On varhainen aamu, kun kellon pirinä herättää minut hotellihuoneessani Hekoussa. Olen saapunut Vietnamista Kiinan puolelle vasta eilen, mutta haluan heti päästä jatkamaan matkaani kohti Yuanyangin kuuluisia riisiterasseja. Olen ottanut etukäteen selvää, että Hekousta pitäisi lähteä puoli seitsemältä aamulla suora bussiyhteys Xinjieen, joka on Yuanyangin keskus. Nyt olisi vain löydettävä paikka, josta kyseinen bussi mahtaa lähteä. Olen luottanut siihen, että saan selvitettyä bussiaseman sijainnin hotellin respasta, mutta epäonnekseni hotellin ainoa englantia osaava työntekijä on jo ehtinyt lähteä. Lopulta saan respan tytön ymmärtämään, että haluan mennä bussiasemalle ja hän osoittaa minulle oikean (?) suunnan kädellään.
Minulla ei ole mitään tietoa, onko bussiasema iso rakennus vai kenties vain pysäkki tien reunassa. Hetken käveltyäni löydän kadun, jonka varteen on pysäköity useampia busseja. Oon napannut puhelimeeni kuvankaappauksen Yuanyangin kiinan kielisestä nimestä ja näytän sitä bussikuskeille, mutta yksikään bussi ei ole matkalla sinne. Lopulta yksi bussikuskeista nyökkää ja ottaa minut kyytiin. Istahdan huojentuneena paikalleni, onnistuin sittenkin löytämään oikean bussin! Pian minua alkaa kuitenkin epäilyttää, sillä bussi vaikuttaa oudon pieneltä pitkän matkan bussiksi. Näytän kuvankaappaustani uudestaan kuskille ja hän vain viittoo minua istumaan paikallani. Aikaa lähtöön on vajaa kymmenen minuuttia, joten päätän jäädä bussiin. Virhe.
Reilu puoli tuntia myöhemmin emme ole liikahtaneet metriäkään. Bussikuski polttaa ketjussa ja tarjoaa minulle röökiä joka kerta sytyttäessään uuden savukkeen, kieltäydyn joka kerta ja vedän hengityssuojaani tiukemmin kasvojeni suojaksi. Pian alkaa tapahtua ja bussin kyytiin alkaa virrata reppujaan kanniskelevia ja aamunuudeleitaan ryystäviä koululaisia (kuski röökää yhä), bussin täytyttyä lähdemme vihdoin matkaan. Minua epäilyttää entistä enemmän, mutta yritän uskotella itselleni, että ehkä kyseessä on luokkaretki riisipelloille. Teoriani murenee kuitenkin nopeasti, sillä vajaa kymmenen minuuttia myöhemmin kaarramme koulun pihaan ja lasten poistuttua kyydistä jään yksin bussiin. Katson epäröivästi kuskiin, joka vaan viittoo minua istumaan paikallani, no ei kai tässä parempaakaan ideaa ole.
”Minua epäilyttää entistä enemmän, mutta yritän uskotella itselleni, että ehkä kyseessä on luokkaretki riisipelloille.”
Muutamaa röökiä myöhemmin jostain ilmestyy pikkuinen minibussi, joka pysähtyy tien toiselle puolelle. Kuski osoittelee sitä kohti, joten nappaan rinkkani ja suuntaan bussille huojentuneena siitä, että pääsen pois tupakansavuisesta koulubussista. Näytän jälleen kuvakaappaustani ja yritän varmistaa, meneekö auto varmasti Yuanyangiin. ”Yes yes”. Istahdettuani kyytiin minua alkaa kuitenkin taas epäilyttää. Olen ainoa matkustaja ja auto on lastattu puolilleen eri kokoisia säkkejä. Yhdestä avonaisesta säkistä pilkottaa piikikkäitä ja erikoisen hajuisia hedelmiä, toisesta säkistä kuuluu vaimeaa kotkotusta, kolmas säkki vain liikahtelee, mutta mitään ääntä ei kuulu. Vetäydyn lähemmäs ikkunaa ja yritän olla ajattelematta, mitä säkissä mahtaa olla. Pian pysähdymme ja huojennuksekseni kyytiin nousee lisää matkustajia, ehkä tämä sittekin onnistuu eikä minua ole tyyliin kidnapattu.
Matka on pitkä ja torkahtelen välillä. Herätessäni oloni on hetkittäin suorastaan epätodellinen: kuinka uskomatonta onkaan, että olen yksin seikkailemassa ympäri Kiinan maaseutua paikallisbussin kyydissä? Ajelemme pitkin vuoristoisia pikkuteitä, ylitämme pauhaavia koskia ja ohitamme pikkuisia heimokyliä. Nautin tietyllä tapaa matkanteosta aivan suunnattomasti, ellei sitten lasketa sitä, että tämä(kin) kuski polttaa ketjussa ja sytyttää uuden savukkeen heti entisen sammuttua. Onneksi minulla on hengitysmaskini ja saan raotettua ikkunaa niin, että pystyn hengittämään raitista ilmaa.
”Herätessäni oloni on hetkittäin suorastaan epätodellinen: kuinka uskomatonta onkaan, että olen yksin seikkailemassa ympäri Kiinan maaseutua paikallisbussin kyydissä?”
Muutaman tunnin ajon jälkeen pysähdymme äkisti keskelle tietä ja minut ja muutama muu matkustaja viitotaan ulos bussista. En ole käänteestä lainkaan mielissäni, sillä oon maksanut lipun koko matkasta ja olettanut pääseväni kerralla perille. Koska en osaa lainkaan kiinaa, on kuitenkaan paha sanoa mitään. Hetken kuluttua nousemme uuteen minibussiin, joka on aikalailla samanlainen kuin edellinenkin kyyti. Röökaaminen ja lattialle sylkeminen jatkuu ihan samaan tahtiin, roskat heitetään suoraan ikkunasta pihalle. Autossa on lintuhäkki, jonka asukki lentelee sekopäisesti ympäri vankilaansa. Huomaisikohan kukaan, jos avaisin häkin oven ja päästäisin linnun lentämään vapauteen?
Useampi tunti vierähtää kunnes saavumme johonkin kylään ja kaikki matkustajat nousevat ulos bussista. Jaahas, aika siirtyä päivän neljänteen minibussiin. Varsinaiset istumapaikat ovat jo täynnä, mutta pääsen istumaan bussin lattialle nostetulle puupenkille, jonka jaan melko pulskan paikallisen mummon kanssa. Olen jälleen ainoa länkkäri ja muut matkustajat vilkuilevat minua uteliaasti. Yksi mies osaa vähän englantia ja saa kysytyksi, mistä olen kotoisin. Kaveri tosin taida tuntea sanaa Finland, kun useamman kerran jälkeenkin reaktia on, että ”aa New Zealand”. Minulta pyydetään bussissa myös yhteiskuvia, josta olen hieman yllättynyt, sillä tähän mennessä kukaan ei ole vaivautunut kysymään lupaa kuviin, vaan minusta arpisine naamoineni on räpsitty kuvia niin salassa kuin häpeämättömän röyhkeästikin.
”Varsinaiset istumapaikat ovat jo täynnä, mutta pääsen istumaan bussin lattialle nostetulle puupenkille, jonka jaan melko pulskan paikallisen mummon kanssa.”
Minibussi numero neljä vie minut jälleen paikkaan x, ei suinkaan perille vaikka niin lupasi. Kuski kehtaa vielä pyytää matkasta maksua 30 juania vaikka tiedän, ettei matkan arvo ole puoltakaan tuosta hinnasta. Alan olla tosi pahalla päällä kaikesta pompottelusta ja valehtelusta, ja saan käyttää kaiken itsehillintäni, että en vain paiskaisi 20 juanin rahatukkoa kuskin jalkoihin ja sylkisi perään.
Tiedän, etten enää voi olla kaukana määränpäästäni, joten päätän soittaa hostellilleni ja antaa heidän järjestää minut bussiin, jolla pääsen vihdoin perille asti. Hostellin omistaja, Richard, juttelee kuskin kanssa ja tinkii hinnan seitsemään juaniin. Viides (ja vihdoin viimeinen) minibussi eroaa päivän muista busseista oikeastaan vain siten, että se on hieman pienempi ja kuski polttaa vähemmän. Kun vihdoin pääsen perille, oloni on väsynyt ja hieman kettuuntunut, mutta ärtymys kuitenkin haihtuu nopeasti. Heitän rinkkani hostellille ja Richard lähtee näyttämään minulle läheisen torin, jolta aukeaa uskomattomat näkymät kilometrikaupalla jatkuville riisiterasseille. Huokaan ihastuksesta, nämä maisemat ovat todellakin kaiken matkustamisen arvoiset.
