Suomen suurin matkablogiyhteisö

Senegel – ensimmäinen kosketus Afrikkaan, mitä jäi mieleen?

  • Orpolapsien sylinkaipuu – ojentuvat kädet…
  • Falume heimon tyytyväisyys omaan elämään vaatimattomuudessa
  • Mitä tehdä, kun rahaa ei saa automaateista?
  • Tieverkoston huonous – matkoihin menee tupla-aika – en lähtisi Senegalissa pidemmälle kuin parin tunnin ajomatkan päähän

 

Manner-Afrikka eli maat Afrikan pohjoisten rannikkovaltioiden ja Etelä-Afrikan välillä ovat suurimmalle osalle suomalaisista vieraita. Siten loma Afrikassa herättää enemmän kysymyksiä siitä, millainen lomamme oli? Ytimekkäästi vastaan: ”Ihana, mutta samanaikaisesti kamalin lomamme koskaan”. Usein kamalaksi loman tekee se, että perheenjäsenten välillä on kohtuuttomasti riitaa tai lomalla kohdataan liian paljon vastoinkäymisiä. Meillä kummastakaan näistä ei ollut kyse vaan ehkä enemmän kulttuurisokista. Kun paluumatkalla vastataudista toipuvana katselin Lissabonin 16h stopoverin aikana ympärilleni, niin minä, maatalon tyttö totesin: ”Ihanaa, täällä on kunnollisia taloja, asvalttiteitä ja hyviä autoja”. Ja oikeasti en koe olevani urbaani mitenkään ja olen aina ylpeillyt sillä, että kunhan auto kulkee, niin ei väliä millainen se on. Kyseessä oli siis kulttuurisokki.

Senegalissa oli jotenkin liian erilaista, ei huonompaa eikä parempaa vaan erilaista. Tässä kirjoituksessa pyrin avaamaan kohtaamiemme tilanteiden kautta kulttuurisokin taustoja.

Tiedämme nyt, että Senegalissa matkatessamme pitää kuljettaa passia aina mukanaan. Toki 20-vuotiaamme oli lukenut siitä, mutta unohtanut kertoa, kun hänen mukaansa hänen äitinsä on aina niin perehtynyt asioihin, että oletti minun tietävän. Goree saarelle ei pääse ilman passia. Paitsi jos autonkuljettamamme jotenkin puhuu meidät sisään. Tai jotain siinä oli: portilla oli ensin neljä sotilasta ja keskustelujen jälkeen kolme nuorinta lähti portilta pois ja sen jälkeen autokuljettamamme ohjasi meidät sisään. Rahaa ei kuitenkaan liikkunut siinä, siitä olen varma. Goreella törmäsimme myös ensimmäistä kertaa Senegalissa järkyttävään pakkomyyntiin, tyrkyttämiseen. Juuri muita turistikohteita Senegalissa ei olekaan kuin tämä saari, jonne ”parempaan maailmaan” Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan toimitettavat orjat ensin kuljetettiin. 3,5km päässä mantereelta oleva saari, joka nykyisellään on kauniisti, ikään kuin välimerellisesti restauroitu saari, jossa on upeita värikkäitä taloja.

Dakar ei muutoinkaan näyttänyt meille parastaan. Yoff beachillä olo jäi jäi tasan tarkkaan Malika Surf Campin surffaustuntien mittaiseksi – taivas oli hiekkapölystä harmaa ja hiekka lensi. Yoff beachiä kehutaan yhdeksi alueen parhaimmaksi beachiksi. Olihan hiekka hienoa, mutta ei mitenkään erikoisen upeaa/sävähdyttävää rannassa ollut. Senegalin beacheillä ei juuri palmuja kasva, joten ei niissä sellaista palmubeachien tunnelmaa ole. Malika Surf Campin surffausopetus ei ollut aloittelijalle sopivaa. Onneksi lapsillamme oli jo joku haju surffauksesta edellisten reissujen perusteella. Surffiopen pedagogiikka oli pitkälti ”Nouse laudalle ja surffaa”. Hintojen edullisuus kompensoi: yksityistunnit surffiopettajan kanssa maksoivat 55€/2 oppilasta/2h. Tosin lopulta surffitunti oli alle 1,5h mittainen… Tässä linkki surffipaikan sivuille.  

Dakar näyttäytyi meille liikennekaaoksena, kuumuutena, likaisuutena, hiekkamyrskynä ja putkirikkona – jälkimmäinen siten, että beachille mennessämme kävelimme ihmiskakkaliejun vierestä. Jollakin tavalla Dakar edusti sitä, mitä koko Senegal osin oli: rikkinäisiä ja epäsiistejä taloja, pölyä, hiekkaa ja pienten yksityisomisteisten sekatavarakojujen kaaosta. Autot olivat kolhiintuneita ja ihmisten käytös tuki sitä. Nimittäin ollessamme pysäköitynä automme viereen tuli toinen auto ja sen kuljettaja pamautti oman autonovensa meidän automme kylkeen. Kuljettajamme ei vaivautunut edes katsomaan sinne päinkään. Ja ääntä ei voinut olla kuulematta.
Kehittyvien maiden bussikuljetuksiin liittyy luonnollisesti se, että bussit ovat ylitäynnä – jokainen otetaan kyytiin, joka haluaa. Senegalissa kohtasimme myös sen näyn, että moottoritiellä 130km/h vauhdissa pikkubussin takaosassa bussin ulkopuolella oli nuoria miehiä kyydissä. Jos en olisi tiennyt, että menemme ko. bussin takana 130km/h, niin ajattelisin kuvasta, että he ovat matelevan bussin takana – niin rennolta matkustus näyttää. No se on sitä nuorten miesten rentoutta ja elämään luottamista! Liikennekäyttäytymiseen liittyi myös se, että paikalliset irrottavat turvavyön heti kun tullaan omaan lähikylään, turvavyön käyttöä selvästi valvotaan vain isommista kyläkeskittymissä 😉

Lentokentällä nostetun paikallisen valuutan loputtua olimme ongelmissa. Oli kuun vaihde ja meille selvisi, että tällöin automaateista ei useinkaan saa rahaa. On yleinen palkanmaksuaika ja ihmiset nostavat palkkojaan ja raha vain loppuu… Kahtena eri päivänä yritimme kahden eri kaupungin kolmesta eri automaatista nostaa rahaa – laihoin tuloksin. Lopulta ratkaisu löytyi yllättäen Bandian luonnonsuojelualueen lipunmyyntipisteeltä. Kauhulla seurasin, kun edellisen asiakkaan Visa ei toiminut ja hän maksoi käteisellä. Näin silmissäni tilanteen, että maksamme safarin viimeisillä euroillamme… No ihme ja kumma, kortti toimi ja työntekijä antoi meidän höylätä Visakorttiamme toiseenkin kertaan ja antoi meille käteistä – siis ihan ilman välityspalkkiota!!!
Safari oli muutoinkin positiivinen yllätys, 82 000 cfa kuudelta hengeltä eli n. 128€. Hintaan sisältynyt opas oli työskennellyt puistossa 20 vuotta ja osasi hurjan hyvää englantia. Bandiassa on Senegalin ainut virtahepopariskunta. Puistossa asustaa n. 80 kirahvia, antilooppeja, seeproja, hyeenoja, kilpikonnia, alligaattoreita, puhveleita, apinoita. Emujen soidinmenoja voit seurata oheisesta videosta.  Bandia Reserveä voimme lämpimästi suositella. Linkki Bandia Reserven sivuille.

 

Villamme kokki järjesteli meille vierailut orpokotiin ja omalla kylällä olevan sähköttömän perhekunnan kotiin tutustumaan. Siis kokkimme ei tehnyt tätä rahasta, en hänelle maksanut mitään vaan yhdessä hänen kanssaan mietimme, mitä olisi hyvä viedä lahjoituksena ja kävimme ostamassa orpokotiin veteen sekoitettavaa maitovastiketta ja sähköttömään kylään kynttilöitä ja suolakeksisäkin.
Vierailut herättivät itsessä vähän sellaista tirkistelykokemusta, mutta selkeästi paikalliset eivät kokeneet sitä niin. Tämä oli täysin luonnollista heille. Sähköttömän kylän Falume heimon johtaja esitteli kyläänsä todella ylpeänä. Hän erikseen pyysi meitä ottamaan kuvia jokaisen makuumökin kattojen letkurakennelmista(kts alla oleva kuva). Harmitti oikein se, että emme osanneet ranskaa, niin emme osanneet tarkemmin keskustella. Hän myös oli ylpeä omasta makuuhuoneestaan, jossa oli oikea sänky (muut nukkuivat lavereilla) hyttysverkoilla ja sängyn vieressä oli aurinkopaneeli, josta saatiin jonkin verran sähköä. Kylällä oli erikseen yhteisöllinen keittiö, jossa kaikki tekivät avotulella yhdessä ruuat. Kylä sijaitsi upealla paikalla laguunin vieressä. Sadekaudella alue on todella vehreä ja mahdollisesti kalaakin saadaan hyvin. Nyt kuivalla kaudella kylästä pääsee toiseen kylään (meidän asuinalueelle) helposti myös ns. jäätietä pitkin eli kivikovaksi kovettunutta järvenpohjaa. Aamulenkille kävin usein tällä alueella ja vastaan tuli paljon perinteisesti pukeutuneita naisia isot kantamukset päälaellaan – jopa riisisäkkejä kantoivat. Säkkejen lisäksi usein monella oli ämpäri, johon oli koottu torilta tehdyt ostokset. Kunnioitettavaa.

Orpokoti sijaitsi Mbourin kaupungissa. Siellä oli noin neljäkymmentä lasta per ikäluokka. Arvioiden n. ½-1-vuotiaat olivat yhdessä huoneessa, 1-2-vuotiaat yhdessä ja 2-4v kolmannessa. Isompia lapsia oli myös runsaasti, mutta selkeästi pienempiä ryhmiä, moni isompi oli varmasti jo adoptoitu. Mutta isoimmat olivat n. viisitoistavuotiaita – jäin miettimään olivatko he vasta isompana orpoutuneet. Sinällään orpokoti oli siisti ja toiminta näytti organisoituneelta ja asialliselta, mutta kyllähän se säilytyspaikka oli. Ja sylinkaipuu oli sydäntäsärkevää, ojentuvia käsiä ei unohda. Kaksi hoitajaa neljällekymmenelle ei vaan riitä. Pienimmät makasivat rivissä lattialla, taaperot taas olivat kytkettyinä pinnasänkyihin (heitä olisi muuten ollut mahdotonta valvoa). 2-4v menivät ihan sekaisin, kun saavuimme huoneeseen, he juoksivat kädet ojossa syliimme ja kun huomasimme, että meidän on pakko istua alas, jotta saamme syliin mahdollisimman monta lasta, niin sitten lapset aivan muksivat toisiaan, jotta pääsivät lähimmäksi syliä ohi toisten. Erityisesti yksi lapsi jäi mieleeni, sillä hänen kakkavaippansa valskasi, oli kuitenkin pakko luovuttaa ja ottaa hänet syliin, kun hän selkeästi oli niin hellyydenkipeä. Loppureissu meni sitten mekko kakassa 😉. Kun toinen ryhmä tuli sisään ja heillä oli karkkeja, niin sitten vasta lapset rauhoittuivat ja menivät jonottamaan karkkeja. Oli hellyyttävää, miten he jakoivat meillekin karkkeja (siis lapset). Olin todella tyytyväinen, että me emme olleet ostaneet karkkeja – niitä selkeästi kaikki vieraat toivat ja joka puolella oli karkkiroskaa ja puoliksi syötyjä tikkareita.
Orpokodissa kuvaaminen oli kiellettyä, mutta paikalliset ignoorasivat kieltoja. Oheiset kuvat kokkimme ottamia.

Miten olet itse kokenut Senegalin? Tunnistatko kuvaustani omalta reissultani, joko Senegalista tai jostakin muusta Afrikan maasta? Onko kulttuurisokki sinulle tuttu? Mitä sinulla siihen on liittynyt? Osallistu keskusteluun mieluusti alla olevan kommenttikentän kautta. 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.