Browsing Category

Matkakertomus

Loikkaavan tiikerin rotko – upea vaelluskohde Kiinan Yunnanissa

Ajatellessani Kiinaa, luontokohteet eivät (ainakaan ennen reissuani) olleet niitä ensiksi mieleeni nousevia juttuja. Kiinan kokoiseen valtioon mahtuu kuitenkin paljon monenlaista ja vastapainoa Pekingin ja Shanghain kaltaisille jättiläisille voi lähteä etsimään esimerkiksi Yunnanin maakunnasta, Kiinan eteläosista. Yksi Yunnanin suosituimmista trekkailukohteista on komea ja syvä kanjoni, Loikkaavan tiikerin rotko eli Tiger leaping gorge (sama vielä kiinaksi 虎跳峡). Vaikka kyseessä on suosittu vaelluskohde, saa paikan päällä nauttia upeista maisemista varsin rauhassa. Kiinalaiset matkailijat eivät nimittäin tunnu vaeltamisesta niin perustavan, vaan he ajelevat mieluummin turistibusseilla rotkon pohjaa pitkin ja pysähtyvät muutamille näköalapaikoille ottamaan pakolliset kuvat. Itselleni oli kuitenkin selvää, että haluan tutustua paikkoihin jalkapatikassa enkä vain tyytyä katsomaan maisemia bussin ikkunaruudun läpi.

Loikkaavan tiikerin rotkolle on Lijiangista parin tunnin ajomatka. Varasin kuljetuksen suoraan hostellini kautta ja sain myös jättää sinne säilytykseen ylimääräiset tavarani. Olin itse asiassa toivonut saavani hostellilta retkiseuraa, mutta sain tyytyä vinkkeihin ja tarinoihin vaelluksesta, sillä kaikki muut sen hetkiset asukkaat olivat jo ehtineet käydä kyseisen haikin heittämässä. Hyppäsin siis bussin kyytiin ihan yksin, mutten kuitenkaan ollut huolissani, onhan yksin reissailu tuttua jo entuudestaan.

”Bussimatkan aikana en yksinkertaisesti voinut irrottaa katsettani kaukaisuudessa siintävistä lumihuippuisista vuorijonoista, pian olisin itsekin vaeltamassa noissa upeissa maisemissa!”

Bussi pysähtyi kerran tauolle ja toisen kerran lippuluukulle, josta ostimme pääsyliput alueelle. Kolmannella stopilla olikin jo aika jäädä pois kyydistä. Tai niin ainakin luulin, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mistä vaellusreitti alkaisi (mitäs sitä etukäteen turhia selvittämään). Siinä reitin alkupistettä etsiskellessäni juttusilleni ilmestyi israelilainen Michal. Hänkin etsiskeli vaellusreitin alkua ja oli matkassa yksin, joten päätettiin lähteä matkaan yhdessä. Oon tosi iloinen, että tapasin Michalin, sillä oli mukava saada juttuseuraa ja meidän kävelyvauhtimmekin oli yhtä ~~hidas~~ nopea.

Reitin alku oli hyvää lämmittelyä: nousu oli melko jyrkkä, muttei kuitenkaan mikään liian raskas. Alkumatkasta minua hieman häiritsivät alhaalta kantautuvat rekkojen äänet ja ruma rakennustyömaa, mutta onneksi ne jäivät pian taakse. Tilalle tulivat upeat maisemat: terävähuippuisia vuoria, bambumetsikköjä ja vuolaana virtaavia vesiputouksia. Kapea polku mutkitteli pitkin vuorenrinnettä ja osa reitistä oli louhittu lähes pystysuoraan kallioon. Minkäänlaisia turvaakaiteita ei ole, joten askeliaan on tarkkailtava jatkuvasti. Yhdessä vaiheessa säikähdin (nolottaa vähän kirjoittaa tätä) lentävää ötökkää ja horjahdin, mutta onneksi pystyin säilyttämään tasapainoni. Hyönteisepisodia lukuunottamatta matka sujui leppoisasti ja kävelyn lomassa vaihdoimme tarinoita reppureissuiltamme. Michal oli vastikään palannut Myanmarista meditoimasta ja Kiinan jälkeen hän aikoi suunnata useammaksi kuukaudeksi Intiaan. Itse kertoilin seikkailuistani Vietnamissa ja suunnitelmastani matkustaa hiljalleen takaisin Suomeen ainoastaan busseja ja rautateitä käyttäen. Michalin mielestä ideani oli mahtava!

Muutaman tunnin vaeltamisen jälkeen laskeuduimme laaksoon, jossa oli pieni kylä. Kylän asukkaat, kuten pääosin muutkin alueen asukkaat, kuuluivat naxi -heimoon, joka on yksi Kiinan etnisistä vähemmistöistä. Kylässä oli muutamia majataloja ja kahviloita, me päätimme syödä lounasta Naxi family guest housessa (yläpeukku!)

Lounastauko tuli tarpeeseen, sillä seuraavaksi oli edessä koko reitin rankin osuus: 28 mutkaa. Kyseinen osio on pelkkää äkkijyrkkää nousua, joka kiemurtelee siksakkia vuorenrinnettä pitkin. Koetuksen on määrä kestää, nimensä mukaisesti, 28 mutkan verran. Jossain vaiheessa numerointi kuitenkin katosi ja epätoivo oli jo vallata mielen. Olisiko meidän sittenkin pitänyt palkata aasipaimen kuljettamaan matkatavaramme huipulle asti ja istua itse palvelijoiden kannattelemaan vaaleanpunaiseen kantotuoliin? Tai olisiko ollut vaan fiksumpaa tyytyä ajelemaan bussilla kiinalaisturistilaumojen kanssa? Kun tuskainen nousu vihdoin päättyi ja pääsimme huipulle, oli fiilis ihan käsittämätön. Heitettiin femmat, syötiin palkinnoksi Snickersit ja kaivettiin selfietikku esiin. Näkymät olivat uskomattomat!

Mikä parasta, nousun jälkeen alkaa aina alamäki. Askel kulki varsin kevyesti ja matka sujui rattoisasti höpötellen. Spottailtiin matkan varrelta hauskoja infokylttejä, joiden viestit oli niin käännetty jollain Googlen kääntäjääkin surkeammalla ohjemalla (the road to peace, from the beginning of the fire started –> excuse me what?!) Polun varteen pystytettyjä myyntikojuja/levähdyspaikkoja tuli vastaan alkumatkaa harvemmin. Kojuista voisi ostaa hedelmiä, virvokkeita, kävelykeppejä, vettä, bisseä, pilveä… Raahaavatkohan myyjät nämä tuotteensa ylös vuorenrinteelle joka päivä? Me emme kuitenkaan tarvinneet mitään, joten jatkoimme matkaa aina Tea horse guest houseen asti. Majatalo vaikutti varsin viihtyisältä ja oli jo melko myöhä, mutta päätimme lyhyen teepaussin jälkeen jatkaa matkaa kauempana sijaitseville majataloille. Syynä oli se, että halusimme varata seuraavaksi päiväksi aikaa myös rotkoon laskeutumiselle. Pian lähtömme jälkeen alkoi tihuttaa vettä ja taivas pimeni, mutta hieman ikävästä säästä huolimatta maisemat muuttuivat, jos mahdollista, entistä dramaattisemmiksi.

”Olisin vaan halunnut jäädä tuijottelemaan edessä aukeavaa näköalaa pimeän tuloon asti, mutta meidän on pidettävä vauhtia yllä ehtiäksemme perille, sillä liukkaat ja jyrkät vuoristopolut olisivat pimeässä aivan liian vaarallisia.”

Lopulta pääsimme turvallisesti perille Half way guest houseen. Nautimme illallisen majatalon katolla näköalaterassilla ja juttelimme muiden vaeltajien kanssa. Olin majapaikkaan tyytyväinen ja aamulla ensimmäinen asia, jonka herättyäni näin, oli huoneeen koko seinämän kokoisesta ikkunasta avautuva näköala suoraan vuorille.

Seuraavana päivänä heräämme aikaisin, sillä edessä on loput vaelluksesta ja laskeutuminen alas rotkoon. Jalkoja painaa jonkin verran, mutta tuntuu hyvältä taas kävellä. Aamu on hieman usvainen, mutta maisemat yhtä uskomattomia kuin aiemminkin. Yksi koko reitin mieleenpainuvimmista hetkistä on, kun vesiputous vyöryy vaelluspolun yli ja pääsemme kulkemaan sen läpi vuohilauman jalan jäljissä.

Lopulta saavumme perille Tina’s guest houseen (aikamoinen kompleksi!), jonne vaelluksen voi halutessaan päättää. Michal on uuvuksissa ja päättää jäädä majatalolle chillaamaan, mutta itse en ole väsymyksestä huolimatta valmis jättämään rotkoon laskeutumista väliin. Oon nimittäin kuullut, että rotko on jopa itse vaellustakin vaikuttavampi. Lisäksi haluan nähdä sen kiven, jolta legendan mukaan metsästäjää paennut tiikeri onnistui loikkaamaan joen yli ja josta Tiger leaping gorge sai nimensä.

Saan seuraa ranskalaispariskunnasta, jotka olen itse asiassa tavannut ohimennen Kunmingissa. Chloe ja Romain ovat muuten maailmanympärimatkalla ja jakavat seikkailujaan Playing the world -blogissaan (ranskaksi). Tie alas rotkon pohjalle on varsin jyrkkä, ja minua kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus kipuamisesta takaisin ylös, mutta kokemus on mahtava. Ylhäältä vuorenrinteiltä pikkuiselta näyttänyt Jangtse paljastuukin valtavaksi, pauhaavaksi koskeksi. Joki kuohuu valkoisena vaahtona ja veden pauhu on niin kova, että edes puhetta on vaikeaa kuulla. Kuvat eivät oikeasti tee paikalle mitään oikeutta, ihan mieletön! Tapaan rotkossa sattumalta tytön, jonka kanssa oon jutellut aiemmin Yuanyangissa, hauska sattuma täytyy luonnollisesti ikuistaa yhteiskuvaan!

Aika palata takaisin ylös. Reitti on mahdollista taittaa joko kulkien samaa reittiä takaisin tai riskeerata henkensä taivastikapuilla (sky ladder). No arvaatteko kumpaan vaihtoehtoon päädyttiin? Mie en jostain syystä ihan täysin tajunnut, mistä taivastikapuissa oli kyse, ennenkuin olin jo kiipeämässä ylös niitä pitkin ja oli liian myöhäistä perääntyä. Kyseessä oli siis rautaiset tikkaat, jotka oli kiinnitetty pystysuoraan kallionseinämään ja niitä pitkin kipuaminen nopeuttaa ylöspääsyä. Ranskikset kipusivat ensin ja meikä lähti, muutaman kerran henkeä vedettyään, kipuamaan perässä. Alku sujui hyvin, mutta puolivälissä erehdyin katsomaan alas. Virhe. Aloin täristä kauttaaltani ja pystyin hädin tuskin liikkumaan tärinältäni.

”Pelkäsin, että putoaisin alas rotkoon, jos liikahtaisin sentinkin enkä kyennyt muuta kuin puristamaan metallisia kaiteita sulan kauhun vallassa. Olin jumissa taivastikapuilla eikä paniikkikohtaus ollut kaukana. ”

Taakseni ilmestyi kypsään ikään ehtinyt rouva ja hän huomasi pakokauhuni. Hän alkoi tsemppaamaan minua: ”enää muutama porras jäljellä, hengitä, pystyt kyllä siihen, askel kerrallaan!” Kiitos hänen, selvisin ylös yhtenä kappaleena, ilman niitä kaikkia kannustavia sanoja oisin varmaankin yhä jumissa siellä helkutin tikapuilla! Tikkaiden jälkeen oli vielä käveltävää jonkin verran, mutta sain noista tapahtumista sellaisen adrenaliinipiikin, että loikin loppumatkan hetkessä ketterästi kuin mikäkin vuohi konsanaan.

Viimeinen bussi Lijiangiin lähti kolmen maissa ja ehdimme vielä ennen paluuta syömään myöhäistä lounasta Tinasissa. Michal ehdotti, että muuttaisin matkasuunnitelmaani ja lähtisin hänen kanssaan Shangri Lahan. Olin kahden vaiheilla: toisaalta olisi mahtavaa jatkaa reissaamista yhdessä, mutta iso rinkkani oli hostellissa Lijiangissa. Lopulta asia ratkesi tsekkaamalla Shangri Lan sääennuste, joka lupasi lumisadetta. Päätin siis palata alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Lijiangiin ja jatkaa sieltä reissuani Chengduun. Toivottavasti pysytte matkassani mukana tämän kilometripostauksen jälkeenkin!

2 kommenttia
20.9.2016 by katareissaa

Eikö tämä olekaan luokkaretki riisipelloille?

On varhainen aamu, kun kellon pirinä herättää minut hotellihuoneessani Hekoussa. Olen saapunut Vietnamista Kiinan puolelle vasta eilen, mutta haluan heti päästä jatkamaan matkaani kohti Yuanyangin kuuluisia riisiterasseja. Olen ottanut etukäteen selvää, että Hekousta pitäisi lähteä puoli seitsemältä aamulla suora bussiyhteys Xinjieen, joka on Yuanyangin keskus. Nyt olisi vain löydettävä paikka, josta kyseinen bussi mahtaa lähteä. Olen luottanut siihen, että saan selvitettyä bussiaseman sijainnin hotellin respasta, mutta epäonnekseni hotellin ainoa englantia osaava työntekijä on jo ehtinyt lähteä. Lopulta saan respan tytön ymmärtämään, että haluan mennä bussiasemalle ja hän osoittaa minulle oikean (?) suunnan kädellään.

Minulla ei ole mitään tietoa, onko bussiasema iso rakennus vai kenties vain pysäkki tien reunassa. Hetken käveltyäni löydän kadun, jonka varteen on pysäköity useampia busseja. Oon napannut puhelimeeni kuvankaappauksen Yuanyangin kiinan kielisestä nimestä ja näytän sitä bussikuskeille, mutta yksikään bussi ei ole matkalla sinne. Lopulta yksi bussikuskeista nyökkää ja ottaa minut kyytiin. Istahdan huojentuneena paikalleni, onnistuin sittenkin löytämään oikean bussin! Pian minua alkaa kuitenkin epäilyttää, sillä bussi vaikuttaa oudon pieneltä pitkän matkan bussiksi. Näytän kuvankaappaustani uudestaan kuskille ja hän vain viittoo minua istumaan paikallani. Aikaa lähtöön on vajaa kymmenen minuuttia, joten päätän jäädä bussiin. Virhe.

Reilu puoli tuntia myöhemmin emme ole liikahtaneet metriäkään. Bussikuski polttaa ketjussa ja tarjoaa minulle röökiä joka kerta sytyttäessään uuden savukkeen, kieltäydyn joka kerta ja vedän hengityssuojaani tiukemmin kasvojeni suojaksi. Pian alkaa tapahtua ja bussin kyytiin alkaa virrata reppujaan kanniskelevia ja aamunuudeleitaan ryystäviä koululaisia (kuski röökää yhä), bussin täytyttyä lähdemme vihdoin matkaan. Minua epäilyttää entistä enemmän, mutta yritän uskotella itselleni, että ehkä kyseessä on luokkaretki riisipelloille. Teoriani murenee kuitenkin nopeasti, sillä vajaa kymmenen minuuttia myöhemmin kaarramme koulun pihaan ja lasten poistuttua kyydistä jään yksin bussiin. Katson epäröivästi kuskiin, joka vaan viittoo minua istumaan paikallani, no ei kai tässä parempaakaan ideaa ole.

”Minua epäilyttää entistä enemmän, mutta yritän uskotella itselleni, että ehkä kyseessä on luokkaretki riisipelloille.”

Muutamaa röökiä myöhemmin jostain ilmestyy pikkuinen minibussi, joka pysähtyy tien toiselle puolelle. Kuski osoittelee sitä kohti, joten nappaan rinkkani ja suuntaan bussille huojentuneena siitä, että pääsen pois tupakansavuisesta koulubussista. Näytän jälleen kuvakaappaustani ja yritän varmistaa, meneekö auto varmasti Yuanyangiin. ”Yes yes”. Istahdettuani kyytiin minua alkaa kuitenkin taas epäilyttää. Olen ainoa matkustaja ja auto on lastattu puolilleen eri kokoisia säkkejä. Yhdestä avonaisesta säkistä pilkottaa piikikkäitä ja erikoisen hajuisia hedelmiä, toisesta säkistä kuuluu vaimeaa kotkotusta, kolmas säkki vain liikahtelee, mutta mitään ääntä ei kuulu. Vetäydyn lähemmäs ikkunaa ja yritän olla ajattelematta, mitä säkissä mahtaa olla. Pian pysähdymme ja huojennuksekseni kyytiin nousee lisää matkustajia, ehkä tämä sittekin onnistuu eikä minua ole tyyliin kidnapattu.

Matka on pitkä ja torkahtelen välillä. Herätessäni oloni on hetkittäin suorastaan epätodellinen: kuinka uskomatonta onkaan, että olen yksin seikkailemassa ympäri Kiinan maaseutua paikallisbussin kyydissä? Ajelemme pitkin vuoristoisia pikkuteitä, ylitämme pauhaavia koskia ja ohitamme pikkuisia heimokyliä. Nautin tietyllä tapaa matkanteosta aivan suunnattomasti, ellei sitten lasketa sitä, että tämä(kin) kuski polttaa ketjussa ja sytyttää uuden savukkeen heti entisen sammuttua. Onneksi minulla on hengitysmaskini ja saan raotettua ikkunaa niin, että pystyn hengittämään raitista ilmaa.

”Herätessäni oloni on hetkittäin suorastaan epätodellinen: kuinka uskomatonta onkaan, että olen yksin seikkailemassa ympäri Kiinan maaseutua paikallisbussin kyydissä?”

Muutaman tunnin ajon jälkeen pysähdymme äkisti keskelle tietä ja minut ja muutama muu matkustaja viitotaan ulos bussista. En ole käänteestä lainkaan mielissäni, sillä oon maksanut lipun koko matkasta ja olettanut pääseväni kerralla perille. Koska en osaa lainkaan kiinaa, on kuitenkaan paha sanoa mitään. Hetken kuluttua nousemme uuteen minibussiin, joka on aikalailla samanlainen kuin edellinenkin kyyti. Röökaaminen ja lattialle sylkeminen jatkuu ihan samaan tahtiin, roskat heitetään suoraan ikkunasta pihalle. Autossa on lintuhäkki, jonka asukki lentelee sekopäisesti ympäri vankilaansa. Huomaisikohan kukaan, jos avaisin häkin oven ja päästäisin linnun lentämään vapauteen?

Useampi tunti vierähtää kunnes saavumme johonkin kylään ja kaikki matkustajat nousevat ulos bussista. Jaahas, aika siirtyä päivän neljänteen minibussiin. Varsinaiset istumapaikat ovat jo täynnä, mutta pääsen istumaan bussin lattialle nostetulle puupenkille, jonka jaan melko pulskan paikallisen mummon kanssa. Olen jälleen ainoa länkkäri ja muut matkustajat vilkuilevat minua uteliaasti. Yksi mies osaa vähän englantia ja saa kysytyksi, mistä olen kotoisin. Kaveri tosin taida tuntea sanaa Finland, kun useamman kerran jälkeenkin reaktia on, että ”aa New Zealand”. Minulta pyydetään bussissa myös yhteiskuvia, josta olen hieman yllättynyt, sillä tähän mennessä kukaan ei ole vaivautunut kysymään lupaa kuviin, vaan minusta arpisine naamoineni on räpsitty kuvia niin salassa kuin häpeämättömän röyhkeästikin.

”Varsinaiset istumapaikat ovat jo täynnä, mutta pääsen istumaan bussin lattialle nostetulle puupenkille, jonka jaan melko pulskan paikallisen mummon kanssa.”

Minibussi numero neljä vie minut jälleen paikkaan x, ei suinkaan perille vaikka niin lupasi. Kuski kehtaa vielä pyytää matkasta maksua 30 juania vaikka tiedän, ettei matkan arvo ole puoltakaan tuosta hinnasta. Alan olla tosi pahalla päällä kaikesta pompottelusta ja valehtelusta, ja saan käyttää kaiken itsehillintäni, että en vain paiskaisi 20 juanin rahatukkoa kuskin jalkoihin ja sylkisi perään.

Tiedän, etten enää voi olla kaukana määränpäästäni, joten päätän soittaa hostellilleni ja antaa heidän järjestää minut bussiin, jolla pääsen vihdoin perille asti. Hostellin omistaja, Richard, juttelee kuskin kanssa ja tinkii hinnan seitsemään juaniin. Viides (ja vihdoin viimeinen) minibussi eroaa päivän muista busseista oikeastaan vain siten, että se on hieman pienempi ja kuski polttaa vähemmän. Kun vihdoin pääsen perille, oloni on väsynyt ja hieman kettuuntunut, mutta ärtymys kuitenkin haihtuu nopeasti. Heitän rinkkani hostellille ja Richard lähtee näyttämään minulle läheisen torin, jolta aukeaa uskomattomat näkymät kilometrikaupalla jatkuville riisiterasseille. Huokaan ihastuksesta, nämä maisemat ovat todellakin kaiken matkustamisen arvoiset.

4 kommenttia
12.9.2016 by katareissaa

Taianomainen Halong Bay

Jo Vietnamin reissua suunnitellessani minulle oli selvää, että Halong Baylle minä haluan. Täysin omatoimisen retken sijaan päädyin tällä kertaa järjestetylle reissuille, jonka varasin Hanoista erään matkatoimiston kautta. Valitsemani retki oli kolmen päivän mittainen, vietin yhden yön laivassa ja toisen Cat Ba -saarella. Tässä postauksessa kerron fiiliksiäni retkestä matkapäiväkirjamaiseen tyyliin, mutta myöhemmin julkaisen toisen postauksen, jossa keskityn enemmän faktatietoihin ja asioihin, jotka kannattaa ottaa huomioon Halong Bayn risteilyä valitessa.

Matka lähti käyntiin Hanoista, kun meidät (vajaa 20) reissulle osallistujat poimittiin majapaikoistamme minibussin kyytiin. Kun lopulta kaikki olivat kyydissä, jatkoimme matkaa kohti Halong Bayn satamaa, jonne oli matkaa Hanoista reilut kolme tuntia. Satamassa oli päällä hirveä häsellys, kun (yhtään värittämättä) tuhannet turistit odottivat pääsyä laivoihin, joita oli puolestaan satoja. Pitkä bussimatka ja kaikki sähläys pyyhkiytyi kuitenkin nopeasti mielestä, kun paattimme pääsi liikkeelle ja näin silmieni edessä tuhannet merestä kohoavat kalkkikivivuoret. Sää oli hieman sumuinen, mutta toisaalta usva teki maisemista ehkä jotenkin vielä taianomaisemmat. Alkumatka menikin laivan kannella huokaillessa ohi lipuvia upeita maisemia, en ole ikinä nähnyt vastaavaa.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli komea tippukiviluola. Valokuvani eivät valitettavasti onnistuneet ollenkaan, mutta paikan päällä luola oli todella suuri ja näyttävä. Luolan jälkeen pääsimme kokeilemaan melomista kajakeilla. Oon kokeillut melomista muutamia kertoja ja oon siinä kaikkea muuta kuin hyvä, mutta onneksi mun melontakaveri osasi nää hommat, mun vastuulle jäi lähinnä navigointi ja kajakin ohjailu. Melottiin sellaisen ”salaisen” kalliotunnelin läpi ja päädyttiin rauhalliseen laguuniin. Ihan uskomattoman kaunis paikka: turkoosina kimalteleva vesi, lintujen viserrys ja korkeat kalliot, joilla apinat loikkivat. Mulla ei valitettavasti oo kajakkiretkeltä yhtään kuvaa, mutta toisaalta se sai mut keskittymään täysillä vaan nauttimaan siitä hetkestä. Kajakointi olikin hieman yllättäen suosikkijuttuni koko retken ajalta! Illan tultua risteilyaluksemme ankkuroitiin yöksi paikalleen. Syötiin illallista ja vietettiin rento ilta kannella korttia pelaillen ja tähtiä katsellen. Etukäteen mua oli vähän jännittänyt, jos oisin joutunu olee koko retken yksin tyyliin joidenkin tylsien pariskuntien kanssa, mutta samalle laivalle sattukin peräti kuus yksin matkustavaa reissuhullua. Ihan mahtavaa jengiä eikä tylsistymisestä/yksin jäämisestä ollut mitään pelkoa!

Retken toinen päivä valkeni sumuisena emmekä valitettavasti päässeet näkemään auringonnousua, joka on Halong Baylla parhaimmillaan varmasti uskomaton kokemus. Ei silti mitään valittamista aamiaismaisemissa! Päivän ensimmäinen kohde oli Ti Top Island, jossa vaihtoehdot olivat joko jäädä chillaamaan biitsille tai kiivetä ylös näköalapaikalle. Aamusta energiaa vielä riitti eikä sääkään kutsunut auringonoottoon, joten valitsin kiipeämisen. Hikinen urakka palkittiin upeilla maisemilla!

Tän jälkeen jatkettiin matkaa Cat Ba- saarelle, joka on Halong Bayn suurin saari. Aloitimme saareen tutustumisen tekemällä kävelyretken kansallispuistoon ja kiipeämällä korkealle näköalapaikalle. Tykkäsin kansallispuistosta ihan älyttömästi! Parin tunnin haikkauksen jälkeen suuntasimme Cat Ban keskustaan hotellillemme majoittumaan ja syömään lounasta (oli muuten ”pikkusen” nälkä tässä vaiheessa!)

Myöhäisen lounaan jälkeen oli vaihtoehtona joko lähteä retkelle Monkey Islandille tai viettää vapaa-aikaa Cat Ba- saarella. Itse olin saanut apinoista tarpeekseni Thaimaassa ja kaipasin jo aamupäivän aktiviteettien vastapainoksi vähän chillimpää menoa, joten päätin skipata Monkey Islandin. En ollut ainoa vähän rauhallisempaa menoa kaipaava, joten otettiin meidän jengin kanssa suunnaksi ranta ja hengailtiin siellä: pojat pelas futista ja kävi jopa uimassa, me Juditin kaa torkuttiin toppatakit päällä :DD Hengähdystauko teki hyvää ja kun hotellissa kokoonnuttiin muun ryhmän kanssa illalliselle, päätettiinkin vielä lähteä tutustumaan Cat Ban yöelämäään. Yhdestä baarista löydettiin rullakiekko ja pöytäfutis, meikän kaa pelanneet saattaa tietää, miten siinä voi käydä :’D

Viimeinen päivä kului pääosin matkustamiseen eikä siihen kuulunut mitään sen kummempia aktiviteetteja. Matkaohjelmassa oli maininta kokkikurssista, joka olisi osa paluumatkan ohjelmaa, mutta jostain syystä sitä ei järjestettykään. Laivamme palasi hakemaan meidät Cat Ban satamasta ja seilasimme Halong Bayn satamaa, josta puolestaan minibussi haki meidät ja ajettiin takaisin Hanoihin, jonne saavuimme myöhään iltapäivällä.

Kokonaisuudessaan olin retkeen tyytyväinen, vaikka kolmas päivä kuluikin lähinnä matkustamiseen. Maisemat olivat uskomattomia, kajakointi mieletön kokemus ja Cat Ba -saaresta tykkäsin kovasti, joskaan kaupungin keskusta ei ollut mikään erikoinen. Yksi juttu minua kuitenkin jäi häiritsemään: järkytyksekseni Halong Bay oli paikoin saasteinen ja minulle tuli todella surullinen olo vedessä kelluvista roskista. En ole ollenkaan varma, onko Halong Bayn turismi kovinkaan kestävällä pohjalla. Sääli, sillä paikka on niin kaunis ja ainutlaatuinen, että sen soisi pysyvän kunnossa, jotta tulevatkin maailmanmatkaajat pääsisivät nauttimaan sen taianomaisesta miljööstä.

6 kommenttia
15.8.2016 by katareissaa

Pieleen mennyt reissupäivä

Siaminlahdella vietettyjen rentojen saaripäivien jälkeen oli aika jatkaa matkaa takaisin kohti Bangkokia, josta matka jatkuisi lentäen Pohjois-Vietnamiin. Pysähdyin kuitenkin vielä ennen Vietnamiin siirtymistä muutamaksi päiväksi sympaattiseen Prachuap Khiri Khaniin, josta kirjoitan vielä ehdottomasti oman postauksensa. Te siellä ruudun toisella puolella näytitte aiemmin matkantekopostauksille vihreää valoa, joten ennen seuraavaan kohteeseen siirtymistä päätin jakaa matkakertomukseni Koh Phanganilta Prachuap Khiri Khaniin. Koska kyseessä on Kaakkois-Aasia, ei kaikki kuitenkaan mennyt aivan niin kuin olin suunnitellut ja ehdin jo suutuspäissäni julistaa koko päivän totaalisen epäonnistuneeksi.

Päätin panostaa matkustusmukavuuteen ja ostaa liput aamun ensimmäiseen lauttaan, jotta ehtisin Chumponista Prachuapiin liikennöivään junaan, pystyisin etsimään periltä majapaikkaa valoisaan aikaan ja kerkeäisin ehkä vähän tutustumaan paikkoihinkin. Lauttamatka itsessään sujui ongelmitta ja saavuttiin satamaan aikataulun mukaisesti. Perillä satamassa jouduin kuitenkin hieraisemaan silmiäni, sillä se vaikutti jotenkin ihan erilaiselta kuin viime kerralla. Ajattelin sen johtuvan vaan siitä, että saarille lähtiessäni olin ollut yölautassa ja pimeässä kaikki yleensä näyttää erilaiselta (jos olisin vaivautunut ottamaan asioista etukäteen selvää, olisin jo tässä vaiheessa tiennyt, että olin tosiaan ihan eri satamassa, sillä Chumponissa on useampia satamia ja yölautta lähtenyt ihan eri paikasta…)

Olin suunnitellut nappaavani satamasta taksin juna-asemalle, mutta satamassa ei ollut ensimmäistäkään taksia (mistä lähtien?!?) En kuitenkaan hermostunut, sillä aikaa junan lähtöön oli ruhtinaalliset 50 minuuttia, ja sitä paitsi junat ovat Thaimaassa lähes aina jonkin verran myöhässä ja viime kerralla matka satamasta asemalla oli hujahtanut alle vartissa (tosin kyseessä oli silloin tosiaan eri satama). Lautan matkustajista melkein kaikki olivat matkalla suoraan Bangkokiin ja hankkineet jo etukäteen bussilautta-yhdistelmäliput. Onneksi kuitenkin löysin satamasta juna-asemalle liikennöivän bussin. Kerroin, että junani lähtee 12:46 ja haluan ehdottomasti ehtiä siihen, ja minulle vakuutettiin, että lähdetään ihan heti ja kerkeän kyllä kyseiseen junaan.

En tajua, että missä hevonkuusessa tää satama oli, mutta matka asemalle kesti pienen iäisyyden. Bussi mutkitteli ympäri lähiöitä ja kävi ihan kaikessa rauhassa pudottelemassa paikalliset tyyliin kotioviensa eteen, ja kun lopulta saavuimme juna-asemalle, näytti kello 12:50. Nyt löytyivät kaikki aiemmin kadoksissa olleet taksikuskit ja he hyökkäsivät suoraan meidän bussista tulevien matkustajien kimppuun: ” train gone”, ”where are you going?”, ”no more trains today”. Pakenin juna-asemalle tarkistamaan tilanteen ja taksikuskien puheet osoittautuvat todeksi, juna oli lähtenyt ajallaan vain neljä minuuttia aikaisemmin. Väite siitä, ettei junia enää tänään kulkisi oli kuitenkin huijausta, joskin seuraavan junan lähtöön oli aikaa kokonaiset kuusi tuntia…

Mua otti päähän ihan suunnattomasti, vaikka yritin vaan säilyttää malttini ja hymyillä. Eikö junalle menevät matkustajat oisi muka voinut viedä ensiksi asemalle ja sitten huristella pitkin lähiöitä ei-kiireellisten matkustajien kanssa? Jotenkin tuntuu, että koko homma oli suunniteltu ja bussi viivytti matkaa tahallaan, että missattaisiin juna ja steissillä odottavat autonkuljettajat saisivat asiakkaita. Asemalla mulle tarjotaankin minibussikyytiä Prachuapiin, luonnollisesti moninkertaiseen hintaan siitä, kuin mitä juna maksaisi. Kieltäydyn ja päätän odottaa iltajunaa, koska en halua, että kiero juoni onnistuuu. Harmittaa, että oon maksanut ekstraa aamulautasta ja nyt ”menetän” lähes kokonaisen päivän, kun oon jumissa Chumponissa, josta kaikki mielenkiintoiset paikat sijaitsevat kilometrien päässä keskustasta. Jos oisin tienny tästä, oisin voinu vaan lähteä vasta iltalautalla ja viettää kivan päivän Koh Phanganilla. Oon vihainen taksikuskeille, bussikuskeille ja kaikille kusettajille. Kai itsellenikin, oishan miun pitänyt tietää, että näin voi ihan hyvin käydä.

Äkkään steissiltä rinkkaansa kanniskelevan länkkäritytön ja avaudun hänelle ärsytyksestäni. Ramona kuuntelee myötätuntoisesti, kun kerron tarinani junan missaamisesta ja teoriani autokuskien punomasta salaliitosta. Puhuminen helpottaa, sillä lähes heti, kun oon saanut ilmaistua harmitukseni ääneen, kiukuttelu alkaa tuntua ylireagoinnilta ja päätän, etten anna yhden vastoinkäymisen pilata päivääni. Päätetään mennä yhdessä lounaalle ja meillä riittää paljon juteltavaa. Ramona kertoo viettävänsä Chumponissa yhden yön ja varanneensa hotellin aseman läheltä, ja mikä parasta siellä on uima-allas. Hän ehdottaa, että voisin tulla odottelemaan junaani sinne eikä mua tarvitse kauaa houkutella! Hotellin henkilökunta on tosi ystävällistä ja he antavat minun tulla hengailemaan hotellin altaalle koko päiväksi. Illalla lähdetään tsekkaamaan Chumponin kuuluisat yömarkkinat ja syödään katukeittiöstä aivan taivaallisen herkullista thairuokaa.

Illallisen jälkeen hyvästelen Ramonan ja suuntaan takaisin asemalle. Asemalla on mukavaa vaan tarkkailla ihmisiä: kulkukoirat juoksevat asemalaituria edestakaisin, oranssikaapuinen munkki juo pillillä pirtelöään ja paikalliset rouvat haluavat kokeilla, jaksavatko he nostaa rinkkaani. Huomaan, että minuakin tarkkaillaan ja yritetään ottaa salaa valokuvia :DD Junassa on jälleen ihan mahtava tunnelma: juttelen paikallisten kanssa ja minulle tarjotaan ruokaa. Opetellaan englantia värilaulun avulla alle kouluikäisen taaperon kanssa ja hänen nukahdettuaan, näytän lapsen äidille ja isovanhemmille talvisia kuvia Suomesta puhelimen näytöltä. Kun lopulta saavutaan Prachuapiin, on jo pimeää. Paikalliset, joihin tutustuin junassa, haluavat välttämättä auttaa minua majapaikan etsinnässä ja antavat minulle kyydin suoraan mukavan majatalon oven eteen. Taas kerran pääsen hämmästymään thaimaalaisten ystävällisyydestä! Kun kaadun sänkyyni, huomaan hymyileväni. Loppujen lopuksi junan missaamisesta seurasi kuitenkin liuta hauskoja sattumuksia, uusia tuttavuuksia ja mielenkiintoisia keskusteluja. Tämä taisikin oikestaan olla varsin hyvä reissupäivä.

2 kommenttia
19.7.2016 by katareissaa

Older Posts