Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Ajatuksia

Kuuden vuoden harkinta-aika

En pysty edes laskemaan, kuinka monta kertaa oon aloittanut tämän postauksen luonnostelun ja sitten pyyhkinyt kaikki kirjoittamani sanat pois. Kerta kerralta kynnys julkaista jotain on tuntunut korkeammalta. Ja nyt ollaan tultu tilanteeseen, että miun viimeisin julkinen kirjoitus on nähnyt päivän valon tammikuussa vuonna 2017. Kohta siis kuusi vuotta sitten. Ihan hullua. Sitä ennen blogi reissutarinoineen oli ollut aktiivisesti elämässäni mukana usean vuoden ajan. Sitten, aika yllättäenkin, tuli stoppi ilman mitään varoitusta.

Bloggaamisen hiipumiselle on hankala määritellä yksittäistä syytä. Tuolloin aloittamani uusi työ vei aikaani enemmän kuin ajattelin ja panostin siihen itselleni tuttuun tapaan ehkä liiankin tunnollisesti. Samaan aikaan trendinä alkoi olla sisältöjen siirtyminen yhä enenemissä määrin Instagramiin, siellä fiilisten ja kuulumisten jakaminen oli helppoa ja nopeaa.  Varsinaisen blogin lukijamäärät olivat kasvaneet melko paljon ja se alkoi jotenkin ahdistaa mua monellakin eri tavalla. Kyseenalaistin ainakin sitä, mitä edes haluan sanoa, onko sisältö riittävän laadukasta, mikä on kaiken pointti. Tästä kaikesta sitten seurasi jotain, millä ei nyt ainakaan voi ylpeillä, voisi varmaan verrata ghostaamiseen.

Paitsi, että näin lähes kuusi vuotta myöhemmin ”hello it´s me” (I trust you get the reference :D)  Tässä kohtaa varmaan pitäisi olla hyvät perustelut, tarkasti harkittu teksti ja jonkinlainen kokonaistavoite kirkkaana mielessä, että mitä tällä tekstillä haluan sanoa ja mikä on blogin tulevaisuus. No kuten ehkä tästä jäsentelemättömästä tajunnanvirrasta voi huomata (ja jota en muuten oo ees oikolukenut), niin kaikki on edelleen kovin epäselvää. Eikä tätä kirjoitusta oo edes edistänyt niinkään inspiraatio, vaan eräänlainen pakko. Juttu on nimittäin niin, että kuuden vuoden mittaisen yhtenäisen julkaisemattoman ajanjakson jälkeen blogi poistuisi täältä kokonaan. Se tuntuu kuitenkin aivan liian lopulliselta, ja painamalla tota pelottavaa julkaise-nappia, saan lunastettua itelleni lisäaikaa päättää, mitä teen jatkossa. Tiedostan, että nostalgisoin ehkä liikaa blogin alkuaikoja ja sellaista yhteisöllisyyden kokemusta. Kirjoitin melko vapaasti miettimättä mitään sen tarkemmin ja pikaruokamaiset some-alustat eivät olleet yhtä hallitsevia.  Maailma on muuttunut ja eihän sitä itsekään ole täysin samanlainen.

Vaikka kaikki on kovin eri tavalla kuin ennen, niin edessä on toivottavasti paljon uusia seikkailuja ja elämyksiä. Mutta ainakin toistaiseksi pidän nää muistot elossa myös täällä. Virallinen harkinta-aika alkakoon tästä.

Eka päivä ja lauennut matkajännitys

Maaliskuun alku. Ulkona pyryttää lunta ja taivas on mikäs muukaan kuin harmaa. Istun junassa matkalla lentokentälle. Jännitys kuplii sisälläni ja hetkittäin se saa minut suorastaan voimaan pahoin. Konduktöörin kysyessä millainen lippu laitetaan, unohdan, miltä asemalta olen edes noussut kyytiin. Rinkka sentään muistuttaa, että olen matkalla lentokentälle, jos vaikka määränpäänkin sattuisin hermostuksissani jotenkin unohtamaan. Loppumatkan yritän vain keskittyä hengittämään rauhallisesti ja olemaan pyörtymättä.

IMG_20160607_203915

Oon lähtenyt reissuun jo useammankin kerran ja tiedän pärjääväni, mutta lähtöjännitys pääsee silti yllättämään minut totaalisesti. Se on itse asiassa piinannut mua jo useamman viikon ajan. Viisumihakemusta viedessäni käteni tärisivät niin, että pudotin paperit pitkin toimiston lattiaa. Kun hyväksytty viisumi taas kolahti postilaatikkoon, tein kaikkea muuta kuin hillityn voitontanssin ja tuuletin kuin oisin iskenyt vähintäänkin mestaruusmaalin. Hetkeä myöhemmin kuitenkin suorastaan lamauduin kauhusta ja ajatukseni lähtivät laukkaamaan. En pysty hallitsemaan niitä, vaikka asioiden  piti olla jo loppuun käsitelty. Kyseenalaistan koko reissun ja mietin, että mitä hittoa oon taas tekemässä. Enkö vaan voisi jäädä Suomeen ja elää ”normaalia elämää” niinkuin kaikki ”kunnon ihmiset”? Miksen vaan voisi tyytyä haaveilemaan seikkailuista ja kaukomaista sen sijaan, että reissaisin ympäri maailmaa eläen haaveitani todeksi? Tiedän, että Suomessa pysyminen olisi monellakin tapaa yksinkertaisempaa, tietyllä tapaa varmasti palkitsevaakin. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä, sillä tunnen itseni: jos en lähtisi, haikailisin jatkuvasti jonnekin muualle ja kaipaisin jotain muuta (mitä se sitten ikinä onkaan).

1-20160307_122139

Toisaalta jännityskään ei ole pelkästään paha asia. Se kertoo, että asia on minulle oikeasti tärkeä ja että sillä on väliä. Jännitys saa minut tuntemaan, että olen elossa ja tietyllä tapaa nautin siitä vatsaa kutittelevasta ja päätä huimaavasta tunteesta, jonka se minussa aiheuttaa. Paljon pahempi olisi, jos vain kulkisin elämän läpi tuntematta, tehden ennaltamäärättyjä asioita, koska niin nyt vaan kuuluu tehdä. Unelmien kuuluukin pelottaa edes hiukan. Jos ne eivät aiheuta tuntemuksia suuntaan tai toiseen, eivät ne yksinkertaisesti ole tarpeeksi suuria.

1-IMG_4124

1-IMG_4044

Onneksi lähtöjännitys ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Kun istun lentokoneen penkkiin, jännitykseen ja hermostukseen sekoittuu jo ämpärillinen innostusta. Koneen kiihdyttäessä pitkin kiitorataa katson ulos ikkunasta ja tiedän, että lähtöpäätös on oikea. Kun laskeudumme Bangkokiin, olen pitkästä lennosta huolimatta mielettömän hyvällä tuulella.  Majapaikkaa etsiessäni eksyn muutaman kerran, mutta näin reissun alussa sekin tuntuu vain tervetulleelta seikkailulta. Nautin siitä, kuinka hiostava, trooppinen ilma liimaa vaatteet kiinni ihoon. Katukeittiöistä leijuvat tuoksut saavat veden kielelle. Kaaosmainen liikenne tuntuu jännittävältä ja kuvittelen tööttäykset tervetulotoivotuksiksi (haha). Kun lopulta löydän hostellini ja saan laskettua rinkan selästäni, kiipeän ylös kattoterassille ihastelemaan ympärille levittäytyvää kaupunkia. Täältä alkaa meikän seuraavat kolme kuukautta kestävä reppureissu.  Tässä vaiheessa lähtöjännitys on haihtunut täysin ja kaikki se hermoilu tuntuu todella kaukaiselta, vähän naurettavalta suorastaan. Mitä pelättävää tässä muka taas oli?

1-IMG_3982

1-20160310_182134

Tää teksti on lähes suoraan mun matkapäiväkirjasta ja alkuun mietin, että julkaisenko tätä ollenkaan blogin puolella. Sitten kuitenkin ajattelin, että ehkä tästä voisi olla apua jollekin, joka pohtii, uskaltaisiko lähteä pidemmälle reissulle tai muuten vaan painii samanlaisten mietteiden kanssa. Lähteminen ei ole aina niin helppoa kuin ulospäin saattaa vaikuttaa. Vaikka voisi ehkä luulla, että taas se vaan lähti, niin se on harvoin koko totuus. Itselläni lähtöpäätöksien takana on usein paljon pohdiskelua, kyseenalaistuksia ja myöhään valvottuja öitä. Ne on kuitenkin kaiken sen arvoisia, sillä lähteminen kannattaa.  Jännittämisestä huolimatta (ja sen takia).

Syy sille, miksi en lue reissuillani uutisia

Ollaan illallisella yhdessä rantabulevardin muutamista ravintoloista. Täysikuu valaisee maisemaa, kuulen alle sadan metrin päässä rantaan lyövät aallot ja haistan meren suolaisen tuoksun. Ohi huristelee silloin tällöin skoottereita ja ihmiset vilkuttelevat minulle iloisesti hymyillen. Takana on mahtava päivä eräässä pienessä thaimaalaisessa rannikkokaupungissa, oloni on levollinen ja kaikki juuri siinä hetkessä vaan täydellistä.

Idylli kuitenkin murenee palasiksi, kun  kaverini toteaa: ”kamala juttu ne Belgian terrori-iskut”. Ennen kuin alamme kauhistella tapahtunutta, joudun kysymään, mistä hän oikein puhuu. En nimittäin matkoillani seuraa uutisia juuri lainkaan. Syitä tähän on useampia: saatan olla päiväkausia ilman nettiä, kotimaan tapahtumat saavat toisinaan näkemään punaista ja haluan keskittyä mieluummin hetkessä elämiseen. (Suomessa asia toki erikseen, koska haluan olla perillä ajankohtaisista asioista ja ihan yleissivistyksen kannalta.)

Illallisen jälkeen palaan hotellille ja alan valmistautua yöpuulle. Kuten mikä tahansa ilta, listaan mielessäni päivän positiiviset jutut ja asiat, joista olen kiitollinen elämässäni. Huomaan Belgian uutisten kuitenkin vaivaavan minua yhä ja minun on saatava tietää tarkemmin, mitä oikein tapahtuu. Majapaikassani on hyvä wifi ja hetken kuluttua minulla onkin puhelimeni välilehdissä auki uutislähteet aina Ylestä Iltasanomiin. Yleensä teen aina niin, että luen aiheesta kaiken mahdollisen ja yritän siten käsittää tapahtumia, ymmärtää ja löytää niille jonkin järkevän selityksen. Mutta eihän tämmöistä voi järjellä selittää. Oloni on uutistenlukutuokioni jälkeen vain entistä hirveämpi, mutta yritän työntää ikävät asiat pois ajatuksistani ja käyn nukkumaan.

Kello on 1:38 ja herään sängyssäni siihen, että itken. Näen painajaista, jota en tarkkaan muista enkä haluakaan muistaa. En saa rauhaa ja pääni on täynnä kysymyksiä, joihin en pysty vastaamaan. Miksi? Millä oikeudella? Mikä saa ihmiset tekemään pahaa toisilleen, jopa sellaisille, ketä ei tunne? Mihin tää johtaa? Seuraako tästä taas vaan lisää vihaa ja ennakkoluuloja? Päivän hyvä fiilis on tiessään ja suorastaan tunnen, miten kaikki negatiivisuus on värjännyt pienen huoneeni vaaleansiniset seinät likaisen harmaiksi.

Tässä on syy, miksi en jatkossa reissullani halua enää seurata uutisia. Ehkä se on naiivia haihattelua eikä todellisuuden poissulkeminen tarkoita, etteikö pahoja asioita maailmassa tapahtuisi. Tapahtuu niitä, koko ajan, eivätkä kaikki edes ylitä uutiskynnystä. Mutta mitä hyötyä siitäkään on, että murehdin täällä asioita, joille en mahda mitään ja jotka ovat vaikutuspiirini ulottumattomissa. Mieluummin keskityn kaikkeen siihen hyvään, jota tästä maailmasta voi löytää mielettömästi kaiken paskan keskelläkin.

Ehkä tää kirjoitus auttaa mua saamaan tän asian sydämeltäni ja voin palata takaisin onnelliseen matkakuplaani, jossa kaikki on hyvin. Ja jos vihdoin vaikka sais unen päästäkin kiinni, eihän se vasta ookaan ku 2:27… Hyvää yötä ja palataan ensi kerralla vähemmän raskailla aiheilla xx

Miltä tuntuu vanha asuinkaupunki lähes 4 vuotta myöhemmin?

En olisi arvannut, kuinka jännittävää voikaan olla palata vanhaan asuinkaupunkiin useamman vuoden tauon jälkeen. Moni varmaankin nyt ajattelee, että jos kaupunki kerran on entuudestaan vanha tuttu, niin mitä jännittämistä siinä muka on? Niin luulin itsekin, kunnes viime marraskuussa koitti vihdoin aika palata takaisin Barcelonaan – kaupunkiin, joka oli neljä vuotta sitten minun kotini.

Olin paluusta innoissani, sillä  olin vuosien varrella ikävöinyt Barcelonaa useasti ja sille oli muodostunut sydämeeni aivan erityinen paikka. Mutta innostukseen sekoittui hieman yllättäen myös jännitystä. Onhan neljä (4!?!) vuotta pitkä aika, jonka varrella ehtii muuttua monikin asia. Aloin ennen lähtöä pohdiskella ihan käytännön asioita: osaankohan enää käyttää metroa (ennen kun tiesin jopa mihin kannattaa istua, että on valmiiksi lähellä oikeeta uloskäyntiä) tai pystynkö enää edes tyyliin hoitamaan ravintolatilausta espanjaksi?  Eniten kuitenkin huolestutti, että mitä jos kaupunki on muuttunut liikaa eikä enää tunnukaan omalta. Jos minusta tuntuukin, että jotain puuttuu, kun vaihtokaverit ovat muuttaneet pois eikä omaa asuntoa enää ole.  Tai jos sitä huomaakin itse muuttuneensa niin paljon eivätkä vaalimani muistot vastaa lainkaan todellisuutta. Apua, entä jos en enää pidäkään Barcelonasta ja joudun etsimään uuden suosikkikaupungin?

1-IMG_3818

1-20151109_173931

1-IMG_3847

1-20151109_171926

1-20151109_151658

Jännityksestä huolimatta päätin palata ottamaan asiasta selvää. Ja onneksi päätin, sillä Barcelona tuntui yhä kotoisalta ja minusta tuntui hyvältä olla siellä. Kävin pyörimässä entisillä kotikulmillani ja ihailemassa vanhaa kotitaloa, joka seisoi yhä paikallaan (tosin mihin talot muka katoaisivat?) Käväisin myös entisessä lähikaupassa ihan vaan nostagian vuoksi, mutta yliopistolta maltoin sentään pysyä poissa. Toki neljässä vuodessa Barcelona on muuttunut tietyin tavoin, mutta sen charmi on säilynyt ja kaupungin kauneus saa minut yhä hämilleen. Parasta on, kun kaduilla kävellessä saattaa aivan yhtäkkiä palata mieleen joku jo unhoksiin painunut muisto. Oonko joskus tosiaan asunut täällä?

1-20151113_172218

1-20151113_171352

1-20151113_161429

1-IMG_3833

1-IMG_3828

Tutussa kohteessa on ehdottomasti se hyvä puoli, että kaikki ns. pakolliset jutut on jo koettu, ja voi hyvällä omallatunnolla ottaa rennommin (tosin Sagrada Familia oli pakko käydä katsastamassa, mutta en pistänyt merkille huomattavaa edistystä tässä ikuisuusprojektissa viime kertaan verrattuna). Pääasiassa keskityin reissullani asioihin, joista tiedän pitäväni, mutta jätin myös reilusti aikaa vaan olemiseen ja fiilistelyyn.  On mahtavaa vaan kierrellä ympäri kaupunkia ilman tarkkaa suunnitelmaa tai tiukkaa aikataulua. Vaikka tunnenkin Barcelonaa melko hyvin, niin löydän joka kerta myös jotain uutta. Kaupunki on yksityiskohtia täynnä ja se lumoaa minut kerta toisensa jälkeen.  Hetkittäin joudun muistuttelemaan itselleni, et jos asuisin täällä, se olisi erilaista. En voisi vaan haahuilla ympäriinsä aamusta iltaan tai hengailla rannalla tuntikausia. Vaikka nyt kaikki onkin vaan ihanaa ja täynnä , niin arki on arkea missä tahansa.

1-20151113_152400

1-IMG_3813

1-IMG_3822

1-20151110_164351

1-IMG_3760

Olen onnellinen, että palasin Barcelonaan ja tämä matka täytti kaikki odotukseni. Pääsin pakoon Suomen pimeintä vuodenaikaa. Aikaa vain itsellleni. Hetken vain olla ja ajatella. Hyvät puitteet harjoitella ruosteeseen päässyttä espanjan kieltäni. Mahdollisuuden seikkailla ja nähdä uusia paikkoja. Tilaisuuden pitää hauskaa, fiilistellä ja kerätä uusia muistoja.  Reissuni sai minut myös rakastamaan Barcelonaa yhä enemmän ja tiedän, että tuun palaamaan sinne vielä varmasti useita kertoja. Toivottavasti seuraavaa kertaa ei tarvitse odottaa kokonaista neljää vuotta!

1-20151129_135325

1-IMG_3805

1-IMG_37871-20151113_180520

Olisi kiva tietää, onko kellään vastaavia kokemuksia? Onko sulla kenties sellaista paikkaa, johon palaat uudestaan ainakin silloin tällöin, vai etsitkö mieluummin joka reissulle jotain uutta?