Monthly Archives

heinäkuu 2013

My dear friend from Down Under

Minä ja suuri suuni. Minä ja useamman drinksun löystyttämä rajoittuneisuuteni naisten vessan jonossa jossain Varkauden pikkuisessa paikallisessa parikymmentä vuotta sitten. En mä voinut silloin mitenkään kuvitella miten se ilta muuttais mun ja mun kaverin elämää vuosien saatossa. Destiny, arvon lukijat, destiny.

En mä edes muista olinko yksin vai kaksin siellä paikallisessa sillon. Vessajonossa mä vaan kuulin jonkun puhuvan murtaen englantia ja tietty alkoholin vaikutuksen alaisena mä rupesin innoissani kyselemään siltä naiselta mistä se oli ja miten kummassa se oli päätynyt niinkin masentavaan pieneen mestaan kun Varkaus. Nuori nainen kertoi olevansa Latviasta ja työskentelevänsä Au pairina jonkin aikaa, ja koska hänellä ei ollut kavereita vielä Suomessa intoutui hän pyytämään musta bilekaveria. Valitettavasti se ei onnistunut koska mä olin vaan käymässä Varkaudessa, mutta mä annoin sille osoitteeni josko sitä kiinnostas ryhtyä kirjeenvaihtoon mun kanssa. Siitä se sitten lähti, muutaman kuukauden aikana etanaposti kiikutti mitä nauravaisimpia kirjeitä ja meillä kahdella kirjekaverilla oli paljon sanottavaa elämästä yleensä.

Kait mä jonkinlaisen vaikutuksen kaverina tein, sillä kotimaahansa paluun sijasta tuo nuori nainen päätti hakea toisen Au pair-pestin pääkaupunkiseudulta. Vuoden aikana me oltiin kun paita ja peppu, bailattiin, tultiin, mentiin ja metsästettiin miehiä. Mun kamu istui päivän mun pulpetin vieressä koulussa, tuli valkoisena haamuna mun luokse kun oli tullut merisairaaksi erään herran vesisängystä, metsästi pelastusliivejä Isabellalla kun rahtasin sen Estonian uppoamisen jälkeen laivalle, paiskoi epätoivoisena kookospähkinää mun talon porttikongissa ja valloitti vaan kaikki ihmiset ympärillään valoisalla olemuksellaan.

Isäntäperheessään kamu oppi sanomaan ”kiitos” ja ”ole hyvä”, kun mä taas opetin sen kysymään baarissa muutaman juoman jälkeen ”Öö, onko nyt joulu vai juhannus?”. Kun se sitten oppi mitä mun f**k-kirosana tarkottaa suomeks, oli ilmeessä pitelemistä kun se kirkkain silmin ravintolassa kahden ihmisen pussatessa pamautti iloissaan suomeks, ”Aa, pikku v***u!”

Tuona vuonna mun kamu tutustui suomalaiseen elämäntyyliin, rakastui saunaan eikä oppinut koskaan rakastamaan dog shitiks haukkumaansa salmiakkia. Mun kamu tuli tutuksi myös mun vanhemmille ja mun kavereille. Sellaista uskomatonta sulautumista osaksi mun läheisiä ei vaan osaa kuvailla, sillä kaikki klikahti kerralla. Amazing!

Eräänä iltana mun kamu soitti ja pyysi bailaamaan Arkadiaan (kait nyt edes joku muistaa tuon legendaarisen paikan jossa Siniset Enkelit ja Tequila Sunrise-drinksut vilahteli kourissa, koristeena palmupuuhun kiipeävä apina? ) . Sen verran meikäläisellä oli turnausväsymystä että mä päätin skipata sen bileillan ja jäädä kotiin. Joku kohtalo siinä oli, sillä tuona iltana mun kamu törmäs Euroopassa InterRaililla olleeseen aussimieheen joka sulatti mun kamun sydämen sen siliän tien. Kun mun kamu sitten palas kotiinsa Latviaan, se oli vaan muutama kirje joka kerkes sieltä osoitteesta tulla. Neito muutti rakkautensa perässä Australiaan, avioitui myöhemmin ja sinne hän myöskin jäi.

Mä olen joskus miettinyt että tosiystävän tunnistaa myös siitä, että sen kanssa pystyy luontevasti jatkamaan olemistaan ihan kun ei olis koskaan ollutkaan pitkää aikaa erillään. Sillon kun toinen on toisella puolella maailmaa, ei ymmärrettävistä syistä voi toisen kanssa olla tekemisissä kovinkaan paljoa. Mutta aina meidän tavatessa nauru raikaa ihan normaalisti ja välillä tuntuu suuri onni siitä että vierellä on tommonen kaveri. Vajaassa 20 vuodessa me ollaan nähty toisemme vaan viis kertaa, eikä koskaan ole ollut vaivautunut olo. Kaks kertaa mä oon päässy piipahtamaan Sydneyssä ja nuo 5/9 päivää ovat olleet täynnä naurua ja syviä keskusteluja elämän menosta.

Se mikä mua ajaa kirjoittelemaan ihanasta kamustani juuri nyt, on sähköpostiini aamulla klikahtanut pikkuinen viesti: ”I can’t wait to see youuuuu!”

Kamu on Euroopassa ja tulossa Suomeen muutaman viikon päästä.

Friends!

 

Blogihaasteesta

Jaa-a mun piti vastata ihan lyhyesti Matkoilla-blogin Alexin blogihaasteeseen, mutta päädyin pohtimaan elämääni suuremmaltikin ja väsäämään tästä ihan oman postauksen.

Mä rupesin tosiaan pohtimaan itekin tota minkä takia mä oikeastaan bloggailen. Mulla on kiireinen perheenäidin elämä ja olishan mulla helpompaa jos valokuvien kanssa tappeleminen ja postaaminen jäis pois. Mutta mulla on samanmoisia ajatuksia kun Alexilla. Matkailu kuuluu vahvasti mun elämään, joten jonkinmoinen halu mulla on jakaa näitä mun reissuja sekä antaa mahdollisesti ideoita muille. Samalla mun blogi toimii kuva-albumina ja päiväkirjana ihan itsellekin. Rantapallon mä valitsin just siks, että täällä meidän juttuja lukee ehkäpä juuri ne jotka on kiinnostunut matkailusta.

Mun blogi ei ole paistatellut paljoakaan viikon suosituimpien listalla, enkä mä oikein ymmärrä miten se lista edes toimii. Siinä vaiheessa kun jonkun viimeinen postaus on toukokuulta ja blogi keikkuu suosituimpien listalla, ei voi muuta kun todeta että mielenkiintoiset on blogilistan tiet. En mä tiedä onko mulla lukijoita yhtään, mutta olen mä muutaman kerran saanut kiitosta vinkeistäni ja se innostaa jatkamaan. Blogiani mä en ole mainostellut kenellekään kaverilleni koska en mä halua kavereideni tietävän. Vaikka mä olen eräässä somessa jokseenkin tunnettu itsenäni, en mä vois siellä kertoilla elämästäni, reissuistani ja tuntemuksistani tähän malliin. En vaan vois.

Mun lapsuus/nuoruus meni koulukiusattuna. Mä olin oikeasti säälittävä rääpäle, se hiljainen, ujo ja ruma ankanpoikanen jossain nurkassa joka valittiin viimeisenä joukkueisiin. Kiusaaminen oli pääasiassa nimittelyä ja poissulkemista, mutta muutaman kerran käytiin ihan käsiks. Ei se todellakaan kivalta tuntunut, mutta ehkä mut pelasti hyvät kaverit kotipihalla joiden kanssa tuli vietettyä kaikki vapaa-ajat. Mun elämä muuttui lukion jälkeen kun ala-asteelta lukioon saakka seuranneet kiusaajat lähtivät minä mukaan lukien omille opiskelu-urilleen. Erotus kiusaajista ja villi vapaavuosi sai meikäläiseen uutta intoa ja uudessa koulussa opiskelikin niin henkisesti kuin ulkonäöllisesti uusi minä. Mutta se uusi minä saikin aikaan toisenlaisia tunteita.

Kateus on monen suomalaisen perisynti, ja siitä olen saanut osani niin opiskeluvuosina kuin entisellä työpaikallakin. En mä tuolloin edes reissannut, mutta joillekin omaan elämäänsä tyytymättömille tuntui raskaana se että mä sosiaalisena, rehtinä, ystävällisenä ja auttavaisena ihmisenä olin aika tykätty. Mun onneks näihin tyytymättömien ihmisten toimiin puututtiin esimiehen toimesta, mutta kyllä se oman jälkensä meikäläiseen jätti. En mä kerro kavereilleni miten hyvin mulla mieheni kanssa menee, enkä mä kovinkaan monella sanalla kerro reissuistani muille. Siinä kun muut reissaa kerran pari vuodessa, huseeraa meikä maailmaa ristiin rastiin melkeenpä millon huvittaa.

Some on mulle hyvin tärkeä, se kuuluu mun elämään eikä sille voi mitään. Mutta niin se vaan on että kel onni on, se onnen kätkeköön. Siksi mulla on hiukkasen oikea Face-minä jolla on kaverilistalla vain tarkoin harkittuja ihmisiä. Sitten mulla on elämänsä salaisena pitävä ja tykätty somettajajulki-minä ja sitten tämä bloggaava kasvoton oikea minä, joka myöntää avoimesti omaavansa onnellisen parisuhteen sekä nauttivansa kaiken maailman VIP-jutuista, viiden tähden hotelleista, hienoista matkoista ja niin edelleen. Kyllähän mä perusmatkojakin teen, mutta luksusta voi ajoittain saada halvalla kunhan vaan jaksaa nettiä tutkia. Ja sen mä myönnän tässä anonyyminä, että ne tietynlaiset matkat on niitä onnenhetkiä tälle naiselle.

Mua on siis näillä näkymin kaikelta varmuudelta turha saada blogissani naamaani näyttämään, sillä täältä puskista on niin paljon helpompi avautua oikeasti kaikista asioista. Oli kyseessä sitten ne reissut tai inhoamani kodinhoito, joten ymmärrettävistä syistä kamut on alkanut leikkimielisesti kutsua mua prinsessaks. Sen mä allekirjotan täysin.

– Kthetraveller, prinsessa

P.S.: Ei mun elämä pelkkää iloa ja onnea ole ollut. Mä olen todellakin entinen koulukiusattu, elämääni on kuulunut jonkin aikaa ihka oikea narsisti, kuolema on vienyt multa muutaman läheisen rakkaan aivan liian nopeasti ja aivan liian aikaisin ja moneen p*****n mieheen olen elämässäni törmännyt. Tarinoita riittää menneisyydestä ja aivan varmasti tulen tulevaisuudessani avautumaan siitä miten minusta tuli minä ja miten onneni löysin. Sen verran vaan, että oman itsensä rakastaminen on se keyword.

Satumainen Krakova pt 2

Moikka, tässäpä tätä kakkososiota Krakovasta. Sen verran tähän alkuun, että tämä nainen taistelee vastaan nyt tuota täällä Rantapallossakin leviävää intoa muokata kuvista samanlevyisiä. Onko vika mun päässä, silmissä vai koneen näytössä kun tuntuu että osa tommosista muokatuista kuvista näyttää ylivenyneiltä pituussunnassa. Ei oo siis mun juttu ja häiritsee katselunautintoa. Tässä vaiheessa ainakaan en yhdy tohon hommaan, sillä moista villitystä tuli testattua eikä ainakaan mun kuvat näyttänyt kovin mairittelevilta. Nyt siis tarjolla lituskaa, leveetä ja kapeeta kuvaa sikin sokin, sillä osa kuvista on otettu mun aataminaikaisella kännyllä. Hyvin Nokian N8 on kyllä kuviensa puolesta pelittänyt, vaikkakin ElisaShopitin myyjä kehtasi nauraa päin naamaa kun kuuli puhelimen olevan edelleen ns. kytkykänny. Mä en vaan tarvitse puhelimeeni kaiken maailman ohjelmia, vaan puhelin on mulle kamera jolla voi soittaa ja päästä Facebookiin. Kuttukaa vaikka tylsäks, mutta tärkeintä mulle on ollut aina se että tekee ja omistaa niitä asioita joista tykkää, eikä mene sen valtavirran mukaan.

Anyway, Krakovan Vanhankaupungin Tori oli kyllä upean näkönen. Torilla oli paljon vilinää ja tapahtumia yötä myöten, ja myös Hard Rock Cafe sijaitsi tällä alueella. Mulle HRC ei ole mikään must visit-juttu, joten ihan laiskuuttamme painuttiin sen terdelle syömään. Siitä tosin lisää myöhemmin, koska näitä kuvia tuli näpsittyä aika kiitettävästi.

Tää kaveri teki muuten uskomatonta tiliä. Jalan juuressa oli koko ajan joku, joka halus päästä samaan kuvaan ja kolikot vaan kilis kippoon.

Ja tää puolestaan näytti vaan niin suloselta.

Terasseja tästä kaupungista löytyi kiitettävästi ja niiden hintataso vaihteli aika paljon.

Patsaita oli paljon ja uskonnollisuus näkyi niissä vahvasti.

Taidetapahtumia löytyi joka lähtöön ja itse asiassa kuvanottoiltana olis tässä nurkilla järjestetty ilotulitus. Multa ja mieheltä loppu kuitenkin virta jäädä seuraamaan vielä sitä, joten moinen lysti jäi kokematta.

Mä olin todella vaikuttunut Vanhankaupungin Torin tapahtumista. Sen koko toisaalta antoi mahdollisuuden tapahtumien järjestämiseen. Alueella oli ihan turvallista iltasellakin mutta normaali varovaisuus on kuitenkin aina hyvästä. Turha siis heilua laukku auki taikka lompakko takataskusta pullottaen. Ja se räkäkänni ei oo koskaan ihan viisain juttu, tsorppa.

 

Amalfi Coast, oh wow!

Nyt on retket päätetty. Niinkuin epäilinkin, jouduin mä luopumaan viinitilaretkestäni joten se jää bucket listille.

Napolissa mä menen lasten ja appivanhempien kanssa tutustumaan Pompeijiin toimien tulkkina siinä samassa. Mies lähtee näillä näkymin puolestaan veljensä kanssa nelivetoisella Vesuviuksen huipulle. Ekat 3000 jalkaa kaaralla, loput 1000 jalkaa patikoiden kraaterille. Toi on semmonen juttu että jään ihan mielelläni hiippaloimaan pikkusen kauempana kraaterista. Civitavecchiassa ja Livornossa odottaa ne vuokra-autot, Marseillessa käydään ihan omatoimisesti mm. Château d’If linnakkeessa. Palma saatetaan skipata koska laiva tulee satamaan vasta klo 13 ja lähtee klo 20.00. Laukutkin olis pakattava sillä ne luovutetaan laivayhtiön säilytettäväksi ja operoitavaksi samaisena iltana. Mutta miten ton Palman loppujen lopuks käy, näkee vasta reissun päällä.

Se mikä mua jäi harmittamaan on ehdottomasti Napolin retket, sillä siellä jos missä oli monta hyvää kohdetta. Huomasin että Pompeijin lisäks vois myös piipahtaa mm. Amalfissa ja Positanossa. Googlettelin pikkasen UNESCO:n maailmanperintökohteen Amalfin rannikon kuvia ja mä olin jälleen kerran hämmästynyt. Lumoavan kaunis paikka jonne olis n i i n ihana päästä. Mutta mutta….

Retket 199-349 taalaa/hlö, lapset pikkusen halvemmalla. On sen verran suolanen hinta että pakko jättää tällä kertaa väliin. Halvemmalla olis varmaan päässyt jos olis vuokrannut Napolista päiväksi auton, mutta siihen mä en suostu. Mä en nimittäin astu jalallanikaan pieneen autoon joka kiemurtelee kapeita vuoristoteitä pitkin joilta on jyrkkä pudotus alas.  Tällä kertaa siis Pompeiji ja Vesuvius lyhyempinä ja halvempina retkinä veti pidemmän korren. Vaikken mä pääse Amalfin rannikkoa kiertelemään tänä syksynä, on kohde pistetty Must see-listalle.

Mä huomasin vältelleeni Välimeren aluetta ihan kiitettävästi. Espanjan Costa del Sol ei paljoa sävähdyttänyt, itse asiassa siinä vaiheessa meni maku kun Mijaksen kylässä joku paikallinen pähkinänmyyjä rupes puhumaan suomea. Eipä Marmaris, Bodrum ja Kos saa yhtään sen enempää ylistäviä sanoja ja Teneriffa, yöks. Italiassa sen sijaan on ollut aina sitä jotain. Venetsia, Verona, Gardajärvi, Rooma ja Milano on käyty läpi, joten odotan innolla eteläistä puolta Italiasta. Kroatia kiinnostaa myös, mutta siellä ei ole vielä tullut käytyä juuri tuon yleisen Välimeren alueen välttelyn takia. Mä en vaan halua kuulla sitä suomea ympärilläni, enkä myöskään yhdeltäkään asiakaspalvelijalta, piste.

Rajoittuneisuuteni takia mä en ole viitsinyt googletella Välimeren seudun nähtävyyksiä, mutta nyt huomasin että sielläkin alueella olis paljon nähtävää. Joskus vois ihan oikeasti heittää ennakkoluulonsa romukoppaan ja lähteä avoimin mielin vaikkapa Caprille ja sinne Positanoon. Valitsis vielä hotellinsa sen verran tarkasti, ettei sinne vaan olis mitään suomalaisten pakettimatkoja tarjolla. Kyllä sitä suomen kieltä kaduilla saattas kuulua, mutta jos sais hotellissa möllöttää pikkasen kansainvälisemmässä ympäristössä.

Niin tai näin, paljon on siis maailmassa näkemättä vaikka kokeekin nähneensä jo keskivertoa enemmän. Bucket list kasvaa ja lottovoittoa odotellessa, huoh.

 

 

 

Satumainen Krakova pt 1

Niinkun mä aikasemmin kerroin, Krakova yllätti mut positiivisesti. En mä voinut kun kattella haltioituneena kauniita vanhoja rakennuksia ja sitä tapahtumien määrää Vanhankaupungin alueella. Krakovan Vanhakaupunki on muuten yksi Euroopan parhaiten säilyneitä historiallisia kaupunkialueita ja sen kyllä näki. Kun suurin osa alueesta oli myös rauhoitettu liikenteeltä, oli erittäin miellyttävä kävellä ympäriinsä ja nauttia rauhassa näkymistä.

Wawelin linna ja sen lähialue tervehti meikäläistä ensin kun käveltiin hotellilta Vanhaankaupunkiin. Kiireen takia mä en ollut kerennyt tutustua Krakovan nähtävyyksiin yhtään ennen matkaa, joten mulle tuli yllätyksenä Vanhankaupungin laajuus.

 

Ja jösses mikä näkymä mulle avautuikaan kun toiseen suuntaan kattelin…

Lisää kuvapostauksia myöhemmin sillä ei Krakovaa voi vaan yhellä postauksella esitellä. Kattellaan mihin väliin saan työstettyä näitä kuvia sillä kiirettä pukkaa sen Välimeren risteilyn suunnittelun kanssa.

Nauttikaas viikonlopusta!