Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Moottoripyörä

Mopo-onnettomuus ja viimeiseksi luulemani puhelu kotiin

Liikenneonnettomuudet ovat Kaakkois-Aasiassa valitettavan yleisiä. Reissujeni aikana olen törmännyt kymmeniä kertoja reppureissaajiin, jotka ovat ottaneet osumia liikenteessä toikkaroituaan. Seuraukset ovat usein mustelmia, ruhjeita, kipsattuja raajoja ja murtuneita luita. Liikenneonnettomuus tai paikallisten terveydenhuoltopalvelujen testaaminen ei koskaan ollut bucket listilläni (okei, tuskinpa muutkaan tarkoituksella onnettomuuteen hakeutuivat), mutta niin siinä vain kävi, että roadtrippini päätteeksi pystyisin kyseisen kyseenalaisen meriitin listalta yli vetämään. Upea retki Pohjois-Vietnamin syrjäseuduilla päättyi siis osaltani ikävissä merkeissä, kun minua kohtasi liikenneonnettomuus.

1-IMG_5409

1-12910562_1081395021922848_613749036_n

On eeppisen retkemme viimeinen päivä ja olemme palaamassa takaisin Ha Giangiin. Jossain vaiheessa matkaa alkaa tihutella vettä ja ajo-olosuhteet muuttuvat huonompaan suuntaan. Alennan nopeutta tarkoituksella, vaikka jäänkin jälkeen muusta porukasta. Neulansilmämutkaan ajaessani kuitenkin menetän pyöräni hallinnan ja ennen kuin tajuankaan, kaadun keskelle tietä. Päässä tuntuu jotenkin hieman sumealta, kun yritän käsittää, että miten tässä oikein näin pääsi käymään. Minähän hidastin vauhtia ja ajoin kaikkea muuta kuin holtittomasti. Onneksi kuitenkin pian tajuan, että minun pitää siirtyä nopeasti pois ajotieltä. Raahaan skootterini syrjään ja jään tien reunaan tasailemaan hengitystäni ja pitelemään polveani, jota tykyttää ikävästi. Siinä istuskellessani äkkään tieltä irtosoraa, joka selittää kaatumiseni. Hetken kuluttua paikalle kurvaa skootteri, jonka kyydissä on kaksi paikallista. He pysähtyvät ja jäävät auttamaan minua. Kumpikaan tyypeistä ei puhu englantia muutamaa sanaa enempää, mutta saamme jotenkin selvitettyä tilanteen. Toinen ottaa minut oman skootterinsa kyytiin ja toinen hyppää vuorostaan minun pyöräni selkään, joka onneksi lähtee pienen yskähtelyn jälkeen käyntiin. Melko pian saavutamme muun ryhmän, he ovat pysähtyneet tien varteen odottamaan minua ja heidän kasvoistaan paistaa huoli. Pyydän auttajiani pysäyttämään ja jään tien varteen muun ryhmän kanssa ja selitän heille tapahtumat. Oloni on edelleen vähän hämmentynyt, mutta fyysisesti olen pääpiirteittäin kunnossa.

1-IMG_5329

1-12957180_1081346465261037_344587612_n

Meidän on määrä ehtiä takaisin Ha Giangiin illaksi, joten emme ehdi jäädä lepäilemään pitkäksi aikaa. Muut varmistelevat moneen kertaan olenko ok, ennen kuin jatkamme matkaa. Pyörän selkään nouseminen jännittää vähän ja polvessa tuntuu ikävää tykytystä. Käynnistäessäni moponi vakuuttelen itselleni, että kaikki on hyvin, no worries. Kaverini lupaa ajaa takanani, ettei mun tarvitse jäädä yksin, pikkuhiljaa alan saada itseluottamukseni takaisin. Kaikki, mitä seuraavaksi tapahtuu, käy silmänräpäyksessä. Menetän toistamiseen pyörän hallinnan, lennän kaaressa ohjaustangon yli ja mäjähdän naama edellä suoraan asfalttiin. Minuun sattuu tällä kertaa kunnolla ja tunnen kasvoillani jotain lämmintä. Verta. Alan vaan itkeä hysteerisesti, verta on ihan liikaa. Perässäni ajanut kaverini kaatuu myös, mutta selviää pienillä naarmuilla ja kiirehtii auttamaan minua. Mulla käy tuuri, sillä hän sattuu olemaan ammatiltaan ensihoitaja ja osaa toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Itse olen ihan paniikissa kaikesta verestä ja itken vaan, ettei mua saa jättää yksin ja pyytelen anteeksi, että oon pilannut retken.

1-20160402_135706

1-20160402_135659

En oikein muista, mitä kaikkea tapahtuu ja missä järjestyksessä. Jostain ilmestyy auto ja minut viedään klinikalle, jossa saan hoitoa. Oon vieläkin ihan shokissa eikä käytöksessäni ole mitään järkeä. Minut yritetään saada heittämään verinen takkini pois, mutta en suostu luopumaan siitä. Palelee yhtäkkiä hirveästi. Kaadan kurkustani alas lääkecocktailin, vaikka pelkkä nieleminenkin sattuu. Mulle tarjotaan myös ruokaa, koska lääkkeet ovat niin vahvoja, mutta en jostain syystä suostu syömään. Lopulta ystävällinen hoitaja saa minut rauhoittumaan. En tajua hänen puheestaan sanaakaan, mutta hän pitelee mua kädestä ja katsoo silmiin, luulen hänen sanovan, että kaikki kyllä järjestyy.  Rauhoitun sen verran, että haavat saadaan desinfioitua ja teipattua kiinni. Jostain tuodaan minulle pinkki tuulitakki, että verestä tahriutunut rotsini saadaan peitettyä enkä lähde säikyttelemään ihmisiä hortailemalla siinä ympäriinsä.

1-20160402_143623

1-12966484_10154066283443784_232730508_n

Klinikalla tehdään hyväkseni se, mitä tehtävissä on, mutta varsinainen sairaalakäynti jää Ha Giangiin. Onneksi oppaamme osaa vietnamia ja järjestää minulle paikan paikallisbussista, jonka kyydissä pääsen loppumatkan. Osumia ottanut pyöräni otetaan mukaan kyytiin. Kun nousen bussiin, jokaikinen silmäpari tujottaa minua. Ihmiset kuiskuttelevat ja osoittelevat kasvojani kaikkea muuta kuin hienovaraisesti. Viereisellä penkillä istuva pappa elehtii, että siirtäisin naamani siteitä, jotta hän pääsisi tarkemmin ihmettelemään ruhjottua pärstääni. Pyörittelen päätäni ja tuijottelen ulos ikkunasta. Bussimatka on täyttä painajaista. Ihmiset oksentavat, törmäämme lehmään ja kuski tekee useamman kuin yhden täpärän ohituksen. Oon kauhuissani, koska oon kaatunut pyörälläni tänään jo kahdesti ja minulla on tunne, että kolmas kerta olisi liikaa. Toimin itsekkäästi ja soitan itkupuhelun kotiin (anteeksi vielä äiti!) Kun oon säikäyttänyt kotijoukkoni kunnolla, oloni rauhoittuu hieman. Vedän loput klinikalta mukaan saamani lääkkeet ja nuokuin loppumatkan bussikuskin kiihdyttäessä pitkin kapeita vuoristoteitä vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa.

1-20160402_155511

1-20160402_153429

Puhelu ei onneksi jää viimeiseksi, vaan lopulta pääsen perille Ha Giangiin. Muut retkeläiset palaavat yöbussilla Hanoihin,  mutta minä jään mestoille. Kiinan puolelle siirtymistä joudun lykkäämään, sillä seuraavana päivänä on edessä sairaalareissu. Hotellini henkilökunta ei osaa juuri lainkaan englantia, mutta Google-kääntäjän ja elekielen avulla onnistun selittämään, että haluan sairaalaan ottamaan röntgenkuvat siltä varalta, että nenäni olisi murunut. Myös polveni on edelleen todella kipeä ja kävelen hieman ontuen, joten haluan kuvauttaa varalta senkin. Vietnamilainen sairaala on aikamoinen kokemus. Näen vilaukselta ensiapuun kiidätettäviä potilaita enkä voi olla ajattelematta, että onneksi minä en oo tossa tilanteessa. Röntgen on vuodelta miekka ja kivi, mitään ”ruokalappuja” ei käytetä, vaan kuvaus suoritetaan ankeassa huoneessa röntgenpöydällä pötköttäen. Kuvista selviää, että mitään ei onneksi ole murtunut.  Sitten on vielä vuorossa lääkärin tutkimus. Naamani on ollut teipattuna kiinni kaatumisesta lähtien, joten minulla ei ole mitään tietoa, miltä mun kasvot näyttävät, vai onko niistä enää edes mitään jäljellä. Haavat ovat märkineet ja siteet on vaikea irrottaa, mutta lopulta pääsen kurkistamaan pelokkaana peiliin: kasvoni ovat turvoksissa, naamassa arpia ja huulet ovat kuin botoxruiskeen jäljiltä. Lääkäri kuitenkin vakuuttaa, että tulen kuntoon, jotain pieniä arpia ehkä saattaa jäädä. Oloni on helpottunut, sillä olin pelännyt melkeinpä eniten sitä, että olisin menettänyt tyyliin puolet nenästäni (tyhmää ehkä, mutta minkäs teet). Lääkärireissu (taksit, röntgen, lääkkeet, tutkimus) tuli maksamaan yhteensä noin 13 euroa. Terveydenhuolto Vietnamissa on siis oman kokemukseni perusteella varsin edullista. Toki jos pahemmin sattuisi, on tärkeää, että vakuutus on kunnossa.

1-20160403_105119

1-20160403_111122

Jään Ha Giangiin muutamaksi päiväksi lepäämään ja parantelemaan itseäni.  Hoidan vammojani lääkäriltä saamieni ohjeiden mukaan: haavoja ei saa peittää ja ne on puhdistettava kaksi kertaa päivässä. Saan valtavan kasan droppeja, jotka ovat kai särkylääkkeitä ja antibiootteja. Niiden napsimisesta huolimatta jokaista lihasta särkee ja käveleminen sattuu. Mun tekisi mieli vaan pysytellä hotellihuoneessani, mutta pakotan itseni syömään ja kävelemään pieniä lenkkejä. Ihmiset osoittelevat usein kasvojani ja tujottavat, mutta toisaalta osa on myös ystävällisiä ja myötätuntoisia. Onneksi oloni kohenee varsin nopeasti, alla oleva kuva on otettu vain kaksi päivää onnettomuuden jälkeen. Kasvot ovat yhä turvokissa, mutta haavat pienentyneet jo huomattavasti lähtötilanteesta. Ennen viisumini umpeutumista olenkin valmis jättämään Ha Giangin taakseni ja jatkamaan seikkailujani Kiinan puolelle.

1-20160403_131726

1-20160403_135349

Tekisinkö retken uudestaan tai suosittelisinko sitä muille? Hankala sanoa. Ilman kolaria ehdottomasti, sillä kaksi ekaa päivää olivat aivan uskomattomia enkä unohda niitä koskaan. Nytkään en kadu retkeä, mutta onnettomuus sai miettimään asioita, sillä siinä olisi voinut käydä oikeasti todella pahasti. Mitä jos olisinkin nenäni sijaan kaatua täräyttänyt suoraan hampaat edellä asfalttiin? Tai jos olisin kyytsännyt jotakuta ja hänelle olisi käynyt jotain? Entä jos joku olisi ajanut vastaan ja olisimme kolaroineet? Tai jos olisinkin ajanut ulos jyrkänteen kohdalla ja pudonnut alas?  Näitä skenaarioita on sisänsä turha miettiä, mutta tiedostan olevani helkutin onnekas, että selvisin näin vähällä. Edes yksikään kynsi ei katkennut.1-20160403_130823

1-12919306_1081336575262026_1677323745_n

Ennen omaa onnettomuuttani saatoin ajatella, että vain tietyntyyppiset ihmiset joutuisivat hankaluuksiin. Fakta on kuitenkin se, että onnettomuus voi sattua kenelle tahansa. Ennen kuin hyppäisin moottoripyörän rattiin Vietnamissa, kehottaisin kuitenkin harkitsemaan tarkkaan, oletko riittävän kokenut kuljettaja. Tiet ovat syrjäisillä vuoristoseuduilla paikoin erittäin hankalia ja liikennekulttuuri poikkeaa Suomesta huomattavasti. Peilejä ei kuulemani mukaan juurikaan käytetä, mutta tööttääminen on tärkeää. Esimerkiksi aina ennen mutkaa kannattaa antaa äänimerkki, että on tulossa. Myös isot kuorma-autot ja bussit tööttäävät, jotta moottoripyörät ehtivät väistää aivan sivuun. Myös ajovaatetukseen kannattaa kiinnittää huomiota, teille ei missään nimessä kannata lähteä flipflopeissa ja shortseissa Thaimaa/Bali -tyyliin. Vaikka riski on aina olemassa ja onnettomuuksia tapahtuu, niin kannattaa myös muistaa, että monet selviävät ilman mitään ongelmia ja näillä seuduilla reissailu on mielettömän palkitsevaa touhua.

Onnettomuuden jälkeen lupasin jättää mopoilut väliin loppureissun ajaksi. Seuraavan kerran nousin kaksipyöräiseen (ihan normaalin polkupyörän) selkään Xianin muurilla Kiinassa. Moottoripyörän lähelle uskaltauduin vasta Mongoliassa.

Moottoripyöräretkellä Pohjois-Vietnamissa

Ennen Kiinan puolelle siirtymistä halusin päästä kokemaan palan Vietnamin pohjoisimmista osista. Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä Sapaan, joka on pohjoisen suosituin vaelluskohde riisipeltoineen ja vuoristokylineen. Päädyin kuitenkin juttusille muutaman reppureissaajan kanssa, jotka olivat juuri palanneet Hanoihin moottoripyöräretkeltä Ha Giangin provinssista. Kuuntelin tarinoita heidän seikkailuistaan silmät loistaen ja yhtäkkiä Sapa alkoi tuntua kovin tylsältä ratkaisulta. Turistien valtaamaan Halong Bayn jälkeen moottoripyöräretki lähes koskemattomille syrjäiseuduille kuulosti juuri siltä, mitä kaipaisin. Lisäksi hostellini sattui myymään retkiä kyseiselle alueelle ja seuraava lähtö olisi seuraavana iltana. Tulkitsin tämän merkiksi skipata Sapa, ja sen kummemmin miettimättä buukkasin itseni mukaan retkelle. En osannut lainkaan aavistaa, mitä kaikkea tästä spontaanista päätöksestäni seuraisikaan!

1-IMG_5488

1-IMG_5483

1-12939630_1081372721925078_565013490_n

1-12910248_1081372945258389_1887048420_n

1-12921155_1081372698591747_707430234_n

1-12957201_1081372708591746_1616572426_n

1-12910706_1081372971925053_1851266717_n

1-IMG_5485

1-12910672_1081394691922881_1566721802_n

1-12911006_1081373315258352_1043675730_n

1-12920933_1081336671928683_532154518_n

1-IMG_5478-001

1-12910210_1081394851922865_413868891_n

Lähdimme matkaan seuraavana iltana yöbussilla kohti Ha Giangia. Matkaseurueeseemme kuuluivat lisäkseni oppaamme, kaverukset Jenkeistä ja kaksi saksalaista, jotka reissasivat kumpikin itsekseen ympäri Kaakkois-Aasiaa. Bussimatka meni nukkuessa, perillä otimme heti pyörät alle ja lähdimme kruisailemaan. Seuraavien kolmen päivän aikana tekisimme ikimuistoisen roadtripin Ha Giangin maakunnan ympäri. Vastaava retki on mahdollista tehdä myös täysin itsenäisesti enkä usko, että sen järjestäminen on kovinkaan monimutkaista. Tarvitsee vain ajopelin ja poliisilta luvan alueella liikkumiseen, sillä maakunta on aivan Kiinan rajoilla. Retki sopii seikkailunhenkisille reissaajille, mutta aivan yksin en vastaavalle retkelle lähtemistä suosittelisi, sillä osa alueista on todella syrjäisiä ja vaikeasti tavoitettavissa. Kaverin kanssa mikä ettei!

1-20160402_114453

1-IMG_5378

1-IMG_5356

1-IMG_5486

1-IMG_5416

1-IMG_5417

1-20160331_222047

1-IMG_5319

1-IMG_5340

1-IMG_5332

1-IMG_5292

1-IMG_5284

1-IMG_5273

1-IMG_5289

1-IMG_5272

1-IMG_5271

1-IMG_5295

1-IMG_5308

1-12910319_1081336525262031_724112550_n

Ha Giang on yksi Vietnamin kauneimmista ja vähiten vierailluista alueista (huom. siis provinssi, ei kaupunki itsessään), matka sinne on kuin teleporttaus suoraan menneeseen. Tämä roadtrip oli kokemuksena ainutlaatuinen ja Ha Giangin maakunta varmasti yksi mieleenpainuvimpia paikkoja, joissa olen matkoillani saanut käydä. Kruisailimme pitkin kapeita vuoristoteitä jylhissä maisemissa. Vuoristossa ohitimme värikkäisiin asuihin pukeutuneita kyläläisiä arkiaskareissaan ja lapset vilkuttelivat iloisesti ohi ajaessamme. Pysähdyimme ihastelemaan Kaakkois-Aasian syvintä kanjonia ja pääsimme ajamaan Dong Vanin ja Meo Vacin välisen tiepätkän, jota kehutaan koko maan kauneimmaksi. Yövyimme kotimajoituksessa siskonpedissä ja isäntäväki tarjosi meille kotipolttoista riisiviiniä (en suosittele, siis sitä riisiviinaa). Olot olivat alkeelliset ja teiden kunto vaihteleva, mutta kokonaisuudessaan kokemus mielettömän palkitseva.

1-20160331_142832

1-20160331_142852

1-20160331_170455

1-20160331_152840

1-20160331_152830

1-12910158_1081394445256239_2140616567_n

1-IMG_5323

1-IMG_5408

1-IMG_5409

1-IMG_5393

1-IMG_5359

1-IMG_5361

1-IMG_5375

1-IMG_5366

1-IMG_5387

1-12919030_1081346288594388_837943960_n

1-12939719_1081346488594368_1697070043_n

1-12957153_1081372681925082_1742766949_n

1-12919203_1081346345261049_2043032380_n

1-12921107_1081346228594394_188457201_n

Moottoripyöräilyssä on kuitenkin omat riskinsä ja ajellessa on pysyttävä jatkuvasti valppaana. Tiet ovat mutkaisia, kapeita ja vaikeasti ajettavia, alas voi olla jopa satojen metrien pudotus. Sääolot vaihtelevat vuoristossa nopeastikin, toisinaan sankka sumu heikentää näkyvyyden lähes olemattomaksi ja sadekuuro kastelee tienpinnat petollisen liukkaiksi. On vaikea ennakoida, mitä seuraavan mutkan takana on vastassa: tie voi olla sortunut, vastaan saattaa ajaa iso rekka kovalla nopeudella, eteen voi juosta leikkiviä lapsia, kana tai lehmä on ehkä päättänyt ylittää tien…

1-12939581_1081392388589778_1582406157_n

1-12939668_1081393441923006_1505269256_n

1-12910543_1081392878589729_316046453_n

1-12919037_1081394195256264_391545332_n

1-12919149_10154066284633784_139752260_n

1-IMG_5458

1-IMG_5453

1-IMG_5445-001

1-12920891_1081339245261759_333077628_n

1-12919003_1081339531928397_1526170019_n

1-IMG_5468

1-IMG_5437

1-IMG_5427

1-IMG_5446

1-IMG_5439

1-IMG_5471

1-12935420_1081340358594981_1370440769_n

Halusin tuoda esille mahdolliset riskit, koska mielestäni on hyvä tiedostaa, että moottoripyöräily ei ole pelkkää huoletonta kruisailua. Vietnamissa pyörän saa vuokrattua ihan kuka tahansa, mutta kannattaa harkita, onko tarpeeksi kokenut kuski ajamaan paikoin erittäin haastavissa olosuhteissa. Itse olisin ehkä voinut punnita mahdollisia riskejä hieman huolellisemmin, sillä oma seikkailuni sai valitettavasti dramaattisen päätöksen, joka asetti hetkeksi koko matkani jatkumisen vaakalaudalle. Mutta siitä kuulette lisää sitten seuraavassa postauksessa!