Pohdinnat

Kuusi vuotta sitten muutin elämäni

9.5.2016

Pahoittelen yliraflaavaa otsikkoa, joka kuulostaa maailmaamullistavalta itsensäkehittämisoppaan nimeltä ja enteilee varmasti ties kuinka suuria itsensä kehittämisen ja itsenä muuttumisen sfäärejä. No, joo ja ei. Mutta 9.5.2010 oli mun elämässä yksi käännekohta. Muutos aivan uudenlaiseen elämään ja varmasti kausaliteettina myös alkusysäys sille, miksi reilu viisi vuotta myöhemmin perustin matkablogin.

9.5.2010 astuin ensimmäistä kertaa aikuisiällä lentokoneeseen. Monelle varmasti ei merkkipaalu eikä mikään, mulle taas kaikilta mukavuusalueilta poistumista niin että laidat ryskyi. Olin sitä ennen ollut se, joka huokaili muiden reissutarinoille ”Oi kun ihanan kuuloista, olispa mahtava itsekin päästä”, mutta salaa mielen sopukoissa tietäen, ettei koskaan tule tapahtumaan.

Enhän MÄ nyt voisi matkustella. Tosta noin vaan nousta lentokoneeseen ja mennä ihan outoon maahan ja kaupunkiin. Mitä ihmettä mä siellä tekisin ja miten pärjäisin? Varmasti eksyisin ja ties mitä ihme hiihtäjiä tulisi vastaan. Kauniita kuvia voi sitten vaikka katsella netistä.

IMG_2869

Mä olin kasvanut tosi araksi nuoreksi ja aikuiseksi. Kaikki uusi pelotti ja ahdisti. Kaikki olisi pitänyt tietää etukäteen. Stressasin monta päivää siitä jos omassa kotikaupungissakin piti mennä ennalta tuntemattomaan paikkaan. Tällä mielikuvituksella kauhuskenaarioiden laatiminen ei ollut hankalaa.

Lisäksi kammosin lentämistäkin. Olin kyllä viiden vanhana matkustanut menestyksekkäästi Kyprokselle, mutta mitäpä sitä nyt ei sitten vanhemmalla iällä keksisi pelätä. Muistan monesti nähneeni unia, joissa huomasin vahingossa nousseeni lentokoneen kyytiin, mutta aina karanneeni pois niistä ennen kuin ne pääsivät matkaan. Tai no, mulle ne oli aina painajaisia.

Mikä sitten naksahti kaikkea kammoavan ja kaikesta mahdolliset kauhuskenaariot keksivän päässä niin, että yhtäkkiä olikin päästävä kunnon reissuun? Miten ne harvakseltaan tehdyt, paljon etukäteen jännätyt ja nyt niin peruskauralta tuntuneet Tallinnan ja Tukholman päiväristeilyt eivät riittäneet?

Syy ei ehkä ole sieltä klassisimmasta päästä, mutta mut tuntien varmasti yksi niistä harvoista asioista, jotka oikeasti motivoivat mua poistumaan kotoa. Nimittäin jääkiekko. Halusin päästä kokemaan MM-kisatunnelmaa Suomen ulkopuolella. Jos MM-kisat olisi järjestetty Suomessa vaikka joka toinen vuosi, niin tuskin koskaan moista hinkua ja paloa olisin saanut iteeni lietsottua. Mutta x-vuotinen kierto, joka ehkä tuo karavaanin Suomeen kerran kymmenessä vuodessa edesauttoi mukavuusalueilta poistumista.

IMG_0067

Kisakatsomossa! Oli kyllä kaiken sen vaivan ja jännityksen arvoista.

Toki lähtöpäätöstä avitti monen kuukauden huolellinen suunnittelu ja henkinen valmistautuminen. Lähtösuunnitelmat taidettiin lyödä lukkoon jo edellisen vuoden puolella. Jos olisin voittanut kisamatkan jostain arvonnasta ja mun olisi pitänyt lähteä matkaan vaikka viikon varoitusajalla, niin en varmasti olisi mennyt. Olisin antanut miljoona huonoa syytä, joiden varjolla jänistää.

Mentaaliharjoituksin yritin pikku hiljaa päästä irti myös lentopelosta joka varmasti oli enemmänkin yksi osa tuntemattoman pelkoani kuin varsinasta pelkästään lentämiseen liittyvää ahdistusta ja kauhua. Lentopainajaisetkin vähenivät. Jos en ihan väärin muista, niin vähän ennen reissua taisin nähdä unen, jossa istuin menestyksekkäästi lentokoneen kyydissä. Siitä tiesin olevani valmis myös henkisesti.

P1010055

Ja niin mä olinkin. Lähtöpäivän aamuna mua jännitti yllättävän vähän. Onneksi reissuun lähti mukaan kaveri, jolle reissaaminen oli jo tuttua ja joka oli hoitanut kaikki käytännön järjestelyt mun puolesta. Me lähdetiin matkaan Tampere-Pirkkalasta, ja pienen kentän kotoinen (myöhemmin sanoisin askeettinen) tunnelma varmasti auttoi pärjäämään. Helsinki-Vantaan hälinä olisi ehkä ollut liian jännittävää.

Muistan ikuisesti sen, kun lentokoneen pyörät irtosivat maasta. Vallitseva tunteeni ei ollut paniikki vaan vatsanpohjassa kutkutteleva onnentunne. Mä oon oikeasti menossa! Mä pystyn tähän! Ja niin mä pystyin.

IMG_0789

Frankfurt-Hahnin kentällä bussia Kölniin odotellessa ensimmäinen fiilis taas oli äimistys. Kenttähän on kaukana kaikesta, ensimmäiset näkymät ovat rumia rakennuksia ja peltoa. Missä oli kaikki ne pelottavat, vieraat asiat? Missä oli kaikki turistihuijarit ja ne paikat joissa varmasti eksyy? Kaikki oli niin… tavallista.

Se oli ehkä yksi suurimmista oivalluksistani koko reissulla. Jokainen maa ja jokainen kaupunki ovat erilaisia, mutta silti perusmeno kaikkialla on yllättävän samanlaista. Ei pelottavaa, ei sekavaa, ei harhaanjohtavaa. Armania lainaten, ne ihmiset elää niin joka päivä. Olin astunut toisen maan arkeen. En peilitaloon, joka vääristää kaiken ympärillä. Tai nurkinkurin-maailmaan, jossa paikallisetkin ovat joka päivä sormi suussa oman arkensa kanssa.

IMG_0021

Ne ensinäkymät Frankfurt-Hahnilla. Aika karut.

Kuusi vuotta sitten selvisin voittajana itsestäni. Ennakkoluuloistani, peloistani, mielikuvituksestani. Huomasin että voin ja uskallan. Huomasin, että pärjään. Toki elämäni olisi varmasti muutenkin muuttanut mua, mutta tuossa sain kyllä niin suuria potkuja kerralla eteenpäin, etten voi kuin olla kiitollinen.

Olen monesti myöhemmin pohtinut, että jos ei jääkiekko, niin olisiko joku muu herättänyt mussa loppujen lopuksi saman palon murtaa pois liian turvallisista ympyröistä, poistua kaikilta mukavuusalueilta ja altistua tuntemattomaan ja seikkailuun? Ehkä. Ainakin toivon niin. Haluan uskoa, että loppujen lopuksi olisin kyllästynyt pelkäämään tuntematonta. Kuusi vuotta myöhemmin en voi kuin taputtaa itseäni olalle. Pahalta se tuntui aluksi, ihan helvetin pahalta, mutta nyt en voisi olla onnellisempi!

Postauksen kuvituksena satunnaisia otoksia reissuilta, jotka olisivat ehkä kaikki jääneet tekemättä, jos…

Lue myös nämä:


Piditkö lukemastasi? Seuraa blogiani myös täällä:

FACEBOOK | INSTAGRAM | TWITTER BLOGIT.FI | BLOGIPOLKU

You Might Also Like

12 Comments

  • Reply Meri / Syö Matkusta Rakasta 9.5.2016 at 15:05

    Mä oon myös ekoilla omilla reissuilla kokenut tuon valaistumisen, että normaalia elämää eletään ihan jokaisessa maailmankolkassa. Se on helpottava oivallus. :)

    • Reply Noora 9.5.2016 at 21:36

      Se kyllä oli! Jotenkin sitä oli, varmasti lähinnä pakettimatkatarinoiden perusteella, ajatellut että ulkomailla on niin hankalaa ja pelottavaa, ettei siellä pärjää ilman opasta. Ja senkin kanssa juuri ja juuri. Onneksi sitä pääsi itse kokemaan ja oivaltamaan toisin :)

  • Reply Tanja/Levoton matkailija 9.5.2016 at 16:58

    Kiva kirjoitus :) Mä stressasin myös nuorempana sitä, jos omassa kotikaupungissa piti mennä johonkin uuteen paikkaan. Opiskelin bussireitin suurin piirtein ulkoa, ja kirjoitin kaiken vielä paperille :D Sitten kauhealla jännityksellä bussiin istumaan. Ulkomaille mentäessä en jostain syystä tätä stressiä ole tuntenut. Olen todella ujo, mutta silti vaan uskallan mennä yksin maailmalla :) Uskon että yksin matkaaminen on myös vähän ujoutta lievittänyt.
    Oletko muuten laskenut miten monta kertaa olet lentokoneessa ollut tämän kuuden vuoden aikana? Tai miten monessa maassa olet käynyt?

    • Reply Noora 9.5.2016 at 21:42

      Kiitos! Jotenkin ihanaa kuulla, että muillakin on ollut samanlaisia jännitys/stressijuttuja. Vaikka ei ne kyllä kivoja olleet :D Tunnistan kyllä aika hyvin itseni tuosta etukäteisvarautumisesta, hyvin samalla tapaa itsekin otin asioita selville. Ulkomailla mennessä on ehkä jotenkin armollisempi itselleen, kun tietää että maa, kaupunki ja kulttuuri on itselle vieraita, niin ei niin sanotusti tarvitse edes osata selviytyä ja pärjätä siellä niin kuin Suomessa täytyisi. Saa olla ihan reilusti ulallaan oleva turisti :D Kuuden vuoden aikaisia lentomääriä en kyllä osaa yhtäkkiä sanoa. Monia kymmeniä niitä toki on kertynyt plakkariin. Maita, joissa olen käynyt nyt viimeisen kuuden vuoden aikana taitaa olla 34, monessa toki olen käynyt useasti. Mutta aika harppauksia on tullut sitten otettua kun vauhtiin pääsi :)

  • Reply sonjanette | FIFTYFIFTY 9.5.2016 at 21:18

    Tämä oli jotenkin tosi symppis tarina! Itsensä ylittäminen ja pelkojensa voittaminen on niin hieno asia, rohkeitahan ovat he, jotka tekevät vaikka pelkäävät, eivät he, jotka eivät pelkää. ;) Kun olin lähdössä Hollantiin vaihtoon neljän vuotta sitten, jännitin asiaa tietysti paljon. Sitten noin kolme viikkoa ennen lähtöäni näin unen, jossa olin valmis lähtöön, ja niin sitten olin! Pystyin siis hyvin samastumaan tuohon uni-osioon.

    • Reply Noora 9.5.2016 at 21:46

      Kiitos! Vähän jännitti kirjoitella jotain näin henkilökohtaista, mutta ajattelin että jos se auttaa vaikka muitakin. Totta tuo, mitä kirjoitit rohkeudesta. Omien pelkojen voittaminen on ehkä elämän suurimpia haasteita. Vaikka välillä tuntuu että unet on ties mitä hullua symboliikkaa ja viimeistään Freud on liannut kaikki järkevät teoriat, niin kyllä niissä unissa taitaa vaan perää olla. Alitajunta varmasti on aika monta päivää ja yötä työstänyt noita juttuja ja sitten ilmoittaut, että nyt kaikki on ok :)

  • Reply Katja 10.5.2016 at 22:32

    Olipas mielenkiintoista lukea tarinasi. Niin matkailussa kuin monessa muussakin asiassa se aloitteen ottaminen on kyllä se hankalin askel. Sitten kun uskaltaa ja toteaa, että eihän se niin paha ollutkaan niin johan kohta huomaa olevansa pahemman laatuisessa koukussa ja sitä itsensä voittamista haluaa kokea vain enemmän. Hienoa, että lähdit!

    • Reply Noora 11.5.2016 at 21:55

      Kiitos, kiva kuulla! Niinhän se on, että se ensimmäinen askel on aina pahin. Mullakin oli varmasti aika lähellä, että se olisi jäänyt ottamatta. Ja niinhän se meni, että mäkin koukutuin varsin nopsaan. Varmasti vähän otin takaisin kotona nysvättyjä vuosia :)

  • Reply Venla / Breezes from my Atlas 11.5.2016 at 10:53

    Jännä ajatella, että matkustaminen on ollut noin hankalaa ajatustasolla. Olen kyllä samaa mieltä kuin Katja, että yleensä asiassa kuin asiassa se ensimmäinen kerta tuntuu jännittävimmältä ja hankalimmalta (pätee myös mm. työhaastatteluihin, yksin leffaan menemiseen ja korkeanpaikankammon ylittämiseen), mutta sen jälkeen kynnyksen ylittäminen on kerta kerralta helpomman ja luontevamman tuntuista. :)

    • Reply Noora 11.5.2016 at 22:00

      Joo, kyllä tuota aikaa kun katsoo taakse niin ei oikein itsekään voi kuin ihmetellä. Nyt varmasti lähtisin parin tunnin varoitusajallakin lähes minne tahansa tuntemattomaan, jos tilaisuus tulisi. Silloin ennen mut olisi pitänyt kolkata :D Niinhän se on, että ensimmäinen kerta on yleensä kamalin. Se vaan joskus vaatii varsinaisia ponnisteluja, että uskaltaa sen ensimmäisen askeleen ottaa. Mutta onneksi uskalsin, se arkuus ja pelkuruus oli kyllä väsyttävää :)

  • Reply Susanna 12.5.2016 at 01:53

    Olipas hyvä aihe!
    minäkin ajattelin vielä teininä etten koskaan matkustaisi mihinkään. Ajattelin etten koskaan pääsisi/uskaltaisi. Asiaan toki vaikutti myös se että minulle usein sanottiin nuorempana etten tulisi koskaan menemään mihinkään, kotoa pidemmälle. No toisin kävi. Ekan kerran lensin 2006 Sisiliaan. Sen jälkeen tykästyin matkusteluun. Kiva että kirjoitit aiheesta

    • Reply Noora 12.5.2016 at 21:20

      Kiitos! Tuo on toisaalta vielä lannistavampi tilanne, muiden sanomiset ja vähättelyt vaikuttavat ihmiseen eri lailla kuin itsestään lähtevät pelot. Onneksi ollaan molemmat silti pystytty lähtemään. :)

    Vastaa käyttäjälle Katja Cancel Reply