Ajatellessani Kiinaa, luontokohteet eivät (ainakaan ennen reissuani) olleet niitä ensiksi mieleeni nousevia juttuja. Kiinan kokoiseen valtioon mahtuu kuitenkin paljon monenlaista ja vastapainoa Pekingin ja Shanghain kaltaisille jättiläisille voi lähteä etsimään esimerkiksi Yunnanin maakunnasta, Kiinan eteläosista. Yksi Yunnanin suosituimmista trekkailukohteista on komea ja syvä kanjoni, Loikkaavan tiikerin rotko eli Tiger leaping gorge (sama vielä kiinaksi 虎跳峡). Vaikka kyseessä on suosittu vaelluskohde, saa paikan päällä nauttia upeista maisemista varsin rauhassa. Kiinalaiset matkailijat eivät nimittäin tunnu vaeltamisesta niin perustavan, vaan he ajelevat mieluummin turistibusseilla rotkon pohjaa pitkin ja pysähtyvät muutamille näköalapaikoille ottamaan pakolliset kuvat. Itselleni oli kuitenkin selvää, että haluan tutustua paikkoihin jalkapatikassa enkä vain tyytyä katsomaan maisemia bussin ikkunaruudun läpi.
Loikkaavan tiikerin rotkolle on Lijiangista parin tunnin ajomatka. Varasin kuljetuksen suoraan hostellini kautta ja sain myös jättää sinne säilytykseen ylimääräiset tavarani. Olin itse asiassa toivonut saavani hostellilta retkiseuraa, mutta sain tyytyä vinkkeihin ja tarinoihin vaelluksesta, sillä kaikki muut sen hetkiset asukkaat olivat jo ehtineet käydä kyseisen haikin heittämässä. Hyppäsin siis bussin kyytiin ihan yksin, mutten kuitenkaan ollut huolissani, onhan yksin reissailu tuttua jo entuudestaan.
”Bussimatkan aikana en yksinkertaisesti voinut irrottaa katsettani kaukaisuudessa siintävistä lumihuippuisista vuorijonoista, pian olisin itsekin vaeltamassa noissa upeissa maisemissa!”
Bussi pysähtyi kerran tauolle ja toisen kerran lippuluukulle, josta ostimme pääsyliput alueelle. Kolmannella stopilla olikin jo aika jäädä pois kyydistä. Tai niin ainakin luulin, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mistä vaellusreitti alkaisi (mitäs sitä etukäteen turhia selvittämään). Siinä reitin alkupistettä etsiskellessäni juttusilleni ilmestyi israelilainen Michal. Hänkin etsiskeli vaellusreitin alkua ja oli matkassa yksin, joten päätettiin lähteä matkaan yhdessä. Oon tosi iloinen, että tapasin Michalin, sillä oli mukava saada juttuseuraa ja meidän kävelyvauhtimmekin oli yhtä hidas nopea.
Reitin alku oli hyvää lämmittelyä: nousu oli melko jyrkkä, muttei kuitenkaan mikään liian raskas. Alkumatkasta minua hieman häiritsivät alhaalta kantautuvat rekkojen äänet ja ruma rakennustyömaa, mutta onneksi ne jäivät pian taakse. Tilalle tulivat upeat maisemat: terävähuippuisia vuoria, bambumetsikköjä ja vuolaana virtaavia vesiputouksia. Kapea polku mutkitteli pitkin vuorenrinnettä ja osa reitistä oli louhittu lähes pystysuoraan kallioon. Minkäänlaisia turvaakaiteita ei ole, joten askeliaan on tarkkailtava jatkuvasti. Yhdessä vaiheessa säikähdin (nolottaa vähän kirjoittaa tätä) lentävää ötökkää ja horjahdin, mutta onneksi pystyin säilyttämään tasapainoni. Hyönteisepisodia lukuunottamatta matka sujui leppoisasti ja kävelyn lomassa vaihdoimme tarinoita reppureissuiltamme. Michal oli vastikään palannut Myanmarista meditoimasta ja Kiinan jälkeen hän aikoi suunnata useammaksi kuukaudeksi Intiaan. Itse kertoilin seikkailuistani Vietnamissa ja suunnitelmastani matkustaa hiljalleen takaisin Suomeen ainoastaan busseja ja rautateitä käyttäen. Michalin mielestä ideani oli mahtava!
Muutaman tunnin vaeltamisen jälkeen laskeuduimme laaksoon, jossa oli pieni kylä. Kylän asukkaat, kuten pääosin muutkin alueen asukkaat, kuuluivat naxi -heimoon, joka on yksi Kiinan etnisistä vähemmistöistä. Kylässä oli muutamia majataloja ja kahviloita, me päätimme syödä lounasta Naxi family guest housessa (yläpeukku!)
Lounastauko tuli tarpeeseen, sillä seuraavaksi oli edessä koko reitin rankin osuus: 28 mutkaa. Kyseinen osio on pelkkää äkkijyrkkää nousua, joka kiemurtelee siksakkia vuorenrinnettä pitkin. Koetuksen on määrä kestää, nimensä mukaisesti, 28 mutkan verran. Jossain vaiheessa numerointi kuitenkin katosi ja epätoivo oli jo vallata mielen. Olisiko meidän sittenkin pitänyt palkata aasipaimen kuljettamaan matkatavaramme huipulle asti ja istua itse palvelijoiden kannattelemaan vaaleanpunaiseen kantotuoliin? Tai olisiko ollut vaan fiksumpaa tyytyä ajelemaan bussilla kiinalaisturistilaumojen kanssa? Kun tuskainen nousu vihdoin päättyi ja pääsimme huipulle, oli fiilis ihan käsittämätön. Heitettiin femmat, syötiin palkinnoksi Snickersit ja kaivettiin selfietikku esiin. Näkymät olivat uskomattomat!
Mikä parasta, nousun jälkeen alkaa aina alamäki. Askel kulki varsin kevyesti ja matka sujui rattoisasti höpötellen. Spottailtiin matkan varrelta hauskoja infokylttejä, joiden viestit oli niin käännetty jollain Googlen kääntäjääkin surkeammalla ohjemalla (the road to peace, from the beginning of the fire started –> excuse me what?!) Polun varteen pystytettyjä myyntikojuja/levähdyspaikkoja tuli vastaan alkumatkaa harvemmin. Kojuista voisi ostaa hedelmiä, virvokkeita, kävelykeppejä, vettä, bisseä, pilveä… Raahaavatkohan myyjät nämä tuotteensa ylös vuorenrinteelle joka päivä? Me emme kuitenkaan tarvinneet mitään, joten jatkoimme matkaa aina Tea horse guest houseen asti. Majatalo vaikutti varsin viihtyisältä ja oli jo melko myöhä, mutta päätimme lyhyen teepaussin jälkeen jatkaa matkaa kauempana sijaitseville majataloille. Syynä oli se, että halusimme varata seuraavaksi päiväksi aikaa myös rotkoon laskeutumiselle. Pian lähtömme jälkeen alkoi tihuttaa vettä ja taivas pimeni, mutta hieman ikävästä säästä huolimatta maisemat muuttuivat, jos mahdollista, entistä dramaattisemmiksi.
”Olisin vaan halunnut jäädä tuijottelemaan edessä aukeavaa näköalaa pimeän tuloon asti, mutta meidän on pidettävä vauhtia yllä ehtiäksemme perille, sillä liukkaat ja jyrkät vuoristopolut olisivat pimeässä aivan liian vaarallisia.”
Lopulta pääsimme turvallisesti perille Half way guest houseen. Nautimme illallisen majatalon katolla näköalaterassilla ja juttelimme muiden vaeltajien kanssa. Olin majapaikkaan tyytyväinen ja aamulla ensimmäinen asia, jonka herättyäni näin, oli huoneeen koko seinämän kokoisesta ikkunasta avautuva näköala suoraan vuorille.
Seuraavana päivänä heräämme aikaisin, sillä edessä on loput vaelluksesta ja laskeutuminen alas rotkoon. Jalkoja painaa jonkin verran, mutta tuntuu hyvältä taas kävellä. Aamu on hieman usvainen, mutta maisemat yhtä uskomattomia kuin aiemminkin. Yksi koko reitin mieleenpainuvimmista hetkistä on, kun vesiputous vyöryy vaelluspolun yli ja pääsemme kulkemaan sen läpi vuohilauman jalan jäljissä.
Lopulta saavumme perille Tina’s guest houseen (aikamoinen kompleksi!), jonne vaelluksen voi halutessaan päättää. Michal on uuvuksissa ja päättää jäädä majatalolle chillaamaan, mutta itse en ole väsymyksestä huolimatta valmis jättämään rotkoon laskeutumista väliin. Oon nimittäin kuullut, että rotko on jopa itse vaellustakin vaikuttavampi. Lisäksi haluan nähdä sen kiven, jolta legendan mukaan metsästäjää paennut tiikeri onnistui loikkaamaan joen yli ja josta Tiger leaping gorge sai nimensä.
Saan seuraa ranskalaispariskunnasta, jotka olen itse asiassa tavannut ohimennen Kunmingissa. Chloe ja Romain ovat muuten maailmanympärimatkalla ja jakavat seikkailujaan Playing the world -blogissaan (ranskaksi). Tie alas rotkon pohjalle on varsin jyrkkä, ja minua kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus kipuamisesta takaisin ylös, mutta kokemus on mahtava. Ylhäältä vuorenrinteiltä pikkuiselta näyttänyt Jangtse paljastuukin valtavaksi, pauhaavaksi koskeksi. Joki kuohuu valkoisena vaahtona ja veden pauhu on niin kova, että edes puhetta on vaikeaa kuulla. Kuvat eivät oikeasti tee paikalle mitään oikeutta, ihan mieletön! Tapaan rotkossa sattumalta tytön, jonka kanssa oon jutellut aiemmin Yuanyangissa, hauska sattuma täytyy luonnollisesti ikuistaa yhteiskuvaan!
Aika palata takaisin ylös. Reitti on mahdollista taittaa joko kulkien samaa reittiä takaisin tai riskeerata henkensä taivastikapuilla (sky ladder). No arvaatteko kumpaan vaihtoehtoon päädyttiin? Mie en jostain syystä ihan täysin tajunnut, mistä taivastikapuissa oli kyse, ennenkuin olin jo kiipeämässä ylös niitä pitkin ja oli liian myöhäistä perääntyä. Kyseessä oli siis rautaiset tikkaat, jotka oli kiinnitetty pystysuoraan kallionseinämään ja niitä pitkin kipuaminen nopeuttaa ylöspääsyä. Ranskikset kipusivat ensin ja meikä lähti, muutaman kerran henkeä vedettyään, kipuamaan perässä. Alku sujui hyvin, mutta puolivälissä erehdyin katsomaan alas. Virhe. Aloin täristä kauttaaltani ja pystyin hädin tuskin liikkumaan tärinältäni.
”Pelkäsin, että putoaisin alas rotkoon, jos liikahtaisin sentinkin enkä kyennyt muuta kuin puristamaan metallisia kaiteita sulan kauhun vallassa. Olin jumissa taivastikapuilla eikä paniikkikohtaus ollut kaukana. ”
Taakseni ilmestyi kypsään ikään ehtinyt rouva ja hän huomasi pakokauhuni. Hän alkoi tsemppaamaan minua: ”enää muutama porras jäljellä, hengitä, pystyt kyllä siihen, askel kerrallaan!” Kiitos hänen, selvisin ylös yhtenä kappaleena, ilman niitä kaikkia kannustavia sanoja oisin varmaankin yhä jumissa siellä helkutin tikapuilla! Tikkaiden jälkeen oli vielä käveltävää jonkin verran, mutta sain noista tapahtumista sellaisen adrenaliinipiikin, että loikin loppumatkan hetkessä ketterästi kuin mikäkin vuohi konsanaan.
Viimeinen bussi Lijiangiin lähti kolmen maissa ja ehdimme vielä ennen paluuta syömään myöhäistä lounasta Tinasissa. Michal ehdotti, että muuttaisin matkasuunnitelmaani ja lähtisin hänen kanssaan Shangri Lahan. Olin kahden vaiheilla: toisaalta olisi mahtavaa jatkaa reissaamista yhdessä, mutta iso rinkkani oli hostellissa Lijiangissa. Lopulta asia ratkesi tsekkaamalla Shangri Lan sääennuste, joka lupasi lumisadetta. Päätin siis palata alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Lijiangiin ja jatkaa sieltä reissuani Chengduun. Toivottavasti pysytte matkassani mukana tämän kilometripostauksen jälkeenkin!
En oikein osaa logiikalla selittää, miksi Chengdu iski niin lujaa. Ehkä ajoitukseni oli hyvä, sillä en ollut ollut varsinaisessa kaupungissa pitkään aikaan (miljoonan asukkaan Lijiangia ei Kiinan mittapuulla varmaan edes lasketa kaupungiksi) ja kaupunkielämä oli tervetullutta vaihtelua eräilylle. Varmasti olemattomat odotuksenikin auttoivat: olen huomannut, että kun ei kasaa odotuksia pilviin asti, on helpompi yllättyä positiivisesti. Lisäksi Chengdu oli oikeasti miellyttävä ja tarjosi vastakohtia, jotka tyypillisesti viehättävät minua (tyyliin vanhan ja modernin yhdistely). Tai ehkä olin vaan onnekas: sää oli hyvä, tapasin mukavia tyyppejä, majoituin mukavassa paikassa ja onnistuin tilaamaan ruokia, joista pidin. Eikä siihen aina välttämättä edes tarvita mitään selvää syytä, että jotkut paikat iskee, niissä vaan on sitä kuuluisaa jotain!
