukkien täyttämä alue on saanut vaikutteita niin englannista kuin Italiasta.

Villa Ciani.

Puiston toinen osa koostuu huomattavasti yksinkertaisemmasta, joskin rauhallisemmasta maisemasta.

Valitettavasti sade sotki meidän vaeltelumme puistossa, ja olisikin ollut mielenkiintoistä äitinä käydä tutkimassa puistossa sijaitsevaa leikkipaikkaa. Lyhyenlännäksi jäänyt tutustuminen puistoon aiheutti sen, ettei minulla ole antaa tarkempaa tietoa leikkipaikasta näin aikuisen silmin. Alueelta löytyy myös mm. kirjasto ja luonnontieteen museo, joten aikaa puistossa saa varmasti kulumaan enemmältikin jos haluaa. Kannattaa piipahtaa Parco Civicossa jos sattuu liikuskelemaan Luganossa.

Mitäs mieltä olitte. Oliko kaunista ja jos oli, niin kummasta pidit enemmän: kukkien täyttämästä vai pelkistetymmästä puolesta? Itse nautin kukkaloistosta, mutta jotenkin suurin mielenrauha tuli noilla laiturin näköisillä laudoilla kävellessä. Olisin mielelläni istunut pidempään maisemia ihaillen mutta vesisade tosiaan sotki suunnitelmat. 

Oi meitä ihmisiä (suomalaisia?)

Seisoskelin tuossa eilen aamulla bussipyskillä kahden muun naisen kanssa katoksen alla suojassa sateelta. Hienosti tasaisin välimatkoin toisistamme, yksi nainen vasemmassa kulmassa, toinen tasan keskellä ja minä oikeassa kulmassa. Jokainen bussipysäkin katoksen tunteva ihminen tietää varmasti, että tilaa muillekin ihmisille katoksen alla olisi. Seurasinpa siinä pysäkillä ollessani nuorta herrasmiestä, joka tuli seisomaan viiden metrin päähän pysäkistä. Sateenvarjoa ei ollut ja päällä vain ohut cellegehuppari, mutta suojaisan katoksen sijaan hän päätti jäädä kastumaan sinne viiden metrin päähän. Se ei muuten ollut ensimmäinen kerta kun huomasin moisen tapahtuman, sillä aiemminkin eri mieshenkilö oli valinnut muutaman katoksen alla seisoskelijan sijaan rankassa sateessa seisomisen ilman sateenvarjoa, vain farkkutakki päällään. Miksi kummassa? Rupesin taasen pohtimaan tätä ihmisenä elämistä, suomalaisuuttakin. D:n visiitti Australiasta tutustumaan eurooppalaiseen ja suomalaiseenkin maailmanmenoon oli silmiä avartava kokemus meillekin miehen kanssa. Suomalaisuus on oman henkilökohtaisen tilan arvostamista ja pitämistä, toisen asioihin sekaantumatta jättämistä, hiljaisuutta, eräänlaista maan matona olemista. Oikeasti?

Olisinhan minä voinut sieltä suojaisan katoksen alta huutaa sille kastuvalle nuorelle herralle että ”tule tänne vain, me teemme tilaa”, mutta valitsinkin hiljaisuuden ja päätin seurata missä vaiheessa kyseinen henkilö tuntee olonsa sen verran märäksi että päättäisi siirtyä katoksen alle suojaan. Olisiko hän sittenkin tullut katokseen mikäli olisin tehnyt hänelle tilaa siirtymällä lähemmäksi keskellä seisovaa naista? Mutta tuo nainen olisi varmaan pitänyt minua tunkeilijana, joten valitsin seisomisen omalla paikallani. Niin myös muuten nuori herra, ja kastui takuuvarmasti.

Alppireissuni tänä kesänä avasi tosiaan silmiäni kummasti. Paikalliset (?) ihmiset olivat hyvin avuliaita ja auttoivat hymyillen ulkomaalaisia ja toisiaan. Olin ällikältä lyötynä kun eräs tuntematon tarjosi minulle sateenvarjoaan sateen sattuessa, toinen puolestaan keskeytti oman kotimatkansa ja lähti viemään meitä junalla oikealle asemalle sekä osti tarvitsemamme liput automaatilta. Ei varmasti Suomessa, sillä täällä pidetään vain huoli omista asioista, viimeiseenkin saakka?

Olin erään Citymarketin parkkipaikalla useampi vuosi sitten ja kiinnitin huomion erääseen tapahtumaan. Kaksi vanhusta, invaliditunnuksella olleessa autossa olivat parkkeeraamassa invaparkkiin tarkoituksenaan mennä kauppaan. Siitä heidän edestään kurvasi samaiselle paikalle autolla pari miestä, joilla ei ollut liikkumiskyvyssä sitten yhtään mitään vikaa. Vanhus erehtyi pyytämään kyseistä paikkaa itselleen ja siitähän se soppa syntyi. Ääni kohosi liikkuvilta Suomen kansalaisilta ja kun vanhus edelleen vetosi inva-tunnukseensa miehet hermostuivat totaalisesti. Siinä oli tappelu jo niin lähellä että kun toinen miehistä tarttui vanhusta rinnuksista kiinni ja rupesi ravistelemaan soitin hätäkeskukseen ja annoin tiedot. Olin tutkinut tilannetta tarkkaan, pohtinut poliisien tarvetta ja tuo heikompaan ihmiseen tarttuminen oli se viimeinen niitti. Huusin sopivan välimatkan päästä että olin yhteydessä hätäkeskukseen ja onko tarvetta poliisille, johon miehet reagoivat ja rupesivat irrottautumaan tilanteesta. Tarvetta poliiseille ei ollut vanhuksenkaan mielestä, joten tilanne ratkesi. Mutta mitä tekivät muut ihmiset? Eivät mitään. Katselivat vaan, mutta sehän on nyt niin tyypillistä tänä päivänä. Tuolloin ei vielä ollut älykännyköitä joten tilanteesta on turha hakea videokuvaa Youtubesta. Nykyäänhän tilanne olisi toinen.

Minä ymmärrän tilanteet, joihin on turha mennä väliin. Jotkut hermostuvat suunnattomasti jo siitä että heiltä pyydetään jotakin. Tappeluun ei yleisimmin kannata mennä väliin mutta edes sopivan välimatkan päästä huutaminen, vaikkapa juksaaminen siitä että on yhteydessä hätäkeskukseen voi rauhoittaa jonkin tilanteen. Olisikin viisasta pitää sitä kännykkää enemmänkin korvalla tuossa tilanteessa kuin filmata sitä jossa jotain pidetään nyrkkeilysäkkinä. Olen vaivainen 158 cm:n pituinen 43 kiloinen rääpäle, ja tähän päivään mennessä selvinnyt hengissä kaikista kiperistä tilanteista joten ei se tilanteisiin puuttuminen ihan oikeasti vaikeaa ole.

Kun nyt kerran pääsin tähän valittamiseen ja julkisiakin kulkuneuvoja hiukkasen sivusin niin yhden asian vielä haluaisin suomalaisista mainita. Sana ”anteeksi” taitaapi olla yksi hankalin sana rakkaassa kielessämme. Tässä aikojen saatossa olen saanut useita kertoja jonkun henkilön laukusta päin näköä, rinnuksiani taikka olkapäitäni kun ihmiset viskovat reppujaan olalle täydessä kulkuneuvossa. Olen ehkä väärässä taikka superherkkä ihminen, kun ainakin itse kehtaan väittää tuntevani sen jos laukkuni osuu johonkin. Välttelen laukkuni viskomista taikka ylimääräistä heiluttelua tilanteissa jossa on paljon ihmisiä, mutta pyydän kohteliaasti anteeksi jos osun kaikesta huolimatta tavalla tai toisella johonkin ihmiseen. Minun täytyykin olla varmaan hullu kun pyytelen anteeksi, sillä voin lyödä vetoa että 80 % suomalaista ei moista sanaa ilmoille heittele edellä mainitussa tilanteessa. Lisää muuten näitä julkisen kulkuneuvon ihanuuksista iän ikuisesta postauksestani ”Lähijunassa on tunnelmaa”.

Ugh, olen puhunut. Hiukkasen keventääkseni tunnelmaa sätittyäni meitä suomalaisia laittelen tähän linkin Janos Valmusen ”Bussipysäkillä”-videoon joka sopii mukavasti aiheeseen. Linkki tuossa, klik vaan http://www.youtube.com/watch?v=ojNbhGVwomw. Vieläkään en ole oppinut saamaan itse videon alkukuvaa näkyviin.

Niin juu, ja kun minua nyt vieläkin pohdituttaa tuo sateessa seisominen niin haluaisin esittää muutaman kysymyksen teille puolityhjää katosta vältteleville sateessa seisojille.

* Miksi?

* Onko se läpimärkänä sateessa seisominen ihan oikeasti kivempaa kuin meidän suojassa olevien ihmisten kanssa seisominen?

 

Alppireissu Day 6: Pikkuisen huijauksen kohteena

Ihme kyllä elämää suuremman matosen jälkeen nukuin erinomaiset yöunet pienoisessa hotellissamme ja oikealla asenteella piipahdin ruskeanaruisessa vessassakin, kiitos hyvien yöunien. Pikkuisen kauhullahan minä aamupalalle suuntasin kun muistelin edellisen illan karmaisevia tuoksuja mutta yllätyspä oli melkoinen, kuten kuvista saattaa huomata.

Aamupala oli kerrassaan herttainen. Siitä vain itse paistelemaan munia (jos olisi tehnyt mieli), leipä oli aivan tuoretta ja vielä lämmintä, juustoja oli vaikka minkälaisia ja kaikki oli vain niin herkullista. Tee ja kahvi tuotiin pöytään ja palvelu pelasi. Siellä me ihastellen popsimme tuhdin aamupalan ennen kuin oli aika jatkaa matkaa seuraavaan kohteeseemme, Alppien yli Luganoon.

Niin ja kun kerran juuston makuun päästiin, niin alla esiteltynä verisuonia tukkeuttava lämmin voileipä jonka mieheni osti matkalla Luganoon. Meillä kaikilla oli hyvin hauskaa kun tutkimme lämpimän voileivän sisältöä, ja kyllä miehelläkin oli nauru herkässä kun hän leipäänsä suuhun lappasi. Viimeiset palaset meni herralta jo hiukkasen hitaasti suuhun sillä leipä oli hyvin tuhti, mutta periksi mies ei antanut.

Matka Luganoon ei olisi voinut enempää saada tätä naista paniikin partaalle, sillä päädyimme ajelemaan kiemuraista tietä melkein 2,5 kilometrin korkeuteen ja lämpötila laski nollaan. Lunta tuprutti komeasti viistoon ja minä näin jälleen sieluni silmin kuinka auton renkaat eivät pidä ja me lennämme kuin leppäkeihäät vuoren rinteeltä alas. Korkeanpaikankammoisena tämä reitti sai kyllä meikäläisen sen verran heikkoon kuntoon, että jalat tärisi vielä pitkän aikaa selvitettyämme pahimmat haasteet.

Lugano oli kaunis ja kallis, Montreuxin kaltainen Posh-paikka. Kiertelimme oman aikamme kaupunkia ja tyydyimme nauttimaan mäkkäriateriat kaikista kauneimmassa McDonaldissa missä koskaan olimme käyneet. Hintataso oli suhteellisen ok, joten ravintolan designiin ja kaupunkiin verrattuna enemmänkin olisi varmaan voinut pyytää.

Luganon kukkaloistosta myöhemmin hieman lisää.

 

Luganon kiertely lyssähti piakkoin kovaan sadekuuroon, joten päätimme jatkaa matkaa Italian majapaikkaamme kaupan kautta. Ostimme kaikki tuotteet huomattavasti halvemman Italian puolelta, minkä johdosta intouduimme kaupassa hieman enemmänkin. Kärryyn sujahti herkkua jos toistakin joita oli tarkoitus napsia samppanjan ohessa. Tiedossa oli siis mahtava ilta komeita näkymiä tuijotellen upealla terassilla, uuden karheassa huoneistossa.

TomTom teki taas työtä käskettyä ja ohjasi meitä nätisti kohti majapaikkaamme Italian Vercanassa. Pikkuisen mies nielaisi kun saavuimme alueen porteille. Jyrkkä ylämäki, kapea tie tiukkoine käännöksineen ja pienikoneinen Opel Mokka ei ollut kovin sopiva yhdistelmä, mutta kolhuitta selvittiin talon eteen. Omistajanainen otti vastaan, puhui heikkoa englantia ja ohjasi meidät asuntoomme, jossa piti olla täyskalustettu terassi. Enhän minä sitten millään saisi yleistää mutta nyt on pakko sanoa täällä ja suututtaa ehkä joitakin.

Olisihan se pitänyt arvata että hommat ei mene niinkuin pitäisi kun ollaan Italiassa ja pikkuisenhan meiltä kaikilta laski mielialat kun totuus selvisi:

Keittiön ruokapöytänä ja tuoleina muoviset terassikalusteet. Savuton huone mutta silti tuhkakuppi keskellä ruokapöytää. No mutta katsos, huoneisto suoraan autotallissa. Eipä ollut asiasta mitään mainintaa varauksessa. Niin juu, ja kalustettu terassi… Miten sen nyt ottaa. Onneksi oli myöhäinen ilta niin trafiikkia ei ollut kovinkaan paljoa selkämme takana. Toisaalta eipä meitä oikein innostanut istua siinä ”autotiellä” muiden katseltavana. Pyyheteline. Maksuttoman hygieniatuotteet kolmelle ihmiselle. Eipä meitä tosin innostanutkaan käyttää talon tarjoamia. Jotain tällaista me luulimme saavamme, kyseessä muita saman omistajan huoneistoja.

Istuimme hetken hiljaa muovisen puutarhapöydän ääressä keittiössämme ja yritimme kehitellä positiivista mieltä. Miestä ja minua häiritsi valtavasti se, että huoneistomme olikin väsätty kellariin/autotalliin ja että kalustettu terassi olikin oikeasti muovikalusteet autotallin autotiellä. Jopa toisella huono-onnisella pariskunnalla toisessa kellariasunnossa oli sentään jonkin sortin kyhätty terassi, joten olin valmis tulikiven katkuiseen palautteeseen Tripadvisorissa sen siliän tien.

D:n positiivisuus pelasti illan sanon minä. Hän rupesi väsäämään ruokaa meille koska tiesi meidän olevan nälkäisiä. Salaatti tarvitsi kuitenkin suolaa, joten D ilmoitti hakevansa sitä omistajalta. Me suomalaiset olimme aivan kauhuissamme ja estelimme, mutta niin vain neiti nappasi salaattikulhon mukaansa ja häipyi omille teilleen. Jonkin tovin neito oli reissuillaan, mutta palasi sitten hymy naamallaan takaisin. Suolaa oli saatu ja kaikkea oli tullut keskusteltua omistajan kanssa siinä samassa, niin Italian taloudellisesta tilanteesta kuin politiikastakin, ja olipa lapsetkin esitelty siinä samassa.

Jännä miten D:n tekemä herkullinen salaatti ja herkut kera Finnairin koneesta ostetun samppanjan sai miehen ja minunkin huulet vääntymään pikkuhiljaa hymyyn. Katselimme jalkapalloa, nauroimme sydämen kyllyydestä kaikelle kokemallemme ja unohdimme sen, ettei meillä mitään terassia ollutkaan. Samalle samppanja maistui muovituoliltakin kellarissa nautittuna, ja totta vieköön olihan siinäkin jotain eksotiikkaa. Jälleen ihan vinkeä ja onnistunut päivä, jonka positiivisuutta hihkuva D oli pelastanut.

Niin juu, ja emme olleet ainoita samaan majapaikkaan pettyneitä. Hotels.comissa (samaisesta mekin huoneemme varasimme) valitettiin samasta ylläristä ja kas kummaa, nyt sana terassi on poistunut ja huoneistokuvauksiin on ilmestynyt sana ”pohjakerros”. Joko me maksoimme terassisesta yläkerroksen huoneesta mutta meille annettiin pohjakerroksen läävä, taikka sitten huoneistoamme oltiin kaunisteltu liikaa Hotels.comin sivuilla. Unohtakaa siis Residence Le Azalee, sillä pohjakerroksen asunnon suhteen on suuria ongelmia Hotels.comiin ilmestyneen arvostelun mukaan.