Koh Tao

Olin lukenut/kuullut jostain, että Koh Taon itärannikolta löytyy kiva cliff jumpingiin soveltuva paikka. Ajatus loikkimisesta turkoosin kirkkaaseen mereen oli minusta sen verran vastustamaton, että päätin lähteä katsastamaan paikan. Se fakta, että paikka sijaitsi saaren vastakkaisella puoliskolla ja sinne pääsisi vain patikoimalla viidakon läpi, ei haitannut tippaakaan. Matkaan lähtiessäni en kuitenkaan osannut lainkaan aavistaa, että en koskaan tulisi pääsemaan cliff jumping mestaan asti, vaan löytäisin jotain sitäkin siistimpää.

Tää reissu menee taas kerran kategoriaan järjettömät viidakkopatikoinnit, aiemmin harrastettu kyseistä lajia mm. Kambodzassa Annin kanssa. Olin valmistautunut tämän kertaiseen koettelemukseen tsekaamalla kartasta, että haluamaani paikkaan pitäisi kulkea tie. Vai että tie! Kyseessä oli pikemminkin kärrypolku, joka oli paikoin sortunut ja lähes umpeen kasvanut, skootterikyydistä pystyi vain haaveilemaan. Kävely ei sinänsä ollut juttu eikä mikään, mutta kenkävalintani oli vähintäänkin kyseenalainen: kuka muka pistää jalkaan flipflopit, kun tiedossa on useampia tunti reippailua suht haastavassa maastossa viidakon keskellä? (Syytän Australiaa tästä!)

Viidakkohaikki oli mahtavaa vastapainoa biitsillä löhöämiselle: maasto oli ihanan vehreää, ilmassa lenteli värikkäitä perhosia ja bongasin pari oravaakin (huom. näin jälkikäteen kyseenalaistan, oonko muka nähnyt oravia Thaimaassa, vai meneekö flipflopsankarilta nyt sekaisin oravat ja apinat? :D) Matka saaren puolelta toiselle tuntui kestävän pienen ikuisuuden ja rehellisesti sanottuna mua alkoi jo hieman jännittää, pääsenkö perille ollenkaan vai eksynkö viidakkoon. Tai entä jos vesi loppuu, tai jos tulee pimeä, ennenkuin edes pääsen perille? Mitä jos hämähäkki puree tai astun käärmeen päälle? Oisko mahdollista, että täällä oisi tiikereitä? Onneksi polku lähti lopulta kiemurtelemaan alas ja pian löysinkin itseni täysin autiolta paratiisirannalta. Oli niin kaunista ja hiljaista, että tuntui, kuin olisin saapunut kokonaan eri saarelle. Ei sillä, että Koh Tao ei olisi kaunis paikka, mutta mun erakoituneeseen makuun siellä on ehkä turhankin paljon turisteja. Pulikoin aalloissa kuin Ariel konsanaan ja saatoinpa innostua lauleskelemaan uimalauluanikin (se siitä hiljaisuudesta).

Vasta tullessani takaisin rantaan, tajusin olevani itse asiassa todella oudossa paikassa, nimittäin keskellä hylättyä bungalowikylää. Hylätyt paikat kiehtovat minua tietyllä tapaa ja oon aiemmin käynyt mm. hylätyssä huvipuistossa ja sairaalassa. Hylätty bungalowikylä oli kuitenkin ihan omanlaisensa, ei uskoisi että Koh Taon kaltaiselta paratiisisaarelta löytyy tämmöinen mesta! Kontrasti ränsistyneiden paikkojen ja postikorttimaisemien välillä oli vähintäänkin räikeä: rikkinäiset ikkunat, paikoin sisätiloihin asti tunkeutunut viidakko, kattoon ripustetut unisiepparit, seiniin töhrityt graffitit, merelle tuijottava pehmonalle… Kuljeskelin ympäri bungalowikylää enkä voinut olla ihmettelemättä, miksi näin kauniissa miljöössä sijaitseva paikka oikein on jäänyt oman onnensa nojaan?

Googletin myöhemmin, että kyseinen bungalowikylä on nimeltään Laem Thain ja se on ollut suljettuna vuodesta 2010. Syynä paikan sulkemiseen olivat ilmeisestikin myrskyn aiheuttamat vauriot, joiden korjaamiseen paikan omistajalla ei ollut varaa. Ei siis mitään sen kummallisempia mysteereitä. Jos on seikkailuhenkinen ja haluaa tehdä Koh Taolla jotain, mitä ei moni turisti tee, niin kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa tämä paikka. Mukaan kannattaa kuitenkin varata reilusti vettä, sillä tää osa saaresta on todella eristäytynyttä. Myös eväät on hyvä idea ja itse laittaisin tällä kertaa jalkaan jotain flipflopeja peittävämpää…

Jos haluaa kokea todellista seikkailua, niin voisi olla aika jännä idea ottaa mukaan teltta ja leiriytyä  Laem Thainissa. Itseäni jostain syystä jäi kiehtomaan ajatus nukkua yö hylätyn resortin katolla ja herätä aamulla katsomaan auringonnousua. Oisko kukaan inessä vai karmiiko pelkkä ajatuskin viettää yö tuommoisessa paikassa?