Mä uskon nykyään vahvasti kohtaloon ja intuitioon. Koulukiusattuna olemisen ja kamalien mieskokemusten jälkeen mä opin nuoruudessani kuuntelemaan omaa sisintäni ja luottamaan niihin pieniin tuntemuksiin, jotka ilmoitti mitä minkäkin asian kanssa piti tehdä. Se jokin sisäinen tunne oli ohjaamassa mun päätöksiä myös melkein 16 vuotta sitten kun tavoistani poiketen päätin vastata juuri minulle osoitettuun kirjeenvaihtopyyntöön, joka oli esitetty sen jälkeen kun olin julkisesti mediassa haukkunut miehet maanrakoon. Kirjoittelimme miehen kanssa pitkiä sähköposteja toisillemme kolmisen päivää, sovimme ensitreffit samalle viikolle, kolmen kuukauden päästä ensitreffeistä muutimme yhteen ja kahdeksan kuukauden päästä menimme kihloihin. Eihän se kosinta ollut maailman romanttisin (Viru-hotellin yökerhossa useamman juoman jälkeen) mutta kun mies esitti saman kysymyksen seuraavana aamuna niin olhan sitä pakko uskoa että tosissaan se oli.
Musta on ollut ihanaa kun me jaetaan miehen kanssa samat arvot, nautitaan samoista asioista ja toistemme seurasta. Mies tukee mua ja minä häntä sillon kun tarvetta on ja kaiken tän kiireen keskellä me ollaan muistettu katsoa toisiamme lempeästi silmiin, pussata, halata, koskettaa hellästi ja rakastella. Ei se oo vaikeeta sanoa ”minä rakastan sinua”, sillä kaikista noista pienistä asioista saa niin paljon virtaa arjessa jaksamiseen että oksat pois. Jottei nyt kaikki näyttäisi niin ruusunpunaiselta niin kyllä mekin riidellään, koska parasta on puhdistaa ilmaa silloin kun siltä tuntuu. Patoamalla tunteita sisäänsä kun ei tee muuta kuin hallaa itselleen ja toisille.
Uskomatonta miten nopeasti tuo melkein 16 vuotta on vierähtänyt, vaikka vastoinkäymisiäkin on matkassa ollut. Olo on vieläkin kuin vastarakastuneella joten kyllä mä olen tainnut löytää ”sen oikean”. Mikäs minä olen neuvomaan muita, mutta sen vain sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä että parempi on olla yksin yksin kuin kaksin yksin. Ei ole mitään järkeä kituuttaa suhteessa jossa on paha olla tai jossa olo ei tunnu tyydyttävältä.
Näillä mietteillä tänään, 15 vuotta kihloihin menosta. Vuosipäivän kunniaksi menemme Strindbergiin syömään ja katsomaan ranskalaista vauhtifarssia Helsingin Kaupunginteatteriin.
Yritin muuten ottaa päättäjäisiksi kuvan sormuksistamme mutta eihän nuo rupuset kamerat niin tarkkoihin kuviin pysty. Muutakin käyttöä rahalle löytyy joten näillä mennään. Elämä on.
Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille.