Suomen suurin matkablogiyhteisö

Mopo-onnettomuus ja viimeiseksi luulemani puhelu kotiin

Liikenneonnettomuudet ovat Kaakkois-Aasiassa valitettavan yleisiä. Reissujeni aikana olen törmännyt kymmeniä kertoja reppureissaajiin, jotka ovat ottaneet osumia liikenteessä toikkaroituaan. Seuraukset ovat usein mustelmia, ruhjeita, kipsattuja raajoja ja murtuneita luita. Liikenneonnettomuus tai paikallisten terveydenhuoltopalvelujen testaaminen ei koskaan ollut bucket listilläni (okei, tuskinpa muutkaan tarkoituksella onnettomuuteen hakeutuivat), mutta niin siinä vain kävi, että roadtrippini päätteeksi pystyisin kyseisen kyseenalaisen meriitin listalta yli vetämään. Upea retki Pohjois-Vietnamin syrjäseuduilla päättyi siis osaltani ikävissä merkeissä, kun minua kohtasi liikenneonnettomuus.

1-IMG_5409

1-12910562_1081395021922848_613749036_n

On eeppisen retkemme viimeinen päivä ja olemme palaamassa takaisin Ha Giangiin. Jossain vaiheessa matkaa alkaa tihutella vettä ja ajo-olosuhteet muuttuvat huonompaan suuntaan. Alennan nopeutta tarkoituksella, vaikka jäänkin jälkeen muusta porukasta. Neulansilmämutkaan ajaessani kuitenkin menetän pyöräni hallinnan ja ennen kuin tajuankaan, kaadun keskelle tietä. Päässä tuntuu jotenkin hieman sumealta, kun yritän käsittää, että miten tässä oikein näin pääsi käymään. Minähän hidastin vauhtia ja ajoin kaikkea muuta kuin holtittomasti. Onneksi kuitenkin pian tajuan, että minun pitää siirtyä nopeasti pois ajotieltä. Raahaan skootterini syrjään ja jään tien reunaan tasailemaan hengitystäni ja pitelemään polveani, jota tykyttää ikävästi. Siinä istuskellessani äkkään tieltä irtosoraa, joka selittää kaatumiseni. Hetken kuluttua paikalle kurvaa skootteri, jonka kyydissä on kaksi paikallista. He pysähtyvät ja jäävät auttamaan minua. Kumpikaan tyypeistä ei puhu englantia muutamaa sanaa enempää, mutta saamme jotenkin selvitettyä tilanteen. Toinen ottaa minut oman skootterinsa kyytiin ja toinen hyppää vuorostaan minun pyöräni selkään, joka onneksi lähtee pienen yskähtelyn jälkeen käyntiin. Melko pian saavutamme muun ryhmän, he ovat pysähtyneet tien varteen odottamaan minua ja heidän kasvoistaan paistaa huoli. Pyydän auttajiani pysäyttämään ja jään tien varteen muun ryhmän kanssa ja selitän heille tapahtumat. Oloni on edelleen vähän hämmentynyt, mutta fyysisesti olen pääpiirteittäin kunnossa.

1-IMG_5329

1-12957180_1081346465261037_344587612_n

Meidän on määrä ehtiä takaisin Ha Giangiin illaksi, joten emme ehdi jäädä lepäilemään pitkäksi aikaa. Muut varmistelevat moneen kertaan olenko ok, ennen kuin jatkamme matkaa. Pyörän selkään nouseminen jännittää vähän ja polvessa tuntuu ikävää tykytystä. Käynnistäessäni moponi vakuuttelen itselleni, että kaikki on hyvin, no worries. Kaverini lupaa ajaa takanani, ettei mun tarvitse jäädä yksin, pikkuhiljaa alan saada itseluottamukseni takaisin. Kaikki, mitä seuraavaksi tapahtuu, käy silmänräpäyksessä. Menetän toistamiseen pyörän hallinnan, lennän kaaressa ohjaustangon yli ja mäjähdän naama edellä suoraan asfalttiin. Minuun sattuu tällä kertaa kunnolla ja tunnen kasvoillani jotain lämmintä. Verta. Alan vaan itkeä hysteerisesti, verta on ihan liikaa. Perässäni ajanut kaverini kaatuu myös, mutta selviää pienillä naarmuilla ja kiirehtii auttamaan minua. Mulla käy tuuri, sillä hän sattuu olemaan ammatiltaan ensihoitaja ja osaa toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Itse olen ihan paniikissa kaikesta verestä ja itken vaan, ettei mua saa jättää yksin ja pyytelen anteeksi, että oon pilannut retken.

1-20160402_135706

1-20160402_135659

En oikein muista, mitä kaikkea tapahtuu ja missä järjestyksessä. Jostain ilmestyy auto ja minut viedään klinikalle, jossa saan hoitoa. Oon vieläkin ihan shokissa eikä käytöksessäni ole mitään järkeä. Minut yritetään saada heittämään verinen takkini pois, mutta en suostu luopumaan siitä. Palelee yhtäkkiä hirveästi. Kaadan kurkustani alas lääkecocktailin, vaikka pelkkä nieleminenkin sattuu. Mulle tarjotaan myös ruokaa, koska lääkkeet ovat niin vahvoja, mutta en jostain syystä suostu syömään. Lopulta ystävällinen hoitaja saa minut rauhoittumaan. En tajua hänen puheestaan sanaakaan, mutta hän pitelee mua kädestä ja katsoo silmiin, luulen hänen sanovan, että kaikki kyllä järjestyy.  Rauhoitun sen verran, että haavat saadaan desinfioitua ja teipattua kiinni. Jostain tuodaan minulle pinkki tuulitakki, että verestä tahriutunut rotsini saadaan peitettyä enkä lähde säikyttelemään ihmisiä hortailemalla siinä ympäriinsä.

1-20160402_143623

1-12966484_10154066283443784_232730508_n

Klinikalla tehdään hyväkseni se, mitä tehtävissä on, mutta varsinainen sairaalakäynti jää Ha Giangiin. Onneksi oppaamme osaa vietnamia ja järjestää minulle paikan paikallisbussista, jonka kyydissä pääsen loppumatkan. Osumia ottanut pyöräni otetaan mukaan kyytiin. Kun nousen bussiin, jokaikinen silmäpari tujottaa minua. Ihmiset kuiskuttelevat ja osoittelevat kasvojani kaikkea muuta kuin hienovaraisesti. Viereisellä penkillä istuva pappa elehtii, että siirtäisin naamani siteitä, jotta hän pääsisi tarkemmin ihmettelemään ruhjottua pärstääni. Pyörittelen päätäni ja tuijottelen ulos ikkunasta. Bussimatka on täyttä painajaista. Ihmiset oksentavat, törmäämme lehmään ja kuski tekee useamman kuin yhden täpärän ohituksen. Oon kauhuissani, koska oon kaatunut pyörälläni tänään jo kahdesti ja minulla on tunne, että kolmas kerta olisi liikaa. Toimin itsekkäästi ja soitan itkupuhelun kotiin (anteeksi vielä äiti!) Kun oon säikäyttänyt kotijoukkoni kunnolla, oloni rauhoittuu hieman. Vedän loput klinikalta mukaan saamani lääkkeet ja nuokuin loppumatkan bussikuskin kiihdyttäessä pitkin kapeita vuoristoteitä vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa.

1-20160402_155511

1-20160402_153429

Puhelu ei onneksi jää viimeiseksi, vaan lopulta pääsen perille Ha Giangiin. Muut retkeläiset palaavat yöbussilla Hanoihin,  mutta minä jään mestoille. Kiinan puolelle siirtymistä joudun lykkäämään, sillä seuraavana päivänä on edessä sairaalareissu. Hotellini henkilökunta ei osaa juuri lainkaan englantia, mutta Google-kääntäjän ja elekielen avulla onnistun selittämään, että haluan sairaalaan ottamaan röntgenkuvat siltä varalta, että nenäni olisi murunut. Myös polveni on edelleen todella kipeä ja kävelen hieman ontuen, joten haluan kuvauttaa varalta senkin. Vietnamilainen sairaala on aikamoinen kokemus. Näen vilaukselta ensiapuun kiidätettäviä potilaita enkä voi olla ajattelematta, että onneksi minä en oo tossa tilanteessa. Röntgen on vuodelta miekka ja kivi, mitään ”ruokalappuja” ei käytetä, vaan kuvaus suoritetaan ankeassa huoneessa röntgenpöydällä pötköttäen. Kuvista selviää, että mitään ei onneksi ole murtunut.  Sitten on vielä vuorossa lääkärin tutkimus. Naamani on ollut teipattuna kiinni kaatumisesta lähtien, joten minulla ei ole mitään tietoa, miltä mun kasvot näyttävät, vai onko niistä enää edes mitään jäljellä. Haavat ovat märkineet ja siteet on vaikea irrottaa, mutta lopulta pääsen kurkistamaan pelokkaana peiliin: kasvoni ovat turvoksissa, naamassa arpia ja huulet ovat kuin botoxruiskeen jäljiltä. Lääkäri kuitenkin vakuuttaa, että tulen kuntoon, jotain pieniä arpia ehkä saattaa jäädä. Oloni on helpottunut, sillä olin pelännyt melkeinpä eniten sitä, että olisin menettänyt tyyliin puolet nenästäni (tyhmää ehkä, mutta minkäs teet). Lääkärireissu (taksit, röntgen, lääkkeet, tutkimus) tuli maksamaan yhteensä noin 13 euroa. Terveydenhuolto Vietnamissa on siis oman kokemukseni perusteella varsin edullista. Toki jos pahemmin sattuisi, on tärkeää, että vakuutus on kunnossa.

1-20160403_105119

1-20160403_111122

Jään Ha Giangiin muutamaksi päiväksi lepäämään ja parantelemaan itseäni.  Hoidan vammojani lääkäriltä saamieni ohjeiden mukaan: haavoja ei saa peittää ja ne on puhdistettava kaksi kertaa päivässä. Saan valtavan kasan droppeja, jotka ovat kai särkylääkkeitä ja antibiootteja. Niiden napsimisesta huolimatta jokaista lihasta särkee ja käveleminen sattuu. Mun tekisi mieli vaan pysytellä hotellihuoneessani, mutta pakotan itseni syömään ja kävelemään pieniä lenkkejä. Ihmiset osoittelevat usein kasvojani ja tujottavat, mutta toisaalta osa on myös ystävällisiä ja myötätuntoisia. Onneksi oloni kohenee varsin nopeasti, alla oleva kuva on otettu vain kaksi päivää onnettomuuden jälkeen. Kasvot ovat yhä turvokissa, mutta haavat pienentyneet jo huomattavasti lähtötilanteesta. Ennen viisumini umpeutumista olenkin valmis jättämään Ha Giangin taakseni ja jatkamaan seikkailujani Kiinan puolelle.

1-20160403_131726

1-20160403_135349

Tekisinkö retken uudestaan tai suosittelisinko sitä muille? Hankala sanoa. Ilman kolaria ehdottomasti, sillä kaksi ekaa päivää olivat aivan uskomattomia enkä unohda niitä koskaan. Nytkään en kadu retkeä, mutta onnettomuus sai miettimään asioita, sillä siinä olisi voinut käydä oikeasti todella pahasti. Mitä jos olisinkin nenäni sijaan kaatua täräyttänyt suoraan hampaat edellä asfalttiin? Tai jos olisin kyytsännyt jotakuta ja hänelle olisi käynyt jotain? Entä jos joku olisi ajanut vastaan ja olisimme kolaroineet? Tai jos olisinkin ajanut ulos jyrkänteen kohdalla ja pudonnut alas?  Näitä skenaarioita on sisänsä turha miettiä, mutta tiedostan olevani helkutin onnekas, että selvisin näin vähällä. Edes yksikään kynsi ei katkennut.1-20160403_130823

1-12919306_1081336575262026_1677323745_n

Ennen omaa onnettomuuttani saatoin ajatella, että vain tietyntyyppiset ihmiset joutuisivat hankaluuksiin. Fakta on kuitenkin se, että onnettomuus voi sattua kenelle tahansa. Ennen kuin hyppäisin moottoripyörän rattiin Vietnamissa, kehottaisin kuitenkin harkitsemaan tarkkaan, oletko riittävän kokenut kuljettaja. Tiet ovat syrjäisillä vuoristoseuduilla paikoin erittäin hankalia ja liikennekulttuuri poikkeaa Suomesta huomattavasti. Peilejä ei kuulemani mukaan juurikaan käytetä, mutta tööttääminen on tärkeää. Esimerkiksi aina ennen mutkaa kannattaa antaa äänimerkki, että on tulossa. Myös isot kuorma-autot ja bussit tööttäävät, jotta moottoripyörät ehtivät väistää aivan sivuun. Myös ajovaatetukseen kannattaa kiinnittää huomiota, teille ei missään nimessä kannata lähteä flipflopeissa ja shortseissa Thaimaa/Bali -tyyliin. Vaikka riski on aina olemassa ja onnettomuuksia tapahtuu, niin kannattaa myös muistaa, että monet selviävät ilman mitään ongelmia ja näillä seuduilla reissailu on mielettömän palkitsevaa touhua.

Onnettomuuden jälkeen lupasin jättää mopoilut väliin loppureissun ajaksi. Seuraavan kerran nousin kaksipyöräiseen (ihan normaalin polkupyörän) selkään Xianin muurilla Kiinassa. Moottoripyörän lähelle uskaltauduin vasta Mongoliassa.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

17 Comments

  • Reply Maarit Johanna 20.8.2016 at 14:00

    Onneksi olet kunnossa!! Olipa helkatinmoista luettavaa tämä. Yksin maailmalla on monesti niin luottavainen olo itseään ja maailmaa kohtaan, ettei mitään satu. Skootterin kyytiin en usko että mua sais muutenkaan varsinkaan tuolla päin maailmaa. Aika pelottavan jyrkkiä pudotuksia noilta teiltä muutenkin! Mie olisin varmaan itkeny kauhusta bussin kyydissä…

    • Reply katareissaa 21.8.2016 at 11:41

      Kiitos! Oon aiemmin ajellut useampiakin kertoja ilman mitään ongelmia, mutta eihän sitä ikinä voi tietää, mitä käy. Oli kyllä onnea onnettomuudessa mukana<3 Ja kyllä tuli bussissa itkua tihrustettua, kaiken tapahtuneen jälkeen se oli vaan liikaa. Onnettomuudesta huolimatta oon edelleen varsin luottavaisin mielin maailmalla, selvisinhän mie lopulta tästäkin 🙂

  • Reply Sonja | FIFTYFIFTY 20.8.2016 at 14:49

    Oli kyllä joo hurjaa luettavaa! Itse olen skootteroinut elämäni aikana tasan kolme kertaa: kahdesti Thaimaassa ja kerran Liettuassa. Koskaan ei ole onneksi käynyt mitään, mutta tiedostan kyllä, etten ole mikään kovin varma kuski. Yksikin yllättävä tilanne voi olla mulle liian vaikea. Vietnamiin olen menossa jouluna, Saigoniin ja Phan Thietiin ja voi olla, että skootteroinnit jätän tällä kertaa väliin, vaikka kovin hauskaa se kyllä on! Onneksi sulle ei käynyt pahemmin!

    • Reply katareissaa 21.8.2016 at 11:50

      Kiitos! Olin kyllä onnekas, että selvisin näin vähällä<3 Luulen, että noilla seuduilla minne oot menossa, ei oo läheskään niin vaikeat ajo-olosuhteet kuin tuolla syrjäisillä vuorilla. Mutta toisaalta on liikenne varmasti tyyliin Thaimaahan verrattuna paljon sekavampaa (Liettuasta puhumattakaan), että en välttämättä ainakaan Saigonissa pyörän satulaan hyppäisi. Sulle tulee varmasti hieno reissu! 🙂

  • Reply Meri / Syö Matkusta Rakasta 20.8.2016 at 23:11

    Voi apua!! Kuumottavaa… Me skobailtiin ilman ongelmia Phu Quocilla mutta siellä olikin kasvavan turismin ansiosta infra hyvässä kunnossa. Voin kuvitella, että tuossa pelästyy ihan mielettömästi ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi yksin maailmassa ja haluaisi vaan kotiin samantien äidin luokse.

    • Reply katareissaa 21.8.2016 at 12:09

      Nää seudut oli kyllä niin teiden kuin liikenteenkin puolesta todella haastavia, jos vertaan vaikka Thaikkuihin ja Baliin, joissa skobailu sujui ongelmitta. Phu Quocilla on kans varmasti ihan eri meininki! Ja jep, pelästytti ihan helkutisti. Sairaalareissu yksin vieraassa maassa kieltä osaamatta oli kyllä kaukana rennosta reppureissailusta. Onneksi hotellissa oli hyvä wifi ja pystyin olemaan yhteydessä kotijoukkoihin ja kavereihin yksinäisyyden hetkinä<3

  • Reply Janika / My Cup Of English Tea 21.8.2016 at 19:00

    Huhhuh! Sairaalareissut ovat kyllä varmasti viimeisiä, mitä matkaltaan toivoo. Onneksi selvisit noin ”vähällä”! Koti-ikävä kasvaa kyllä huippuunsa kun joutuu yksin taistelemaan tuollaisten tilanteiden läpi. Ajoin itse ensimmäistä kertaa ikinä skootteria Thaimaassa ollessani ja muistan vieläkin sydämen tykytykset joka kerta kun kaasua aloin painaan, kun mitään aiempaa kokemusta ei ollut ja kaikenlisäksi vielä vääränpuoleinen liikenne. Varmaan aloittelijan onni, ettei sattunut mitään!

    • Reply katareissaa 22.8.2016 at 11:12

      Joo olisi kyllä saanut jäädä kokematta, mutta onneksi tostakin lopulta selvisin ja pääsin reissua jatkamaan. En usko, että siinä on aina edes kiinni siitä, kuinka paljon on ajokokemusta. Voihan sitä olla ajanut satoja kertoja ilman mitään ja sitten käykin jotain… Onneksi sulla meni kuitenkin kaikki hyvin jännityksestä huolimatta! Parhaimmillaanhan skodeilu on ihan mielettömän hauskaa hommaa ja kyllä mie varmaan tulevaisuudessa pyörän ainakin silloin tällöin matkoillani vuokraan 🙂

      • Reply Janika / My Cup Of English Tea 22.8.2016 at 19:20

        Jep juuri näin! Ja varmaan just hyvä että sääkin vielä reissulla lähdit ajamaan niin ei jäänyt rimakauhua ja pelkoa sitten siitä!

  • Reply Vintagella 22.8.2016 at 11:04

    Hui mikä tarina! Onneksi tosiaan ei käynyt pahemmin. Ei sitä koskaan usko, että tuollainen tai pahempi onnettomuus osuisi omalle kohdalle, mutta kyllä niitä sattuu. Matkavakuutus on ihan ehdoton.

    • Reply katareissaa 22.8.2016 at 11:23

      Sanos muuta! Yksin hotellissa toipuessa tuli kyllä kelattua läpi kaikenlaisia kauhuskenaarioita, onnea oli todellakin onnettomuudessa mukana. Mulle ei tullut kuluja kuin n.13€ ja pyörän korjauksesta n.10€, ni ei budjettia onneks kaatanut. Mutta onhan se vakuutus aina hyvä olla olemassa, ikinä ei voi tietää mitä käy.

  • Reply Kthetraveller 22.8.2016 at 15:29

    Käääk! Minen nouse moottoripyörän/mopon/skootterin selkään yksin tai toisen taakse istumaan edes Suomessa, se on varma ja vissi. Onneksi olet kunnossa. Pahemminkin olisi tosiaan voinut käydä.

    • Reply katareissaa 22.8.2016 at 20:57

      Kiitos! Harkitsen kyllä tästä lähtien vähän tarkemmin, missä uskallan ajella. Kokonaan tuskin kuitenkaan lopetan 🙂 Ymmärrän kyllä sunkin ajattelusi ihan täysin, onhan toi kaksipyöräisillä ajelu huomattavasti riskialttiimpaa kuin vaikka autoilu.

  • Reply Jamal Muhammed 23.8.2016 at 13:18

    ”Fakta on kuitenkin se, että onnettomuus voi sattua kenelle tahansa. Ennen kuin hyppäisin moottoripyörän rattiin Vietnamissa, kehottaisin kuitenkin harkitsemaan tarkkaan, oletko riittävän kokenut kuljettaja.”

    Välttämättä kokemusta ei tainut ihan hirveästi olla, kun ei eroteta edes rattia ja tankoa toisistaan.

    • Reply katareissaa 23.8.2016 at 14:26

      Taisin aiemmassa postauksessa mainitakin, että tälle retkelle lähtö oli hyvin spontaani päätös enkä punninnut mahdollisia riskejä. Jonkin verran on tullut ajeltua entuudestaan, mutta en ikinä ole yhtä haastavissa oloissa tangon/ratin takana heilunut. Kumpaas termiä mun nyt sitten pitäisikään käyttää, että se tekisi miusta kokeneemman kuskin? 😉

  • Reply Helie 25.8.2016 at 22:56

    Voi mikä tapaus piti sinulle sattua,kun sinä oot kuitenkin minun mielestäni,kokenut kuljettaja.Sinulla oli Enkelit matkassa,ettei sattunut pahemmin.Se oli opetukseksi,sitä ei kukaan muista aina joka hetki varoa.Vahingosta viisastuu.Odotan innolla jatkoa kertomukseesi

    • Reply katareissaa 26.8.2016 at 21:45

      Eihän se mukava keissi ollut. mutta tästäkin varmasti oppi jotain (ainakin toivottavasti!) Mukavaa, että jaksat seurailla ja piristää kommenteillasi 🙂

    Leave a Reply