Monthly Archives

marraskuu 2013

Sweet memories: Joulupukin Pajakylä

Mä olen jouluihminen. Mulle on ollut aina tärkeää jatkaa oman lapsuuden perinteitä höystettynä muutamalla omalla keksinnöllä eteenpäin omille lapsille. Musta on ihanaa seurata lasten joulun odotusta ja täytyy myöntää että se into tarttuu samassa tähän äitiinkin. Mun mies ei  hörhöile yhtä pahasti kun minä, mutta arvostaa sitä että jaksan itse olla luomassa joulun henkeä lapsille. Joulufiiliksen hiipiessä pikkuhiljaa taas tällekin naiselle rupesinkin muistelemaan erästä useamman vuoden takaista reissua Joulupukin Pajakylään, joka oli ehdottomasti yksi ikimuistoisemmista matkoistani koskaan.

Lapset olivat väsänneet hyvissä ajoin marraskuussa omat joululahjatoivelistansa ja siitä se ajatus sitten lähti. Varasimme matkan lasten tietämättä, joten ilmeet oli aika ikimuistoiset kun herätimme heidät eräänä aamuna ja kysyimme haluaisivatko he lähteä viemään lahjalistansa suoraan Joulupukille Joulupukin Pajakylään. Keli Helsingissä oli tuolloin kolkon sateinen, joten joulutunnelma oli kosketeltavissa kun laskeuduimme Rovaniemelle -14 C pakkasen keskelle. Nappasimme lentokentältä Hertziltä vuokratun auton ja ajoimme Scandic Rovaniemeen, josta olimme varanneet käyttöömme perhehuoneen. Säästöä syntyi ihan mukavasti noista asioista, sillä maksoimme molemmat varaukset Diners Clubin palkinto-ohjelman vouchereilla.

Joulupukin Pajakylä ja SantaPark olivat oikeita satumaita. Lapsille ja aikuisille löytyi paljon tekemistä jo ulkonakin, mutta ikimuistoisin oli toki sen oikean Joulupukin tapaaminen. Jopa minä jännitin moista tapahtumaa äitinä, ja visiitti tuntui jotenkin juhlavalta. Tapaamisessa joulupukki otti vastaan lapsiemme väsäämät lahjatoivelistat ja antoi tontuilta aiemmin tilaamamme lahjat lapsille. Onnesta muikeana he sitten kävelivät lahjojensa kanssa ulos, kiertelivät aluetta ja nauttivat täysin siemauksin aktiviteeteista kirpeästä pakkasesta huolimatta.

(Nämä muutamat ei lapsia sisältävät kuvat vuodelta kivi ja miekka)

Reissustamme on tosiaan useampi vuosi, mutta muistelen pientä piipahdustamme edelleen lämmöllä näin joulun alla. Taianomainen Joulupukin Pajakylä/SantaPark yhdistettynä Lapin eksotiikkaan on vaan mun mielestä toimiva juttu. Suosittelen lämpimästi kohdetta, lisätietoja osoitteista  http://www.santaclausvillage.info/fi/ ja http://www.santapark.com/

 

Have Yourself A Merry Little Christmas

Täällä sitä istutaan kynttilänvalossa ja kuunnellaan joululauluja, mm. otsikossa mainittua biisiä. Mä olen ihan mahoton fiilistelijä mitä jouluun tulee ja joka vuosi mä päätän aloittaa jouluostosten teon ajoissa mutta kuinkas sitten käykään? Joka effen kerta mä ja mies juostaan hiki hatussa ja yleensä vikoja lahjoja räävitään vielä aatonaattona. We never learn…

Kuopus on väsännyt pari päivää huonettaan joulukuntoon ja se alkaa kyllä näyttää kohta joulukuuselta. Oon saanut onneks rajoitettua homman siten ettei ikkunoista paista yhtään jouluvaloa naapureiden järkytykseks. Joulufiilis alkaa kuitenkin tarttua ja sen takia seuraavassa postauksessa ollaankin pikkuisen lumisemmissa fiiliksissä…

P.S.: Kompromissitalvisaappaat löytyi. Saa luvan kelvata tähän hätään mutta mekkoa pitää vielä metsästellä. Edes hame kelpais mutta mitään ei tunnu löytyvän. Sigh.

And search for the perfect dress continues…

Mä olen metsästänyt jo kivan tovin itelleni mekkoa tietynlaisiin menoihin, mukaan lukien pikkujoulut. Mä olen ollut ihan tuskissani ton metsästyksen kanssa sillä mikään ei tunnu oikein onnistuvan. Mun vikana kun sattuu olemaan pienikokoisuus joka vaikeuttaa jonkin verran ostosten tekemistä.  Voitte uskoa ettei naurata, sillä mun on oltava koko ajan kyttäämässä uusia vaatteita ja kuvitella kriittisin silmin joka asu päälle ennen tilaamista. Mä olen kiertänyt kaupoilla viikon verran, kattonut Nellyn, Zalandon ja H&M:n nettikaupat ja lähestulkoon menettänyt toiveeni täydellisen mekon löytämisen suhteen. Alla muutamia esimerkkejä mua kiinnostaneista kohtuuhintaisista mekoista. Kyllä kelpais tilata kaiken maailman koodeilla mutta eipä onnista.

 

Ei kokoa.

Ei kokoa.

Ei kokoa.

Ei kokoa.

Ei kokoa.

Loppuunmyyty.

Tää Elise Ryanin Eyelash Lace Shoulder Skater Dress  on aivan ihana! Koko löytyy, mutta avoin selkä mietityttää. Mä en viitsisi nimittäin ruveta temppuilemaan joillain etupuolen lisukkeilla… Kaupan päälle malli on melkein 20 senttiä mua pidempi, joten toi vyötärö roikkuis mulla varmaan pikkasen alempana aiheuttaen mahdollisesti epämukavan olon alaselässä (know what I mean?).

Jos nyt jatketaan valituslinjalla niin ”the talvisaappaidenkin” löytäminen on työn ja tuskan takana, näille lampaanjaloille kun ei sopivan kapeita saappaanvarsia kovin helposti löydy. Kaiken kukkuraks mä olen stara hajottamaan kaikki saappaani alta aikayksikön kärjestä taikka sivuilta kun kahden raskauden leventämät jalkapöydät tursuaa leveyssuunnassa. Siksi on katteltava niitä saappaita kriittisesti pohjankin kohdalta.

Niin juu, jottei ihan helpolla pääsis niin ”The asun” löytämiselle on aikaa 2-8 päivää ja ”The saappaiden” löytämiselle vaivaset 2 päivää.

Mission impossible.

 

 

 

Ryytynyt ilmoittautuu

Tää mennyt viikko on ollut suorastaan järkky. Mä olen paiskinut ihan sikana duunia jotta mä saisin työpöydän puhtaaksi ja onneks homma alkaa näyttää aika buenolta. Takana on katkonaisia öitä, järkyttävää must do this and that-stressiä, pääkopan opettamista ”ota vähän iisimmin”-asenteeseen ja ja ja…

Jossain välissä mä yritin väsätä postauksia tänne, ideoita oli ihan kivasti mutta muutaman rivin jälkeen sanat alko takkuilemaan joten paukasin koneen kiinni ja kehitin ittelleni levollisempaa oloa ihan vaan istumalla ja olemalla tunnelmavalaisussa. Eilen oli pikkasen pakollisia menoja joten aamuseiskan herätyksen mä otin takaisin vetämällä melkein kolmen tunnin päikkärit myöhemmin. Mulla on kyllä ihana mies kun se piti huolen siitä että kämppä oli hiljanen ja mä sain vedellä komeesti unta pompulaan. En mä tosin tiedä oliko siitä apua sillä en heränyt ollenkaan enää sen jälkeen kun päikkäreiltäni heräsin illalliselle. Koko ilta meni ihme sumussa ja sama meininki jatku tänä aamuna.

Ei tässä ole kyse mistään muusta kun siitä että jossain vaiheessa meillä jokaisella ihmisellä tulee tappi täyteen. Tää on ollut hienoa kasvun aikaa ja omien arvojensa arvioimista. Mussa on paljon vikaa ihmisenä, ja yks niistä on se että mä ajattelen ajoittain sitä mitä muut ajattelee mahdollisesti musta. (Taas palataan siihen että mä olen aivan hirveä äiti kun en väsää nenä vehnäjauhossa pullia sun muita levonnaisia ja ole siellä ensimmäisenä tukka putkella osallistumassa kaiken maailman tapahtumiin.) Tota mä pohdinkin jokin aika takaperin kun väsäsin kaupan pakastepullia pellille ja vein tuoreet tuotokseni jonnekin muualle joukkoon, jossa oli kauniita superhyper piparilinnoja sun muita. Korvat luimussa astelin sinne nurkan kautta pussukoitteni kanssa, mutta tekivätpähän meikäläisen pehmoiset uunituoreet Myllyn Paras-leivonnaiset kauppansa. Takuuvarmasti tulen muistamaan katalan tekoni vielä kuolinvuoteellakin, mutta ainakin sain laskettua stressitasoani leipomusten suhteen hyvin paljon alaspäin. Iisisti ottava äiti kun on takuuvarmasti paljon mukavampi kun järjettömän kiireen kiristämä, joten näillä mennään.

Mulle on tarkeää että lapsilla on vanhemmat, joiden puoleen voi kääntyä milloin vain. Meillä halataan edelleen sekä kerrotaan kuinka paljon me rakastetaan lapsiamme, ja mä veikkaan että ne arvostaa sitä että vanhemmat on läsnä. Toki meillä on vielä paljon tekemistä noitten tenavien kanssa (voisko murrosiän skipata kokonaan?) mutta eiköhän tää pohjatyö kanna hedelmää tulevina vuosina. Toivottavasti.

Juu, ja tässä piti olla sitten kuva mutta ei näy. Tämä tekniikan ei mikään ihmelapsi nostaa kädet luovutuksesta pystyyn ja julkaisee artikkelinsa ihan ilman kuvaa. Tsorppa.

Perheenäiti hidastaa

Jahas. Tässä on tehty töitä sen eteen että saataisiin olotila pikkasen levollisemmaksi ton duunipaineen takia. Mä olen ottanut aikataulujen kanssa iisimmin (ihan oikeasti, ei sitä maailma kaadu jos jotain asiaa ei tehdä just nyt heti), hiljentänyt liikuntatahtia ja ennen kaikkea tehnyt kovasti töitä karkottaakseni pääkopasta kaikki stressaavat ajatukset. Kaikkein eniten ketuttanut pyykkikone ei ole piipannut enää klo 22 jälkeen ja lapset ovat kiltisti laittaneet tavaransa paikoilleen joka ilta. Niin juu, ja matkalla iltapesulta sänkyyn mä en laittele yhtä sun toista siinä matkalla enkä tosiaankaan ala silittelemään vaatteita seuraavalle duunipäivälle. Mun mielestä kun siinä ei ole todellakaan järkeä kaivella yömyöhäsellä silityslautaa ja -rautaa ja yleensäkään alkaa pohtia mitä sitä päällensä tunkee.

Tossa perhearjen pyörittämisessä mä olen siis ollut aika syypää omaan olotilaani. Mun ei tarttis hankkia tattia ottaan siitä ettei kaapista löydy jotain ruoka-ainetta, mutta täytyy myöntää ettei sitä ihan hymymielellä olla jos pitää keksiä jotain korvaavaa safkaa tenavien nenän eteen puolessa tunnissa eikä ruoka-aineet todellakaan käy yhteen. Tossa kaikessa tohinassa mä kuitenkin unohdan, ettei kukaan lapsi kuole nälkään jos ruoka pikkasen aikaa viipyy. Tosin nälkäsenä lapset alkaa olla yhtä kärttysiä kun vanhempansakin joten ainakin meidän perheessä ”hyvä ruoka, parempi mieli” pätee täysin. Ruokaa siis tällekin äidille nassuun tasaisin väliajoin ja sen salaisen karkkikätkön sijaan käsi kohti hedelmäkoria ja pähkinäpussia. Totaalikieltäytyjää herkkujen suhteen musta ei koskaan saa, mutta täytyy tosiaan pitää tiukka linja siitä kuinka paljon niitä ihanuuksia suuhunsa pistää. Pääkopasta se on kiinni eikä siitä että olis ansainnut herkkuja rankan päivän päätteeks. Pikku lohtu-/palkitsemissyöjä täällä siis nostaa kätösen ylös, onko tuttua?

Mulla on ollut aina pirteä luonne ja olen peruspessimistisyydestäni huolimatta löytänyt iloa pienistäkin asioista. Kaamean väsymyksen ja duunista aiheutuneen stressin takia valitettavasti ilonhetkien tuntemisetkin on pikkasen laimentunut. Oma vika, kun ei ole vaan jaksanut ja jälleen kerran syyttävä sormi osoittaa ihan vaan mua itseäni eikä ketään muuta. Mä olenkin ottanut projektiksi löytää taas ne positiiviset asiat jokaisesta päivästä ja asennemuutosta on ollut jo havaittavissa. Mä olen muutosprojektissani vielä täydessä vaiheessa mutta nää pienetkin asiat on antanut hiukkasen virtaa ja positiivista mieltä.

Niin juu ja mites viime yö meni? Heräsin klo 3.35 tuskissani kun pelkäsin että mä olen nukkunut pommiin. Mä olin jo aiemmin herännyt yöllä ja tehnyt päätöksen etten nouse vielä kun herätyskello ei ole soinut. Mulla mitään työstressiä ole…

I need a vacation.

Blue Lagoon Island, Bahamas (lokakuu 2012).

http://www.bahamasbluelagoon.com/