Sanotaan, että lomalla ei pääse ongelmiaan karkuun. Tuli sitten todistettua mitä tämä tarkoittaa henkilökohtaisesti. Pari viikkoa ennen lomaani olin jäänyt uupumuksesta sairauslomalle. Hävetti ihan suunnattomasti, voiko sairauslomalla lomailla? Työterveyshuollossa työskennelleenä tiesin tasan tarkkaan, että vastaus on ”kyllä”. Menin kuitenkin googlettamaan asiaa ja osuin lukemaan ihan järkyttäviä keskustelupalstoja. Tragikoomisesti se jopa helpotti omaa oloa, kun tajusin, että miten hävyttömiä/järkyttäviä/armottomia osa ihmisistä on ja ymmärsin, että minulla ei ole lähipiirissäni/työkaverissani tuollaisia. Loma oli ostettu aikoja sitten ja loma oli koko perheen loma. En minä sitä voisi sabotoida. Mutta sabotoinko kuitenkin?
Olin kireä, kontrolloin kontrolloimisesta päästyäni. Pyörin ympäriinsä ja en saanut mitään aikaiseksi. Jossakin vaiheessa mieheni sanoi, että anna hänen hoitaa asiat. Minulla ei ole selkeää muistikuvaa annoinko, hemmetin paha olo ainakin oli. Onneksi meillä on lomilla hyvä rutiini ruuanlaittovuorojen jakamisessa. Minä sain siis kävellä ympäriinsä, kun muut hoitivat sovitut hommat. Omasta olostani johtuen en ollut suunnitellut lomatekemisiä normaaliin tapaan ja sekin harmitti ja ahdisti. Nyt jälkikäteen kuvia katsellessa ja lomaa miettiessä, kyllähän me kaikkea teimme, kuvissa reissu näyttää kivalta. Postauksen tekeminen tästäkin reissusta toimii hyväksynnän lisääjänä omien voimien rajallisuudesta ja voimaantumisesta.
Maisemat lounasaikaan terassilta
Lisäharmitus oli, että päivät olivat kylmiä, ei oikein auringonottokeliä. Meidän koti olisi ollut täydellinen siihen tarkoitukseen. Uima-altaan vesi oli liian kylmä, 18 astetta… No se suomalaisen kesän järvilämpötila. Tiedän, että se olisi helpottanut oloa, jos olisi voinut vain maata aurinkotuolilla ja nauttia lämmöstä.
Myrskypäivinä muu perhe kotoili nauttien upeasta tilavasta Villastamme. Minä ehkä vähän nautin siitä, että näin muiden nauttivan, mutta…
Asunnolta pääsi myös suoraan lenkille, käytiin mieheni kanssa aamuisin lenkillä/aamupäivän kestävillä vaelluksilla lähimaastossa. Lapset sai relata silloin, ei ollut äiti heti kontrolloimassa.
Kävimme kävellen rannalla, Benitachellin alue Cumbre del Solissa on kerrassaan valloittava. Asuimme kodinvaihtokodissa, jonka omisti Tanskassa asuva suomalais-tanskalainen perhe. Tätä asuntoa myös vuokrataan, jos olet kiinnostunut, niin tsekkaa tästä.
Kuvat lähibiitsiltä Moraigista, jossa on myös kuvattu aikoinaan yhtä James Bond leffaa:
Ulkopuolelta arvioiden lomamme oli kaikenkaikkiaan monipuolinen: sadepäivinä löhöilyä ja ostoskeskuspäivä (jäin lepäämään kotiin silloin). Lenkkeilyä lähimaastossa puolison kanssa, koko perheenä vaeltelua ja retki sekä lähirannalle kävellen että kauemmaksi kunnon biitsille (jossa oli myös rantalentisverkot – lentisperheellä on aina mukana omat biitsipallot). Kokkailua kotona ja maisemaravintolassa ruokailua meren tyrskyjä kuunnellen. Retki luolalle ja linnoitukselle – vähän luontoa ja kulttuuria.
Javea/Xabia on ehkä lähistön beacheistä ja ravintolakeskittymistä ihanin. Dinneri auringonlaskun aikaan siellä oli ihana.
14 vuotiaan taidonnäyte
Muiden mennessä shoppailemaan ja minun jäädessä lepäämään, sain oikeasti levättyä. Kun ns. toisilla oli mukavaa tekemistä, niin minun ei tarvitse kantaa huolta ja miettiä. Uupunut mieli todella toimii omalaatuisesti.
Perheenäkin vaellettiin, tosin isoista lapsista yksi jäi kämpille. Ampiainen pisti häntä ja jalka paisui muodottomaksi ja sen varaan oli mahdontonta tukea. Jalka meni niin pahaksi, että matkalla lentokentälle, mentiin Alicantessa sairaalaan. Onnistui kätevästi eurooppalaista sairaanhoitokorttia näyttämällä ja rahaa ei tarvittu missään vaiheessa. Jonotusta oli jonotuksen perään: ensin mentiin lääkärille, sitten odottamaan ja sitten taas uudelleen, kaikki potilaat tekivät samat kierrokset. Lopulta emme taitaneet olla sairaalakeikalta lopulta kuin 1,5h – paljon enempään ei olisi aikaa ollutkaan. Potilaamme sai heti kortisonipiikin ja järkyn pitkän kortisonikuurin, joka maksoi viereisen kadun apteekissa 1,88€!! Lääkäriystäväni ohjeistuksella muutettiin yhdeksän päivän kuuri kolmen päivän kuuriksi ja sillä parani. Ystäväni sanoi, että moisia hevoskuureja määrättiin Suomessa silloin, kun hän oli valmistunut eli 20-30 v sitten. Kyseinen jalkapotilas hyppäsi sitten Helsinkiin saavuttuamme heti seuraavaan koneeseen ja matkoi matkaansa. Hyvin jalka parani onneksi.
Denian kaupunkiin teimme retken ja tässä fiiliskuvia linnoituksesta, Castillo de Deniasta sekä Las Calaveras luolasta matkalla kotiin.
Miten reissuihisi ovat vaikuttaneet läheisten ongelmat kotipuolessa, oma jaksaminen tai käytännön murheet?
28 Comments
Toistaiseksi hyvin vähän ovat vaikuttaneet eli siinä mielessä on ollut tuuria matkassa. Paljon matkustavana saattaa olla vain ajan kysymys, koska tuollainenkin kokemus sattuu omalle kohdalle. On muuten jännää, että matkustamiseen liittyy yleensä niin vahvoja tunnereaktioita eikä varsinaisesti yllätä, että keskustelupalstoilla tuohonkin liittyen saa lukea vaikka mitä.
Niin totta. Nyt korona provosoi ihmisiä todella arvostelemaan kaikkea matkustamista. Olen jo ihan väsynyt siihen, että ihmiset jaksaa tuoda esiin ”hallitus ei suosittele matkustamista” ja muita itsestäänselvyyksiä.
Miten reissuihisi ovat vaikuttaneet läheisten ongelmat kotipuolessa, oma jaksaminen tai käytännön murheet?
Aika vähän. Tai siis matkustinhan minä silloin, kun Teppo oli jo välillä sairaalassakin/hoitokodissa. Eipä se minun kotiin jäämiseni olisi tilannetta parantanut tai muuttanut. Nyt kun hän on kuollut ja minulla suruaika, niin vaikea sanoa miltä matkustaminen ulkomailla alkaa tuntua. Noh senpä nyt sitten helmikuussa näkee. Kotimaassa olenkin reissannut ja paikan vaihdos ajoittain on minusta tehnyt hyvää.
Paljon matkustaville matkustus on arvo, ei jotain turhaa extraa. Olen itsekin sanonut aina kun on ostettu joku reissu tyyliin vuoden päähän, että ”jos kuolen tai olen sairaalassa, niin haluan ehdottomasti, että lähdette matkaan”.
Yhden kerran matkaan vaikutti paljon omat murheeni, eli kun matkaanlähtöä edeltävänä iltana silloinen parisuhteeni päättyi ilman omaa tahtoani. Siinä meni pari päivää vollottaessa, mutta toisaalta mielummin sitä itki Turkin auringon alla uima-altaalla kuin kotona. Onneksi matka ei mennyt pilalle, vaan kaikkea kivaa tuli silti tehtyä.
Itse innostun uusista virikkeistä ja niitähän ulkomailla riittää. Ja monasti lämpöäkin. Kun pahin olo menee ohitse, niin onhan se mukavempi tehdä uusia asioita kuin ”rämpiä kotisuomen räntäsateessa”. Mutta vaara tietenkin on, että näkee kaikkialla vain onnellisia pareja.
Tulipa tuosta mieleeni, kun puolisoni oli vuorotteluvapaalla ja olimme Uudessa-Seelannissa kun hänen työpaikallaan alkoivat yt:t. Irtisanomisilmoituksen aikaan oltiin Marokossa. Todettiin vain että kivempi nämä uutiset on kuulla kun ollaan reissun päällä. Päätettiin sitten myös jäädä tien päälle. Siitä onkin nyt jo yli neljä vuotta kun tuo puoleksi vuodeksi aiottu reissu alkoi.
Jälkiviisaana voi sanoa, että onneksi viesti tuli matkalla. Todellakin yksi ovi sulkeutui ja monta avautui!!! Upeaa!!!
Hei, tuo kodinvaihto kuulostaa mielenkiintoiselta konseptilta! Olen vain aina ajatellut, että eihän nyt kukaan halua tulla Suomeen… ja varsinkaan tamperelaisyksiööni. Mistä saisin lisätietoa tästä?
Kyllä haluaa. Noin ajattelin itsekin aikaisemmin😃. Luitko blogisivuiltani tämän https://www.rantapallo.fi/kodinvaihtaja/kodinvaihto-asu-ilmaiseksi-maailmalla/ ja laita viestiä marilassila@hotmail.com, niin voidaan sopia, että soitellaan lisää.
Hienolta näyttää, oliko kävelijöille sopiva alue vai pitikö olla auto? alicanten keskustassa olen käynyt kaksi kertaa, mutta ne muut sivualueet on näkemättä. Keskustelupalstat on täysin mahdottomia, joskus harvoin niitä enää viitsii selata. Myös italiakeskustelut on osittain täysin hulluja. Joskus käyn neuvomassa jos joku jotain tietoa etsii, muuten ei jaksa
Ei valitettavasti tällä alueella pärjää ilman autoa. Ja oli niin mäkistä, että jo lyhyetkin kävelyt oli raskaita.
Se on kyllä jännä kuinka joitakin jaksaa toisten asiat kiinnostaa ja on varaa arvostella. Itse olen todennut näistä arvostelijoista, etteivät he tiedä elämästäni yhtään mitään, joten nuo mielipiteet voi jättää ihan omaan arvoonsa. Näiden tapausten kannattaisi hankkia se oma elämä, niin ei tarvisi keskittyä toisten elämiin.
Puhumattakaan nyt tuosta uupumuksesta, johon lääkärit jopa suosittelevat totaalista maisemanvaihdosta.
Ja jotkut meistä vain elävät ja hengittävät reissuista ja koko maailma on kotimme.
Niin yhdyn siihen, että koko maailma on kotimme. Tuntuu, että moni ei ymmärrä tätä, ei hengitä tätä samaa ilmaa
Yhtä reissua lukuun ottamatta omat matkani ovat onneksi menneet hyvissä fiiliksissä. Tuon epäonnisen matkan aikaan eräs läheinen joutui sairaalaan juuri ennen lähtöä ja itse reissussa meni vähän muitakin asioita pieleen (mm. sää). Kaiketi ihan aina ei voi voittaa ja joskus on vähän (tai valitettavasti joskus aika paljonkin) matalalentoa. Ehkä silti olemme yhtä mieltä siitä, että parempi oli kuitenkin lähteä kuin jäädä kotiin, tai näin ainakin kirjoituksestasi tulkitsen. 🙂
Kyllä, juuri näin. Matkatkin on elämää, ylä- ja alamäkeä ja hyvä näin.
No joo näinä aikoina tuskin saa kovinkaan paljon sympatiaa omalle matkalle, jos lueskelee keskustelupalstoja. Kenties kuitenkin tämä loma auttoi uupumukseesi enemmän kuin ensin arvaatkaan! Itselläni tulee mieleen matka Irlantiin kohta neljä vuotta sitten. Elin silloin todella stressaavaa ja hieman masentavaa kevättä, joten koko sen kolme päivää, jonka reissailin ympäri maata olin koko ajan lopen uupuunut. Huomasin, että se harmitti ystäväänikin. Toisaalta takaisintullessani tunsin saaneeni mielettömästi energiaa lisää.
Tällä kertaa sinä olit alavireinen, seuraavalla kerralla ehkä ystäväsi. Sitä on ystävyys, mukautumista tarvittaessa tilanteeseen – näin ajattelen❤️
Vuonna 2010 ollessani matkalla äitini menehtyi. Lääkäri soitti kyllä minulle, mutta eihän siinä ehtinyt kuin hälyttää omaiset sairaalaan ja parin tunnin kuluttua tilanne oli jo ohi.
Todella ikävä tilanne, tällaista ei toivo kenellekään. Itseä harmitti jo pelkästään se, että ehti paikalle pari tuntia äidin kuoleman jälkeen.
Ihan vastaavaa ei ole omalle kohdalle sattunut. Työasiat on toki mielessä pyörinyt lähtöpäivänä tai joku muu ikävä juttu, mutta kun koneeseen on päässyt, ovat ne onneksi kadonneet taivaan tuuliin. Kaikki kotimaan jutut tuntuvat maailmalla todella kaukaisilta. Sen vuoksi haluan viettää kaikki lomani reissussa, koska siellä ei tule esimerkiksi työasioita pohdittua, kuten kotona pyöriessä helposti käy. Joulun aikaan pidin lomaa, jonka olin varannut Aasian reissuun, mutta kun sinne ei päässyt meni vapaat kotona. Onneksi sain ajatukset irrotettua aika nopeasti työstä ja loma oli oikeastaan aika rentouttava.
Se on totta: kotimaan jutut tuntuu reissussa kaukaisilta. Pyrin reissussa olemaankin tietämätön ja en seuraa kotimaan uutisia
Kiva lukea tällasia rehellisiä kertomuksia välillä! Ei se elämä eikä matkustaminenkaan aina ole yhtä juhlaa. Kun lähdin ekaa kertaa yksin ulkomaille suorittamaan koulun työharjoittelua joskus 10 vuotta sitten, niin olin jo valmiiks masentunut. Sillon en oikein osannut nauttia siitä keväästä. Kiertelin monena iltana yksin rannalla ja katoin myrskyävää merta ja itkin. Toisaalta se ajanjakso elämässä teki ihan hyvää.
Pidemmällä reppureissulla jouduin sairaalaan vähäks aikaa Belizessä, ja se varjosti mieltä etenkin kun liittymä ei toiminu enkä voinu soittaa kellekään. Mutta mitään vakavaa ei tapahtunut, joten pääsin siitäkin sit aika pian yli. Reissussa koetan unohtaa kaikki murheet ja muiden ongelmat, ja aika hyvin siinä yleensä onnistunkin.
Elämä jatkuu matkallakin. Mutta yksin ollessa on todella yksin. Varmasti oli ikävä olla yksin sairaalassa, kulttuurierot voivat tuoda turvattomuutta, kun kipeänä niin avuton olo.
Tulipa vastaan tällainen vanha juttusi. Olen ehkä näillä kahdella yksinäisellä matkalla (Malaga ja tämä Teneriffa) juuri tuollaisella mielellä. Täällä pitäisi olla kivaa, mutta ei ole kun omassa päässä ei ole kivaa. Nautin kuitenkin siitä, että voin mennä ulos. Kotona en mene jos ei ole pakko.
Olen myös lähtenyt matkaan viikko miesystäväni kuoleman jälkeen 16 vuotta sitten. Olimme lähdössä yhdessä hänen tyttärensä ja minun poikani kanssa Korfulle. Mies jäi auton alle. Olimme sitten Korfulla kahdestaan 15v poikani kanssa ja muistoissa se matka on ihana. Jotenkin kuvittelen, että mies oli siellä mukana ja yllätyn havahduttuani siihen, että eihän hän ollutkaan…
Me matkailijat olemme oma rotumme. Olen monasti sanonut, että jos tänään kuolen ja huomenna on ostettu reissu – niin matkaan on lähdettävä – siten kunnioittaa minua!!!
Ja voimia reissuun! Suosittelen valokuvien ottamista omaterapiana. Niitä voi myös ihastella, niin matkalla kuin etenkin sen jälkeen
Kiitos, kyllä tulee otettua kuvia!