Juttelin tuossa muutama päivä sitten ystäväni kanssa, joka myönsi hieman häpeillen minulle pelkäävänsä. Hän pelkäsi, koska oli onnellinen. Nuo sanat kavahtivat aika pahasti korvissani, ei sen takia että niissä sanoissa olisi ollut jotain pahaa, vaan sen takia että minä näin itseni noissa sanoissa.
Muistan ikuisesti sen erään päivän vuonna kivi ja miekka, kun kehtasin mennä sanomaan työkaverilleni että olin onnellinen. Olin äärettömän rakastunut kihlattuuni joka oli juuri pyytänyt minua kanssaan naimisiin, suunnittelimme hienoa matkaa Bangkokiin ja kaikki tuntui loksahtaneen elämässä oikeille paikoilleen. Muutaman päivän sisällä tuosta onnellisuusilmoituksesta sain pahan puhelun äidiltäni, isi oli kuollut. Siinä minä, 26-vuotias nuori nainen, viskasin puhelimen sohvalle ja rupesin huutamaan tuskaani ulos. Yhdistin hyvin pian onnellisuusilmoitukseni suureen sydäntäsärkevään menetykseen ja koin saaneeni opetuksen. Onnesta ei saa puhua, vaan siitä pitää vaieta jottei minua rangaista.
Mieleni ei ole muuttunut vieläkään, vaikka tuosta tapahtumasta on jo paljon aikaa. Jos joskus erehdyn sanomaan olevani onnellinen jostain minua koskevasta asiasta, tunnen häpeää ja pelkoa. Olenko minä ystäväni kanssa poikkeavia, kun tunnemme pelkoa myöntää olevamme onnellisia, vai onko kyseessä kuitenkin suomalaisille luontainen ominaisuus? Mistä onni muodostuu, mikä on hyväksyttävää onnellisuutta ja missä menee se hiuksenhieno raja, kun on jo pakko vaieta? Onko sittenkin helpompaa pyöriä tutussa ”miksi mikään ei mene koskaan hyvin”-olotilassa? Olen huomannut sen, että jos tarttuu jokaiseen pieneenkin vastoinkäymiseen, ruokkii itselleen olotilan joka päätyy ärtyneisyyteen ja näkyy naamalta takuuvarmasti joka suuntaan. Onnellisuus ei tule kuin Manulle illallinen (vai tuleeko?). Sen eteen on tehtävä töitä, kuunneltava omaa sisintään ja kulkea siihen suuntaan, joka johdattaa tyytyväiseen olotilaan. Ilo pitäisi aina osata löytää ihan pienistäkin asioista ja muistaa se, ettei omaa elämää kannata koskaan verrata muiden elämiin.
Ottamatta kantaa siihen, olenko onnellinen ihminen vain en, sanon vain että olen kuunnellut tarkkaan sisintäni, hylännyt energiaani ja hyvää oloani heikentävät ihmiset läheltäni pois ja tehnyt päätökset järjen ja tunteiden yhteistyöllä. Seison hymyssäsuin suurten elämänpäätösteni takana, enkä kadu mitään, sillä vastoinkäymisistäkin olen oppinut hyvin tärkeitä asioita. Mutta jostain voin sanoa olevani onnellinen, enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Menoista vapaa viikonloppu edessä, aurinko paistaa ja sähköpostiinkin on kilahtanut ihania viestejä.
Hienoa että olen voinut olla jollekin avuksi.
6 Comments
Totta on K, että onni pitää joskus hakea pienistä(kin) asioista, ja nimenomaan muistaa hakea niitä onnen murusia arjessakin.
Kenenkään muun elämää ei voi elää, ja jokainen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa ainakin johonkin pisteeseen asti onnellisuuteensa. Jokaisella on mielestäni myös elämässään onnen aiheita.
@Teea: Hienoja ajatuksia!
Kiitos, Mitäpä tuohon mitään enää lisäämään Alex 🙂
Itselläni taitaa olla hieman erilainen ajatus onnellisuudesta. Minä olen onnellinen. Itse onnellisuutta ei tarvitsisi sen kummemmin selitellä, mutta sitä mitä se kullekin on, siinä on eroja. Jos sanon olevani onnellinen, niin käsittävätkö useimmat ihmiset sen sitten niin, että elämässäni ei ole koskaan vastoinkäymisiä? Että yksikään läheiseni ei ole kuollut, etten ole koskaan hetkellisesti ahdistunut tai kyllästynyt, etten tietäisi miltä tuska tuntuu?
Itse siis ajattelen, että jos elämässä tapahtuu jotain kauheaa, niin se ei vaikuta onnellisuuteeni heikentävästi, vaan onnellisuuteen kuuluu kaikki tunteet ja värit. Kaikki menneisyydessä kokemani inhottavatkin asiat ovat lopulta antaneet minulle taidon arvostaa elämää entistä enemmän ja tehneet minusta tasapainoisemman ja tyytyväisemmän ihmisen. Olen perusonnellinen optimisti / realisti, joka uskoo siihen, että kaikki aina kääntyy parhain päin ja asiat tapahtuvat miten tapahtuvat, niin on tarkoitus mennä vaikka se epäreilulta hetkellisesti tuntuisikin.
Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö edelleen välillä itkisi edesmenneiden tärkeiden ihmisten perään tai kokisi negatiivisia tunteita. Ne ovat kuitenkin hetkellisiä tunteita, joihin pian yhdistyy tieto elämän lyhyydestä ja siksi kiitollisuutta. Koen siis, että onnellisuus on jotain pysyvää, se on asenne elämään. Ilon ja surun tunteet ovat asia erikseen, ne ovat häilyvämpiä. En tietenkään ole ollut sodassa tai kokenut mitään todella traumasoivia asioita, mutta tiedän, että harvempi muukaan suomalainen on. Asenteen, muiden vaikuttavien tekijöiden mukana, on siis pakko vaikuttaa siihen, miten ihminen ottaa menetykset ja onnen tunteet vastaan.
Onnellisuus tuntuu kuitenkin monelle olevan todella suuri juttu, jota pohtimalla harmillisen monet näyttävät vain menevän umpikujaan, onkohan siitä tehty yhteiskunnassamme jo liian suuri mörkö? Onnellisuus koetaan jonkinlaisena määränpäänä, itse uskon sanonnan mukaisesti siihen, että ”onni ei ole määränpää vaan matka”.
Wau Teea, kerrassaan upea kirjoitus ja hienoa pohdintaa! Onnellisuus on todellakin asennekysymys ja valitettavaa miten joskus vain jäädään roikkumaan siihen negatiivisempaan olotilaan vaikka asenteellaan voisi vaikuttaa elämäänsä. Ja hyvän kysymyksen teit. Onko onnellisuudesta tehty yhteiskunnassamme jo liian suuri mörkö? Ehkäpä.
Sitäpä minä mietin, onko tämä suomalaisille tyypillinen piirre vain löytyyköhän tuota samaan malliin rajojemme ulkopuolelta? Olisikin kiva kuulla ulkosuomalaisten mietteitä. Niin ja kyllä, pienet asiat piristää minua kummasti ja tietynlaiset kivat jutut/tekemiset saa vielä lisäenergiaa tälle naiselle 🙂
Kyllä hoksaa miten itsekin on taikauskoinen siitä ettei onnesta saisi puhua jos vaikka muilla menee huonosti. Tai että pitää olla hiljaa jos tuntuu että on ollut terveenä liian pitkään. Sulla kyllä onni kääntyi inhottavassa tilanteessa. Mutta onneksi nuo monet pienetkin asiat piristää aina 🙂