Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kotiinpaluun vaikeus ja ihanuus

Kaksi viikkoa sitten laivani lähti Kastellorizon satamasta ja minä pyyhin kyyneleitä sen kannella rakkaalle saarelle hyvästejä huiskuttaen. Nyt tuntuu, että siitä on ikuisuus. Ja tavallaan onkin, se oli kuin eri elämää, kreikkalaista elämääni. Nyt elän suomalaista elämääni ja parissa viikossa näköjään ehtii tottumaan tähän toiseen todellisuuteen.

En väitä, että kotiinpaluu olisi ollut helppoa. Ei se sitä ollut. Oli vaikeaa jättää ihana saari, tärkeiksi tulleet ihmiset, tutut kujat ja vuoristopolut, meren turkoosi syli ja iltojen lempeä pehmeys. Tuntui, että sydän repeää irti rinnasta, kun joudun jättämään tämän kaiken. Viimeisinä päivinä kävelin jokaiseen tärkeään paikkaan ja heitin mielessäni hyvästejä. Haikeus oli läsnä jokaisella askeleella. Rintaa raastoi tuttu tunne: halu jäädä ja pakottava tarve lähteä. Miten repivältä se tuntuukaan, kun tuntee kuuluvansa kahteen eri paikkaan samaan aikaan. Aina on ikävä jonnekin.

Se, että matkustin Kastellorizosta laivalla Ateenaan, Pireauksen satamaan, oli paras mahdollinen päätös viiden viikon kreikkalaiselämälleni. Pitkän, 23 tuntia, kestäneen laivamatkan aikana sain rauhassa miettiä kokemaani ja nukkua hyvät yöunet laivan siistissä hytissä. Eikä aika edes ehtinyt käymään pitkäksi, vaikka en erityisemmin tehnyt mitään. Ateenassa tapasin vielä Poppyn, Floran kaason, johon olin häissä tutustunut. Tämä ihana rouva kutsui minut kotiinsa lounaalle ja katsoimme yhdessä kuviani Kastellorizosta. Se oli täydellinen päätös matkalleni.

 

Helsinki on hetkisen kaunis

Suomessa kylmyys pamahti päälle sellaisella voimalla, että luuloistani huolimatta en todellakaan ollut osannut varautua tähän. Vaikka ensilumi oli kaunista ja tuntui jopa ihmeelliselle niin pian bikinipäivien jälkeen, mureni sen eksoottisuus sitä mukaa, kun kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin. En muistanut miltä tämä syväjäädytystila tuntuu. Kammottavalta. En muistanut millaista on kävellä lumella, varovaisin askelin, joka askeleella tunnustellen, mitä lumen alla on.

Silti, ihme kyllä, kotiinpaluu ei ole ollut kamalaa. Olen nauttinut monista asioista. Ensimmäisenä Suomen päivänäni oli sattumoisin avoimet ovet muutamassa museossa ja suuntasinkin Sinebrychoffille ja Ateneumiin. Se oli täydellinen idea! Miten hienolta Helsinki näyttikään pienen kreikkalaiskylän jälkeen ja kuinka upeaa suomalainen taide oli. Erityisen kauan ihailin Ateneumin klassikoita, jotka sain kokonaan itselleni hetkeä ennen sulkemisaikaa. Tuntui hyvältä olla suomalainen, tuossa museossa suomalaisuus virtasi minuun kuin puron vesi pitkän talven jälkeen jäistä vapauduttuaan. Vaikka rakastan tutustua uusiin paikkoihin ja ihmisiin, tämä on se tuttu ja turvallinen paikka, kotimaa. Tämän historian minä tunnen, nämä tapahtumat. Tämä on minun maani ja tänne minä kuulun.

 

Entä jos päätänkin pysytellä positiivisella mielellä

Valitsin tietoisesti sen, että yritän pysytellä hyvällä mielellä ja täyttää päiväni mielenkiintoisilla asioilla, ihan niin kuin tein Kreikassakin. Yhtä lailla voisin nimittäin mököttää ja ajatella, että kaikki on paskaa ja on niin helvetin kylmäkin. Kyllä sekin päivä vielä tulee, sillä hei haloo, ei tässä sentään mitään pyhimyksiä olla.

Olen käynyt uimassa, hipelöimässä kirjoja kirjastossa, nauttinut kävelyillä syksyn viimeisistä värikkäistä lehdistä ja raikkaasta tuulesta. Olen ehtinyt näkemään ystäviä ja viettänyt railakkaan skumppaillan mahtavien tyyppien joukossa, joista suurin osa oli minulle uusia ihmisiä. Oli ihanaa pitkästä aikaa laittautua iltaa varten ja valita kaapista jotain kivaa päälleen. Olen laulanut karaokessa sydämeni pohjasta, jokaista sanaa tarkoittaen. Kappale oli Haloo Helsingin Kuussa tuulee, joka on tämän reissunaisen biisi. Kaiken tämän vuoksi tuntuu, että saaren taikavoima jatkuu vieläkin, kun olen osannut nauttia näistä pienistä, yksinkertaisista, hyvistä asioista.

 

Pyhäinpäivän valomeri

Bileillan jälkeen lähdin kävelylle, kaipasin raitista iltaa. Illan hämärässä kynttilöiden valot tuikkivat hautausmaalla. Tummat hautakivet ja vanhat, jykevät ristit kohosivat mustanpuhuvina punertavaa taivaanrantaa vasten. Sitä mukaa kun valo himmeni, salaperäisyys ja aavemaisuus valtasivat paikan, mutta en tuntenut pelkoa vanhojen hautojen keskellä yksin kävellessäni.

Kaunein näky hautausmaalla oli portaikko, jonne voi viedä kynttilän muualle haudattujen muistoksi. Portaikko oli kuin valomeri. Vieri viereen asetellut kynttilät kertoivat siitä, kuinka paljon läsnä oli rakkautta, muistoja, kaipausta. Siinä kynttilöitä katsellessani mieleeni tuli monia ihmisiä matkojeni varrelta, jotka ovat kyllä edelleen elossa, mutta joita en koskaan enää tapaa. Ajatukseni liisivät kohtaamisiin, jotka ovat jääneet mieleeni. Tunsin haikeutta ja kiitollisuutta siitä, että tälläkin matkallani sain tutustua niin moniin, lämpimiin ihmisiin. Miten monia ihmisiä matkojemme varsilta kannammekaan sydämissämme.

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

16 Comments

  • Reply espanjaan maanantai, marraskuu 5, 2018 at 08:54

    Syvältä luotaavia ajatuksia nuo kotiinpalun tuntemukset. Tunnistan tuon kylmyyden lämpimien viikkojen jälkeen. Muistan sanoneeni, että kylmä sattuu. Se tuntuu ihan kipuna. Ja miten hankalaa oli taas muistaa tunkea sukkahousut farkkujen alle. Mutta vielä mielenkiintoisempaa on kokea juuri nuo ihmiset, kohtaamiset, kulttuuri – kuten vaikka hautausmaa pyhäinpäivänä. Olet kivasti oivaltanut, miten hyvien kohtaamisten kautta elämään uudelleen tulee ilo, uudet mukavat kokemukset, joista tulee uudet hyvät muistot ja uudet hyvät tunnelmat. Viimeksi matkalle lähtiessämme vietin juuri sitä ennen ihanan illan ystävien kanssa, se auttaa myös kotiin paluuta. Kiva kirjoitus, kiitos!

    • Reply Anna K. maanantai, marraskuu 5, 2018 at 12:30

      Kiitos kauniista kommentista! 🙂
      Olen ihan samaa mieltä, että kylmyys tuntuu kipuna, ensi alkuun tuntui, ettei mikään vaatemäärä ole tarpeeksi!
      Hautausmaa oli niin uskomattoman kaunis, harvoin kävelen siellä nimittäin noin pimeällä. Siellä tuli omituisella tavalla hyvä olo suomalaisuudesta, tämäkin on osa meidän elämää, tämä kylmyys ja pimeys, mutta me kestämme tämän, jos osaamme nähdä tässäkin kauneutta. Ja ystävien avulla marraskuun harmaus muuttuu värikkääksi päiväksi!

  • Reply ananas2go maanantai, marraskuu 5, 2018 at 12:31

    Niin hienoa, että osaat asennoitua noin ja tajuat, että voi valita, miten suhtautuu ja keskittyä siihen hyvään, mitä on. Minulla tuppaa kotiinpalukiukutus alkamaan jo lähtöpisteen matkustajaputkessa, olinpa menossa lennolle tai laivaan.

    Oli mukavaa nähdä taidemuseossa. Tietämättäsi helpotit oloani juuri siinä museossa suuresti, ja kirjoitin tapauksesta tänään blogiin.

    • Reply Anna K. maanantai, marraskuu 5, 2018 at 13:38

      En mäkään aina osaa näin ajatella. Jotenkin tällä kertaa vain halusin, että se kaikki hyvä jatkuu vielä, vaikka en tuolla taianomaisella saarella enää olekaan.
      Itkien minä sinne laivaan kävelin, mutta se pitkä laivamatka helpotti asiaa, sielu ehti mukaan matkan tekoon, eikä jäänyt lähtökentälle, niin kuin lentäessä usein käy.
      Ihana kuulla, että helpotin oloasi, ehkä toin mukanani pienen pilkahduksen Kreikan aurinkoista tunnelmaa sinullekin. 🙂 Kävin lukemassa!

  • Reply Piyya maanantai, marraskuu 5, 2018 at 21:24

    Olipa vaikuttavasti kirjoitettu teksti taas kerran ?
    Tunteet kulki mukanasi tekstin edetessä ja vaihtui ikävästä,peinestä murheesta, kauneuteen ja toivoon.
    Kastelorizo jäi sinne odottamaan, sinne pääset uudestaan jos se sielusi jäi sinne vaeltamaan ❤️

    • Reply Anna K. tiistai, marraskuu 6, 2018 at 11:53

      Kiitos taas ihanasta kommentista! Näistä tulee niin hyvälle mielelle. 🙂
      Toivo on tällä hetkellä se, johon haluan ripustautua, siihen tunteeseen, että hyvät asiat voivat jatkua elämässä edelleen. Niin se varmaan on, että jonain päivänä vielä palaan tuolle saarelle, mutta vielä en osaa sitä ajatella. Kun sen aika koittaa olen varma, että kuulen, kun Kastellorizo kutsuu minua.

  • Reply Pirkko / Meriharakka tiistai, marraskuu 6, 2018 at 10:45

    Palasimme juuri parin viikon kierrokselta enimmäkseen Myanmarista. Kun reissuja on keskimäärin yksi per kuukausi ja ne kestävät kerralla ehkä keskimäärin 7-10 päivää, niin kotiinpaluu ei ole ihan noin dramaattisen oloista. Välillä kotona, välillä maailmalla. Ja ainahan se seuraava reissu on jo varattuna 🙂

    • Reply Anna K. tiistai, marraskuu 6, 2018 at 12:00

      Mulla oli vielä noin vuosi sitten matkoja tosi usein, joista osa työmatkoja. Vaikka niitä oli paljon, oli kotiinpaluu silti vaikeaa, jotenkin ahdistavaa jopa. Aina tuntui siltä, että nytkö pitää jo lähteä takaisin, mikään ei ollut tarpeeksi.
      Nyt oli surullista lähteä pois omalta rakkaalta saareltani, mutta jotain merkillistä tapahtui, koska kotona oleminen on ollut ihan ok. Ehkä viimein löysin matkaltani jotain sellaista, mitä olen aiemmin etsinyt ja se toi mukanaan ”sisäisen rauhan”. Eikä seuraavasta matkasta ole mitään tietoa, eikä se haittaa yhtään. 🙂

  • Reply Emma perjantai, marraskuu 9, 2018 at 13:53

    Tosi mukavaa lukea tällaista fiilispostausta, jossa kuljet yhden jutun aikana maasta ja fiiliksestä toiseen, mutta kuitenkin niin että punainen lanka säilyy tekstissä koko ajan mukana. Kastellorizon jutut oli niin ihania, että en kyllä yhtään ihmettele että ikävä jäi!

    • Reply Anna K. perjantai, marraskuu 9, 2018 at 16:33

      Kiitos taas kerran Emma ihanasta kommentista! Tosi kiva kuulla että löysit punaisen langan, jota en itse huomannut kutoneeni. 🙂
      Joka päivä ajattelen Kastellorizoa, se tulee aina olemaan mulle hyvin erityinen paikka.

  • Reply muuttolintu lauantai, marraskuu 10, 2018 at 10:05

    Kaunis postaus Anna! Toi on niin tuttu tunne, kun tuntuu kuuluvansa kahteen paikkaan ja aina on ikävä jonnekin. Onneksi Kreikkaan ei ole niin hirveän pitkä matka. Oikea asenne on hirmu tärkeä, ei aina helppoa tietenkään, mutta sen avulla sen matkan taikavoiman aina saa jatkumaan <3

    • Reply Anna K. lauantai, marraskuu 10, 2018 at 15:23

      Kiitos kauniista kommentista, kaima. 🙂 Tosi hyvin sanottu, että matkan taikavoiman saa jatkumaan tietyllä asenteella. Näin se just on! Ja ihme kyllä, oon ollu pääosin tosi hyvällä tuulella, marraskuun harmaudesta huolimatta.

  • Reply Sonja | FIFTYFIFTY lauantai, marraskuu 10, 2018 at 13:11

    Ihanalta kuuostaa, kauniisti kirjoitit. 🙂 Miten onnekas sä oletkaan, kun tunnet olosi kotoisaksi Kreikassa, mutta sitten taas syvää kuuluvuuden tunnetta Suomeen paluun jälkeen. Osaan samaistua, matkailu on ihanaa ja elämä toisessa maassa kiehtoo ja haluan vielä uudemman kerran sen kokea, mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että Suomessa on koti ja hyvä olla. <3

    • Reply Anna K. lauantai, marraskuu 10, 2018 at 15:31

      Kiitos Sonja. 🙂 En ole itse osannu ajatella asiaa tuolla tavalla, mutta ehkä se tosiaan onnekkuutta on. On nämä tunteet välillä jännän ristiriitaisiakin, mutta pitää osata katsoa asioita valoisalla asenteella.

  • Reply Virpi/Hätälasku matkablogi maanantai, marraskuu 12, 2018 at 15:07

    Kauniisti olet pukenut ajatuksia ja fiiliksiä sanoiksi. Pystyn hyvin samaistumaan moniin ajatuksiin. Se on se reissunaisen sydän ihmeellinen, siellä on tilaa ajatusten lentää ja siellä on paikka kaikille niille asioille ja ihmisille joita matkat eteen ovat tuoneet. Ja siellä on paikka myös sille omalle arjelle, tutuille kulmille ja ihmisille. 🙂

    • Reply Anna K. maanantai, marraskuu 12, 2018 at 16:26

      Kiitos, kiva kuulla että nämä on tuttuja ajatuksia sullekin. Mä uskon ihan vilpittömästi, että mitä enemmän matkustaa, sitä avoimempi on kaikelle ja tämä ehkäpä koskee myös sitä, miten avoimena pitää sydämensä. Niin kuin sanoit, reissunaisen sydämeen mahtuu vaikka koko maailma!

    Vastaa käyttäjälle Virpi/Hätälasku matkablogi Cancel Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.