Tsemppiä väsyneet äidit!

Mä myönnän suoraan, että tänän olis ollu parempi olla kirjottamatta mitään. Veto on totaalisen veks ja aivot ihan hyytelöä. Mä tiesin että tästä viikosta on tulossa ihan kakka mutta että normihommatkin joudutaan tekemään multihämärien vastoinkäymisten saattelemana en mä voi muuta kun vaan pyöritellä päätäni. Miten se voikin olla että kun aamulla lähtee joku homma menemään keturalleen, niitä sekoboltsitapahtumia seuraa koko päivän? Huoh, sanon minä.

Mutta ol mulla askaakin. Mä luin tänä aamuna Iltalehdestä tai Iltasanomista äitien väsymyksestä. Omat muistot nousi niin vahvasti pintaan että mun oli pakko avautua täällä. Mä tiedän miltä teistä väsymyksen riivaamista äideistä tuntuu. Mä muistan niin vahvasti sen ajan kun kaikki näytti harmaalta, sitä eleli kun sumussa ja laski vaan päiviä/hetkiä siihen millon saa nukkua.

Kuopus oli pienestä saakka huono nukkumaan. Vajaan vuoden ikäisenä kuopuksen yöherätykset oli jatkuvia klo 01-04 välisenä aikana. Vuosi katkonaisilla yöunilla teki tehtävänsä tän äidin jaksamiselle. Mä olisin ihan hyvin voinut pukea ulos hiekkalaatikolle istumiseen paidan jossa lukee ”käynks mä usein täällä?” koska mulla ei ollut hajuakaan mitä olin edellisenä päivänä tehnyt. Elämä oli harmaata, mä yritin vaan selvitä päivistä ja  öistä sillä tarttihan se mies unta että jaksais aivokoppaa vaativassa työssä. Mun pieni onni oli se, että esikoinen kävi puolikkaita päiviä päiväkodissa kahtena päivänä viikossa. Mä elin niitä päiviä varten, ajattelin vaan että kun mä tän yön ja päivän jaksan, niin huomenna voin nukkua pikkusen pidempään kun mies vie esikoisen aamulla päiväkotiin. Viikonloppuna mies otti heräämisvuoron toisena päivänä, joten se autto mua myös. Mutta se, että jokainen yö oli repalainen vuoden verran sai mut eräänä yönä niin pahaan fiilariin että mä ymmärsin tarvitsevani apua.

Mä olen tuntenut SEN napsahduksen päässä. Sen suunnattoman, jostain syvältä kumpuavan raivon joka huutaa vihaisesti: ”Vaientakaa toi lapsi!” Mä en hyväksy väkivaltaa ollenkaan, enkä myöskään pysty siihen, mutta herättyäni miljoonannen kerran kuopuksen vaativaan itkuun mä hakkasin muutaman kerran tyynyäni ja painuin pomppimaan toiseen huoneeseen rahin ja lattian väliä. Se raivo oli jotain niin syvää että mun oli pakko sanoa miehelle vihaisesti että ”hoida sinä nyt se lapsi, mä en voi koskea siihen koska oon niin vihanen!”. Olen todella kiitollinen siitä että mulla on mies, joka osallistuu perheen pyörittämiseen tasavertaisesti joten hän oli täytenä tukena ja turvana tuolloinkin.

Se napsahdus oli niin järkyttävä herätys mulle että otin yhteyttä neuvolaan. Siellä kuopus tutkittiin lääkärin toimesta ja kun mitään fyysistä vikaa ollut, saimme lähetteen unikouluun. Kotiunikoulut oli jo yritetty, joten lapsemme jätettiin vieraaseen hoitoon kahdeksi peräkkäiseksi yöksi. Päivät lapsi oli siis kotona, mutta iltapalalle ja yöksi veimme hänet unikouluun ja aamulla haimme pois. Olihan toi rankkaa mulle äitinä jättää lapsi vieraaseen hoitoon, mutta mä luotin ammattihoitajaan täysillä ja tiesin että tämä olisi parhaaksi meille kaikille.

Hyvin monen vuoden jälkeen mä ihmettelen vieläkin mitä kummaa siellä unikoulussa tapahtui. Me saatiin täys kirjallinen raportti noista muutamasta yöstä eikä niissä kovin ihmeellistä tapahtunut, mutta tuo unikoulu todellakin toimi. Me aikuiset jouduimme kyllä edelleen opettamaan muutaman yön kuopustamme, mutta se oli niin paljon helpompaa. Herkkäuninen tuo kuopus vieläkin on eli äitiinsä ilmiselvästi tulee. Mutta mä olen niin onnellinen että hain apua aikoinani sillä mä en jaksanut noita yöherätyksiä.

Mä toivon teille kaikille väsyneille äideille tsemppiä. Hakekaa apua itsenne ja lastenne takia jos ette ole sitä vielä tehneet. Kyllä ne yhtenäiset yöt vielä joskus tulee, pitäkää siihen mennessä itsestänne huolta.

Halaus,

Kthetraveller

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply