Kep jäi viimeiseksi kohteeksemme Kambodžan reissullamme ja sieltä jatkettiin kohti Thaimaata. Matka Thaimaan puolelle taitettiin jälleen busseilla ja sanotaanko näin, että tie sivistyksen pariin osoittautui aikas pitkäksi. Mietin eka, että kirjotanko tästä matkasta ollenkaan tänne blogin puolelle, mutta kun kaverini kertoi tykänneensä kovasti aiemmasta bussisäätökirjoituksestani, niin aattelin nyt kertoilla hieman tästäkin matkasta (eli sellanen kilometrin mittanen postaus luvassa).
Matka alkoi hieman liiankin hyvin, sillä minibussi, jolla meidän oli tarkoitus mennä aina Thaimaan rajalle asti, saapui paikalle etuajassa. Ennen kuulumatonta! Onneks täällä ollaan joustavia ja kuski odotteli kiltisti, että saatiin Annin kanssa mätettyä aamupalat naamaan. Tän jälkeen lähdettiin köröttelemään kohti Kampotia, josta noukittiin lisää porukkaa kyytiin. Aamu on kyllä siinä mielessä ihanaa aikaa matkustaa, että monet paikat ovat silloin kaikkein aidoimmillaan. Bussin ikkunasta pääsee seurailemaan pikkukylien heräilyä uuteen päivään ja kurkistamaan paikallisten ihmisten elämään. Kovinkaan pitkään ei tästä saatu nauttia, sillä sitten meidät tiputettiinkin pois kydistä ja jouduttiin jäämään johonkin pikkukaupunkiin odottelemaan meille seuraavaa kyytiä, joka saapuisi määrittelemättömän ajan päästä. Se siitä suorasta kuljetuksesta suoraan rajalle!
Lopulta jostain ilmestyi iso bussi, joka nappasi meidät rinkkoinemme kyytiin. Panikoitiin ensiksi hieman, että minne bussi oikein edes on menossa, sillä se lähti vaan ajamaan suoraan samaan suuntaan, josta aiemmin oltiin tultu. Pelättiin nimittäin, että ollaan jouduttu Phnom Penhiin menevään bussiin, jossa puolestaan vaihdettais Siem Reapiin menevään ja sieltä edelleen rajalle. Otettiin Annin älyluuri esiin ja alettiin päivittämään navigaattorista koordinaatteja aikas tiheään, kunnes saatiin varmuus, että bussi todella meni haluamaamme suuntaan. (Vaik en kyllä tiedä, et mitä oltais voitu tehdä, jos se ei oiskaan menny?)
Ehdittiin taittaa matkaa reilu tunti, kunnes pidettiin ensimmäinen tauko. Täällä bussit pysähtelee melko usein ja stopit yleensä venyy, tääkin viiden minsan stoppi kesti lopulta kakskyt. Me oltiin tietty täsmälllisyyteen tottuneina suomalaisina bussissa jo heti viiden minsan jälkeen, vaik ihan hyvin ois vaan voinu hengata taukopaikalla ja ottaa kuskin tööttäämää lähtömerkkiä.
Meidän matka tällä bussilla ei kuitenkaan koskaan enää jatkunut, vaan kuski tuli sanomaan meille, että meidän täytyy jäädä tässä pois kyydissä. Oltiin, että mitä hittoa tää taas oikein on ja miks me ei muka voida jäädä tähän bussiin, kun se kuitenkin oli menossa suoraan rajalle. Vastaus oli vaan, että ”no Bangkok”, ”just wait here”, ”no bus coming”, ”no worries”. Niinpä sit jäätiin vaan haavi auki kantamuksinemme seisoo sinne jonnekin pikkuselle levähdyspaikalle keskelle ei mitään vailla mitään tietoa jatkosta.
Eka vaan istuttiin odottamaan, mut reilun puolen tunnin jälkeen alettiin jo hermostua, jos kuski ois vaikka jotenkin mokannu tän homman tai jotain. Ei odottelussa muuten mitään, mutta meillä oli aikataulutettu suunnitelma matkan jatkoa ajatellen (virhe tehdä sellasia täällä päin maailmaa!) ja pelättiin, että rajanylityspaikka ehtii mennä kiinni ennenku ehditään sinne. Busseja tuli ja meni, mutta meidän kyytiä ei näkynyt missään. Alettiin lopulta jututtaa bussien matkustajia ja selvittelemään asioita. Anni jututti yhtä länkkärinaista, joka kertoi tulevansa päivän viimeisellä bussilla Phnom Penhistä. Mie taas kävin näyttämässä meidän matkalippuja kuskeille, mutta kaikki vaan pyöritteli päätään, ”different company”, ”not your bus”, ”no more busses coming today”. Tän tiedonkeruureissun päätteeksi alkoi ahdistaa ihan kunnolla ja tultiin siihen tulokseen, että tässä on nyt käynyt joku kämmi ja meidät on jätetty kyydistä vahingossa.
Lopulta onnistuttiin saamaan yks bussi ottaa meidät kyytiin ja viemään rajalle, kunhan maksetaan yhteensä 10 dollaria. Päätettiin vaan ottaa kyseinen bussi, et meillä ois jotain mahdollisuuksia päästä pois Kambodža sta tän päivän puolella ja ottaa Bangkokista yöjuna Surat Thaniin. Astuessamme sisään täpötäyteen paikallisbussiin, jokikinen silmäpari kääntyi tuijottamaan meitä. Vaikka bussi olikin jo ihan täyteen ahdettu, niin ihmiset alkoivat häärätä ja vaihtaa paikkoja, jotta meillekin saatiin istumapaikat. Miun paikka oli hieman vanhemman naisen ja kouluikäisen pojan vieressä, nainen vaan otti pojan syliinsä ja mie likistyin niiden ja ikkunan väliin. Paikka ei ehkä ollut mikään kaikkein mukavin istua, mutta ei voi kun jälleenkerran ihailla tätä paikallisten joustavuutta ja ystävällisyyttä, kuin moni Suomessa oikeesti luopuis paikastaan moneks tunniks ja ottais viereensä tämmösen haisevan reppureissarin. Kiittelin naista kovasti, mutta hän vain hymyili, ei tästä mitään vaivaa ole. Hetkittäin tän reissun aikana on harmittanut kovasti, ettei yhteistä kieltä paikallisten kanssa tahdo löytyä juuri lainkaan. Tämänkin naisen kanssa olisi voinut olla todella mielenkiintoista keskustella, mut nyt joudun vain kuvittelemaan, millaista hänen elämänsä on mahtanut olla.
Jossain vaiheessa matkaa tie alkoi kiemurrella pitkin vuoristoisia teitä ja vieressä istuva poika alkoi oksentaa. Onneksi miun ei kuitenkaan tarvinnut enää istua siinä vieressä kovin kauaa, sillä matkustajien jäädessä pois kyydistä, bussin etuosasta vapautui miulle uusi istumapaikka. Vuorilta silmien eteen avautuvat maisemat oli kyllä ihan käsittämättömän upeita ja niitä katsellessa ei voinu muuta ku ihmetellä tän maan kauneutta. Näkymien lisäksi bussimatkallamme matkustajia viihdytti televisio, jossa pyöri joku aasialainen leffa (God of Gamblers Return tms). Leffa oli ihan älyttömän sekava ja ylinäytelty. Meno oli ruudussa hetkittäin todella väkivaltaista, mutta kyseessä oli kuitenkin komedia, sillä tasaisin väliajoin koko bussi remahti nauruun. Itekin naureskelin ajoittain, mutta suurimman osan ajasta en vaan tajunnu, että mitä muut matkustajat oikein hekotti. Ehkä huumorintajussakin on sit hieman kulttuurieroja? Leffan jälkeen telkkarissa alkoivat taas pyöriä jo edellisistäkin busseista tutut karaokevideot, jotka ärsyttivät viihdyttivätkin sitten matkan loppuun asti.
Kun bussi lopulta saapui läheiseen rajakaupunkiin, hypättiin pois kyydistä. Koska tämä bussi ei ajanut suoraan rajalle, oltiin aiemmin sovittu kuskin kanssa, että hän ottaisi meille tuktukin, jolla päästäisiin loppumatka. Tässä vaiheessa kuski ei kuitenkaan enää huomioinut meitä millään tavalla eikä ymmärtänyt sanaakaan englantia. Tässä vaiheessa otti päähän aikalailla, sillä oltiin maksettu etukäteen 10 dollaria olemattomasta kyydistä. Mutta sit seuraavaks tapahtu jotain ihan odottamatonta. Jostain harppoo meitä kohti kaveri, joka kertoi saapuneensa sinne pikkuiselle taukopaikalle muutamaa minuuttia lähtömme jälkeen ja seuranneensa henkilöautolla meidän bussia koko matkan sieltä asti. Meille oli kuin olikin siis järjestetty jatkokyyti, muttei mitään bussia vaan ihan oma yksityskuski. En edeelleenkään käsitä, että millä järjellä meille oli järjestetty oma kyyti, kun edessä ajaa tyyliin kymmenen bussia menossa samaan paikkaan.
No anyway, kyyti rajalle siis järjestyi ja oltiinpahan päästy matkustamaan autenttisesti paikallisbussilla :DD Tosin eka käytiin vielä ajelemassa läheisessä kylässä ja heittämässä joku mummeli kotiinsa. Tän jälkeen sitten rajalle, jossa meille oli vielä järjestetty oma opas, josta ei tosin hirveesti mitään hyötyä ollu. Se vaan osoitti, että minne meidän piti kävellä ja häneltä ois voinu vaihtaa valuuttaa, tosin vaan yli 50 dollarin seteleitä eikä meillä nyt tossa vaiheessa mitään sellasia rahoja ollu jäljellä. Välillä ihmetyttää, että millaisina kroisoksina nää meitä oikein pitää, vaik ollaan vaan pienen budjetin reppureissaajia.
Rajanylitys oli tosi iisi, otettiin vaan sormenjäljet, lyötiin leimat passiin ja vartijat vähän kurkkas rinkkoihin. Rajan ylityspaikkana oli siis Hat Lek/Ko Kong . Kun päästiin takas Thaimaahan, teki mieli heittäytyy maahan suutelee sitä maata. Niin upee kokemus ku Kambodžan olikin, niin Thaimaassa asiat toimii jo huomattavasti helpommin (tai niinhän me aiempien kokemusten perusteella aateltiin). Vaik meidän matka tältä päivältä ei vielä tähän päättynytkään, ni jätän tän postauksen nyt tähän. Kerron ehkä myöhemmin sit tosta loppumatkasta ja siitä, millaiset fiilikset mulla Kambodžaa kohtaan lopulta jäi.
Jaksoko kukaan lukee kokonaan? Ilmoittautukaa ihmeessä kommenttiboksiin ;))
