Suomen suurin matkablogiyhteisö

Mieletön ja mystinen luontokokemus Getabergenillä

Keskikesän aurinko, auringonlaskukuvat otettu kesäkuun puolivälissä klo 23.20. Täydellinen aika. Paikalla oli minä, ystäväni ja ainoat polulla törmäämämme espoolaiset isä, äiti ja poika. Tämä hetki oli meidän. Se oli ainutlaatuisen kaunis. Taustalla meri, taivaanranta kauniin oranssina. Tämä ihme on kaikkien meidän saavutettavissa, niin pyörätuolista kuin bussin ikkunastakin. Mutta jos vain mahdollista, niin älä tyydy vain maiseman ihailuun, sillä lisää elämyksiä on tulossa.

Getabergenille mennään ylämäkeä St.Göränin kirkolta ja lähikaupalta n. 1,5 km. Tie päättyy Soltuna- ravintolaan, josta on myös vuokrattavissa mökkejä näköalalla. Ravintolan kallioilta on upeat näkymät, itse asiassa artikkelin pääkuva on otettu siitä. Kalliolta lähtee 5km luontopolku (kesto kävellen n. 2h) ja polulla seuraat valkoisia puunuolia. Soltuna-ravintolasta olisi ollut kuulemma saatavissa karttoja, mutta se oli saapuessamme kiinni. Ei karttaa tarvitse, kunhan vain seuraat nuolia. Geta on täynnä luonnonihmeitä: niiksi kutsuisin alueen kivikasoja, luolia ja luonnon muokkaamia portaita ja polkuja. Getan luonnonihmeet ovat syntyneet tuhansia vuosia sitten, jolloin Geta oli vain pieni saari keskellä myrskyävää Pohjanmerta. Siis tämä alue, jonne kivutaan 1,5 km Getabergsvägeniä  pitkin !!!

Alueen kivikasat muodostuivat siten, että aallot huuhtoivat irtoimen materiaalin ja jäljelle jäi vain kivet. Kivikasoja tehdään luontopoluille usein omaksi /muiden iloksi. Niitä ei enää saisi tehdä, sillä monin paikoin on todettu kivien siirtelyn vahingoittaneen maastoa. Kivikasoilla on myös muita tehtäviä, Färsaarten vaellusreiteillä ne osoittivat reitin ja historiassa ne ovat olleet usein hautamuistomerkkejä tai merkkejä itselle  esim. ruokakätköstä. Getalla oleva pirunpeltoon matkailijat ovat kasanneet omiakin kivikasoja, alue on järisyttävän laaja. Puoli yhdeksän aikaan illalla aurinko siivilöityi puiden välistä kiviä kohden ja tuli  jotenkin pelottava olo. Menin keskelle kivipeltoa kuvattavaksi ja tuli yhtäkkiä olo, että jotain pahaa tapahtuu, jos koskenkin kiviin. Oikeasti en ole ollenkaan taikauskoon taipuvainen tai muunlaisesta pakko-oireproblematiikasta kärsivä, mutta kokemus siinä hetkessä oli yliluonnollinen, että tuli tunne, että tässä on jotain muutakin. Ajattelen, että kokemukseni oli luonnollinen, ympäristö salpasi mukaansa tarinaan. Sinunkin pitäisi kokea tämä pelto!

Luola-alueelle pääsee silokallioita ja  kerrassaan häikäiseviä portaiden kaltaisia polkuja pitkin. Tavallaan polku on jopa erittäin helppokulkuista, mutta se hämää, sillä jossakin kohdassa maassa onkin yllättäen ”äärettömän” syvä halkeama, johon pienen lapsen jalka mahtuisi hyvin. Jos siis tulet taaperoiden kanssa, niin pidä tiukasti kiinni. Myös isompien ylivilkkaiden lasten kanssa en lähtisi pidemmälle luontopolkua, sillä osa kallioista on erittäin jyrkkiä. Toisaalta pojankoltiaiset ja vauhtitytöt nauttivat varmasti hurjasti kiipeilystä luolissa – siihen asti on turvallista mennä – koki yhdessä luolissakin, sielläkin on rotkokohtia.

Muinaiskallioiden amfiteatterin tai merien aaltojen kaltaiset urat ovat muotoutuneet muinaiskallioihin alueella olevan kyltin mukaan 1600 miljoonaa vuotta sitten. Käsittämätöntä! Alueelle tyypillinen punainen graniitti on pulpunnut maan syvyksistä ja jähmettynyt kallioksi. Näitä kallion uria on syventänyt edelleen jääkauden loppuaikojen purojen kulkureitit.

Luolia kutsutaan Djupviksgorttaniksi – Djupvikinluolaksi tai – kirkoksi. Kirkko sana kuvastaa myös hyvin, luolissa kaikuu upeasti. Siellä on pidetty aikoinaan myös virallisia jumalanpalveluksia, erityisesti Isovihan aikaan, 1700-luvulla. Luolista on paljon tarinoita, niihin on kylältä paettu venäläisiä pakoon. Oolannin sodan aikaan getalaiset piiloutuivat luoliin odottamaan veneyhteyttä Ruotsiin. Odotuksesta tuli pitkä ja sunnuntaisin oli viikottaisen jumalanpalveluksen aika. Tarina kertoo, että kerran messun aikana venäläisten kuultiin tulevan ja heillä oli jälkikoira mukanaan. Naisellinen ongelmanratkaisu oli toimivaa ja getalaisnainen irrotti sukkanauhansa ja kuristi sillä luolan suulla haukkuvan koiran. Venäläiset eivät löytäneet luolaan ja messua voitiin jatkaa Isä meidän -rukouksella.

Luola-alueella on myös todella suuria kivenlohkareita. Jääkauden aikana ne ovat kulkeutuneet ja osa on pudonnut kallionrinteeltä sinne paikalleen. Viimeisimmät kallionlohkareet ovat ilmeisesti pudonneet alas 1823 olleen maanjäristyksen yhteydessä. isoimman kallionlohkareen paino on arviolta miljoona kiloa (korkeus 11 metriä ja leveys 7,5m).

Ahvenanmaan graniitille on myös tyypillistä se, että se hajoaa vaakasuoriksi levyiksi. Näin käy, kun osa kalliourista laajenee ja irtoaa jään ja lämmön yhteisvaikutuksessa.

On käsittämätöntä olla tällaisten luonnonvoimien ja -kokemusten äärellä. Olimme hämmentyneitä ja jollakin kauniilla tavalla kauhuissaan näistä ihmeistä. Kun sitten kuljimme eteenpäin, alkoi kuulua jotain käsittämätöntä meteliä. Ensin mietin, että lentokone. Sitten tuli, että ei, tämän äänen perusteella sen täytyy  olla panssarivaunu. Kauhu suureni entisestään ja sitten silmäni näkivät jotain, mitä en uskonut näkeväni. Kaksi kuorma-autoa tulee kohti meitä. Mieli ei voinut ymmärtää, sillä olimme todellakin kulkeneet silokallioita pitkin koko matkan. No sitten tuli ymmärrys, kun ylitimme metsäautotien. Järki oli kehiteltävissä järjettömään kokemukseen. Huh, huh, en ollutkaan tulossa hulluksi tai ollut osa painajaistarinaa.

Loppumatka meni onneksi ilman suurempia kauhukokemuksia. Laskeuduimme lähemmäksi merenpintaa – polulta olisi voinut astua sivuun ja pulahtaa myös mereen. Me nousimme silokallioita ylöspäin ja huokailimme upeaa auringonlaskua. Nousu jatkui vielä ylemmäksi ja siitä polku yhtyi takaisin alkumatkan polkuun.

Jos sinun pitää valita Getabergenin luontopolku tai joku muu Ahvenanmaan luontopolku, niin valitse Geta – tämä tunnelmaa et koe missään muualla. Et luultavasti koe minun kokemiani kauhunhetkiä, mutta jos pysähdyt luonnon ääreen, niin lupaan, että koet rauhan ja kiitollisuuden. Loppupolusta yhdessä viitassa lukeekin Karl Erik Bergmanin lause ”Stanna till et tag. Se efter så du inte löper ifråmn alltsammans.” ->  ”Pysähdy hetkeksi. Pidä huolta ettet juokse kaikki tyyni”. Niin totta!

Oletko kokenut Getabergenin magiikan? Uskallatko edes mennä kirjoitukseni perusteella? Missä sinä olet kokenut maagisen hetken? Mikä siihen hetkeen on tuonut maagisuuden?

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin perjantai, kesäkuu 19, 2020 at 20:42

    Tämähän kuulostaa erittäin upealta ja monipuoliselta kohteelta ja nuo auringonlaskukuvat tosiaan ovat erittäin hienoja! Olen aina ihmetellyt, miksi tuollaisten kivipeltojen kivet eivät sammaloidu ja ei näytä noihinkaan tulla sammalta, vaikka kivet yleensä sammaloituu metsässä varsin nopeasti.

    • Reply kodinvaihtaja lauantai, kesäkuu 20, 2020 at 17:35

      Totta, en olekaan tuota asiaa ajatellut. Ehkä olinkin oikeassa, että jotain yliluonnollista paikassa oli 🤣🤣🤣

  • Reply Sari / matkalla lähelle tai kauas lauantai, kesäkuu 27, 2020 at 23:06

    Getabergenillä yövyimme pari vuotta sitten polkupyöräreissullamme. Upea paikka.
    Sallinethan, että linkkaa juttuni tähän:
    https://matkallalahelletaikauas.wordpress.com/2018/09/11/getabergen-ahvenanmaan-helmi/

    • Reply Mari/Kodinvaihtaja lauantai, kesäkuu 27, 2020 at 23:25

      Kiva kun linkkasit postaukseen! Ihana skumppapaikka ja ihan samoin kuin meidän reissulla iltaaurinko siivilöityi. Tämän postauksen koki elävämmin, kun itse ollut paikalla!

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.