Kävelen itseni onnelliseksi

Milloin minä muutuin matkailijana niin, että kenkien ja vaatteiden haalijasta tulikin maisemien metsästäjä? Milloin myöhään kukkuja muuttui kuudelta herääväksi aamuvirkuksi, joka nousee katsomaan auringonnousua? Milloin kalleimmaksi aarteeksi muodostui kivikkoiselta polulta löytynyt käkkyräinen oksa tai aaltojen sileäksi hioma kivi? En tiedä, mutta sen tiedän, että muutos on tapahtunut ja nyt se on tärkeä ja pysyvä osa minua.

Kun heräsin, kännykän kello näytti 6.22. Mikähän siinä on, että Suomessa en koskaan herännyt töihin tähän aikaan, mutta täällä Kastellorizossa taas en osaa nukkua pitkään. Päätin, että nyt on juuri oikea aika nousta ja kiivetä katsomaan auringonnousua linnan raunioille. Kun nousin linnalle johtavia jyrkkiä metalliportaita, joiden kaiteesta tarttui metallin haju käsiini, näin oranssin pilkahduksen taivaalla. Kiipesin vielä tikapuut ylös asti ja juuri silloin aurinko nousi esiin Turkin rannikon takaa. Ihmeellinen hetki.

Ylhäällä linnan raunioilla tuuli tuiversi hiukset sekaisin ja lippu liehui ylväänä, puhtaan sinivalkoisena. Mahtaako lippujemme samankaltaisuus vaikuttaa osaltaan siihen, miksi Kreikan lipun näkeminen saa aikaan läikähdyksen sydämessäni. Musta pikkulintu lensi eteeni hyviä huomenia sirkutuksellaan toivottaen. Auringon kultaaman maiseman innoittamana laulaa luikautin itsekin, kun mieleeni nousi kirkastuvaa taivasta katsoessani ”Jo valkenee kaukainen ranta…”

Toisella puolella tasannetta näkyi nousevan auringon mereen maalaama silta ja toisella keltaisessa aamun valossa kylpevä kaupunki, värikkäät talot rinteessä somasti nököttäen. Siinä maisemaa katsellessani tuumailin, miten pienistä asioista tyytyväisyys ja onni lopulta muodostuvatkaan. Siitä, että ei ole kiire minnekään. Siitä, että lämmin tuulen vire osuu hiuksiini. Siitä, että saa katsella kun himmeänä taivaalla häämöttävä kuu väistyy antaen tilaa auringolle. Siitä, että lintu antaa yksityiskonserton vain minulle auringon noustessa yhä korkeammalle sinitaivaalle.

 

Itsensä ylittämisen hienous

Olen tullut siihen tulokseen, että kävely tekee ihmisen onnelliseksi. Kävely kauniissa maisemassa, luonnon keskellä ja hyvässä seurassa on parhaita asioita, mitä elämässä on. Se tuo välittömästi levollisen mielen ja illalla hyvän unen.

Näillä kävelyretkillä, joilla haluan valloittaa saaren vaelluspolut ja nähdä jokaisen kukkulan toiselle puolelle, on ennen kaikkea kyse itseni voittamisesta. Haluan tehdä asioita, joita en ennen uskaltanut tehdä, jotka tuntuivat suorastaan mahdottomilta. Olen vuosikausia varonut kaikkea, missä voin satuttaa nivelrikkopolveni, mutta nyt olen ottanut asiaan uuden kannan. En pakota itseäni mihinkään, vaan kehoani kuulostellen kokeilen mihin pystyn.

Täällä Kastellorizossa kaupungin takana olevalle vuorelle johtaa jyrkkä nousu vanhoja, muhkuraisia kiviportaita pitkin. Ette voi uskoa miten suurta ylpeyttä ja voitonriemua tunsin, kun nousin viimeisenkin askelman ylös vuorelle, kaikkiaan 400 porrasta! Eikä se ollut edes vaikeaa! Ylhäällä tuntui, että tämän jälkeen pystyn mihin tahansa!

Niinpä aloin ahnehtimaan lisää ja pian olin jo seuraavalla reitillä, joka vei pienelle Ag. Stefanoksen kirkolle. Sain onneksi seurakseni Deborahin ja Martinin Lontoosta, jotka kävelivät kanssani koko matkan, enkä ilman heidän apuaan olisi pärjännytkään, sen verran suuria kivenjärkäleitä polulla paikoitellen oli. Polku johti valkoiselle pikkukirkolle, meren rannalle ja oli ehdottomasti kaiken sen vaivan arvoinen. Kävelyn päätteeksi pulahdimme turkoosiin mereen viilentymään ja tilasimme vesitaksin viemään meidät takaisin kylään. Paras kyyti koskaan!

Samalla ystävystyimme ja kävimme myöhemmin yhdessä syömässä, drinkeillä ja lisäksi sain kutsun heidän kotiinsa joogaamaan. Sen jälkeen oivalsin että voin joogailla ihan omaan tahtiinikin ja kun löysin rauhallisen paikan veden äärellä,  huomasin, että jooga on mitä mainioin alku päivälle.

 

Askel kerrallaan kohti määränpäätä

Ylhäällä vuorella oleva Paleokastro on alue, jolla oli asutusta  jo antiikin aikana. Nykyään paikalla on antiikin ajan raunioita ja kaksi kirkkoa. Paikka on kaunis ja näköalat ovat upeat, kunhan jaksaa, taas kerran, kivuta ylös, ylös ja vielä ylemmäs.

Tällä kertaa oppaakseni lähti viehättävä hollantilaisrouva, naapurini, joka on asunut saarella vuosikausia ja tuntee jokaisen polun ja pientareiden kasvit. Keräsinkin kotiin vietäväksi tuoretta oreganoa ja salviaa. Hänen seurassaan maailma avautui uudella tavalla, kun jokaisen kukan, liskon, sudenkorennen ja jopa kuolleen käärmeen kohdalla hän pysähtyi ihailemaan luonnon kauneutta. Kunpa itsekin osaisi säilyttää itsessään samanlaisen lapsen tavan katsoa maailmaa.

Paleokastro häämöttää tässä kuvassa vasemman puoleisella kukkulalla.

Kun kävelimme Paleokastroon, kerroin hänelle miten minua välillä ahdistaa hitauteni ja miten erilaiseksi tunnen itseni muihin verrattuna tässä maailmassa, missä nopeus on valttia. Kerroin myös, että tällä saarella olen pikkuhiljaa oppinut armahtamaan itseäni ja sen sijaan, että koko ajan soimaisin itseäni hitaudestani, olen antanut itselleni luvan tehdä asioita omassa tahdissani, keneenkään toiseen vertaamatta. Naapurini, viisas nainen kun on on, sanoi, että sinunhan täytyy vain hyväksyä se asia itsessäsi, eikä pyrkiä muuttamaan sitä.

Samalla oivalsin sen, että elämä, ihan niin kuin tämä kävelykin, etenee askel kerrallaan ja jokainen kulkee sitä omaan tahtiinsa. Joku toinen nauttii vauhdista ja vaarallisista tilanteista, hitaampi taas ehtii näkemään asioita, joita kiireinen ei huomaa. Silti kumpikin päätyy päämääräänsä, eikä oikeaa tai väärää tapaa päästä perille ole olemassa.

Aika on eron ja jäähyväisten

Tulin tälle saarelle neljäksi päiväksi ja maanantaina, kun kotimatka koittaa, olen ollut täällä viisi viikkoa. Tällä kertaa tuntui siltä, että haluan olla yhdessä paikassa pitempään, kuulostella miltä elämäni suurin haave, oma koti Kreikassa, tuntuisi. Se on tuntunut varsin hyvältä.

Jään kaipaamaan täältä niin monia asioita. Sitä, miten uidessa pohjaan piirtyy aaltojen ristikkomainen kuvio ja vähän kauempana meren väri muuttuu turkoosista syvän siniseksi. Sitä, millainen kissakatras odottaa joka aamu naapurini ulkopöydällä, kun lähden kauppaan. Sitä, miten hyvää jooga auringon noustessa tekee. Sitä, miltä rantatiellä tuoksuu sateen jälkeen, kun tuuli heiluttaa pinjapuita ja kukkia.  Sitä, miten pieni kissanpentu kehrää sylissäni ja katsoo minua luottavaisena nappisilmillään. Sitä, miltä tuntuu, kun joka puolelta huudellaan Jassu Anna. Ja varsinkin sitä, millaiseksi itse tunnen itseni täällä: avoimeksi, hyväntuuliseksi, onnelliseksi. Tämä saari muovasi minusta uuden ihmisen.

Mutta kaikista näistä kokemuksista huolimatta Blue Star Ferries tulee maanantaina ja vie minut pois. Sitten tulevat kyyneleet. Pian on taas lähtöitkujen aika.

Aurinko laskee, jo pitenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten.

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

26 Comments

  • Reply Kristina lauantai, lokakuu 20, 2018 at 19:18

    Miten ihana kirjoitus! Piti oikein pysähtyä ja lukea alusta loppuun. Ehkä luen uudestaan. Kyynelet valuu… niin se vaan Kreikka vie sydämet meiltä lähes kaikilta ❤?? Vaikka itse olen ollut vaan viikon purjehdusreissuilla, niin kyllä tuntuu haikealta jättää tuon kauneuden. Mutta aina voi palata! ❤ Ihanaa loppulomaa sinne paratiisiin!??

    • Reply Anna K. lauantai, lokakuu 20, 2018 at 22:46

      Voi kiitos Kristina! Ihanaa kun jaksat lukea ja kommentoida ja jaat vielä samat fiilikset Kreikan suhteen. 🙂 Kyllä tänne on pakko palata vuosi toisensa jälkeen, mutta saapa nähdä mille saarelle tieni vie seuraavaksi. Voi olla, että päädyn vielä joskus takaisin tälle pikkusaarelle – kävelemään.

  • Reply Piyya sunnuntai, lokakuu 21, 2018 at 08:58

    Minulle kävi ihan samalla lailla kuin Kristiinalle. Ensin silmäily läpi julkaisun ja kuvista nauttiminen, sitten luin kirjoituksen ja luin vielä uudestaan.
    Kastelorizo on kyllä saanut hyvää aikaan ja tuntuu että se hyvä tulee myös ruudun toiselle puolelle ?
    Ihanaa jatkolomaa minne se sitten viekään, innolla odottaen !

    • Reply Anna K. sunnuntai, lokakuu 21, 2018 at 15:07

      Kiitos! Aivan ihanaa kuulla, että tykkäsit noin paljon! Mä taas luin tämän sun kommentin kerran ja sit vielä uudestaan. 🙂 Tämä kommentti tekee mut niin onnelliseksi, ennen kaikkea siksi, että sanot hyvän fiiliksen välittyvän myös lukijalle. Se, jos mikä, on tärkeää.

  • Reply Suunnaton sunnuntai, lokakuu 21, 2018 at 12:32

    Täydellisesti sanottu tuo ”Samalla oivalsin sen, että elämä, ihan niin kuin tämä kävelykin, etenee askel kerrallaan ja jokainen kulkee sitä omaan tahtiinsa. Joku toinen nauttii vauhdista ja vaarallisista tilanteista, hitaampi taas ehtii näkemään asioita, joita kiireinen ei huomaa. Silti kumpikin päätyy päämääräänsä, eikä oikeaa tai väärää tapaa päästä perille ole olemassa.”
    Vaikka vauhdille ja vaarallisille tilanteille on paikkansa, on usein ihanaa kulkea rauhassa ja katsella ympärilleen huomaten ne pienet yksityiskohdat, joita monet muut eivät havaitse.

    • Reply Anna K. sunnuntai, lokakuu 21, 2018 at 15:16

      Kiitos tästä! Voi että teit mut iloiseksi. 🙂 Voiko täydellisesti edes kirjoittaa, mutta kiitos että olet sitä mieltä.
      Hitaudellakin on hyvät puolensa.

  • Reply Eveliina | Korkkarit rinkassa sunnuntai, lokakuu 21, 2018 at 21:22

    Herkistyin itsekin kirjoituksestasi. En ole itse vielä varsinaisesti rakastunut Kreikkaan, mutta voin hyvin samaistua fiiliksiisi.
    Jäähyväiset ovat aina kaikista inhoittavimpia, vaikka tietääkin pääsevänsä vielä takaisin.

    Ja tuo kissakuva! Onko mitään söpömpää! <3

    • Reply Anna K. maanantai, lokakuu 22, 2018 at 06:38

      Oih, olipa kaunis kommentti tämäkin, kiitos. 🙂 Maalla ei ole oikeastaan mitään väliä, vaan sillä tunteella, kun lähtee rakkaasta paikasta pois. Toisaalta jäähyväisissä ja luopumisessa on oma kaunis haikeutensa, joka on osa elämää sekin.
      Tuota kissaakin jää niiiiin kova ikävä! Niin suloinen, että sydän särkyy, kun ei saa sitä omakseen.

  • Reply Mimmu maanantai, lokakuu 22, 2018 at 17:54

    Ihania oivalluksia ja kaunis kirjoitus <3
    Piti itsekkin pysähtyä lukemaan sen normi tekstiahmimisen sijasta.
    Ihania valokuvia ja valtavan hienoja muistoja!!
    Kissanpennut ja muut kadunkasvatit saavat minunkin sydämen sykkyrälleen, ihania pikkuisia ja etenkin tuo teidän yhteinen kuva oli niin hellyttävä!!

    • Reply Anna K. tiistai, lokakuu 23, 2018 at 13:27

      Kiitos, kaunis oli sun kommenttikin. Kissat on mulle todella tärkeä syy käydä Kreikassa, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Sydän sulaa, kun saa kissanpennun syliinsä.

  • Reply Pinkkis maanantai, lokakuu 22, 2018 at 22:24

    Ihana kirjoitus ja aivan upeita kuvia! Tuntuu että omassa tuttavapiirissä ”kaikki” on käyneet tänä vuonna Kreikassa ja ovat hehkuttaneet sitä niin paljon, että kai sinne täytyy itsekin käydä joskus tutustumassa. Ei sillä, että olisin sitä mitenkään epämielenkiintoisena paikkana pitäny aikaisemminkaan, tiet vaan on vieneet muualle.

    • Reply Anna K. tiistai, lokakuu 23, 2018 at 13:31

      Kiitos, tulee kovin kiitollinen olo näistä kommenteista.
      Kreikka on suuri maa ja kaikkea löytyy laidasta laitaan. Käyn itse pienillä saarilla, ne on mun sydäntä lähellä. Tämä matka oli niin ainutlaatuinen, että hyvä kun voin uskoa sitä itsekään.

  • Reply Elsa/Hakunamalife tiistai, lokakuu 23, 2018 at 08:14

    Tulipa ihana fiilis tästä postauksesta. Pystyn samaistumaan tuntemuksiisi ihan 110%, samoja juttuja pyörinyt mielessä viime aikoina nimittäin, tosin vähän eri puolella maailmaa?

    • Reply Anna K. tiistai, lokakuu 23, 2018 at 13:35

      Oi miten kiva kuulla. 🙂 On jotenkin tosi lohduttavaa, että hyvää mieltä tuo nykyään hyvin yksinkertaiset asiat. Eikä sillä ole väliä, missä päin maailmaa ne tapahtuu. Toivon, että tämä fiilis jatkuu Suomessakin.

  • Reply Sandra keskiviikko, lokakuu 24, 2018 at 09:41

    Ihanan tunnelmallinen kirjoitus. Voin samaistua moneen juttuun: itsensä voittamisen tunteeseen, kun kiipeää korkean mäen huipulle, lähtöhaikeuteen ja moneen muuhun. Hienoa, että pystyit viettämään viisi viikkoa saarella ja toivottavasti unelma omasta paikassa Kreikassa toteutuisi. Maa on varsin valloittava!

    • Reply Anna K. keskiviikko, lokakuu 24, 2018 at 22:30

      Kiitos. Kun lopulta lähdin kotimatkalle laivalla, näin Tiloksen ja Nissyroksen, joiden ohi laiva meni. Tuli samantien tunne, että onneksi jäin omalle saarelleni. Ihan kauniitahan nuokin oli tietenkin, mutta ei vaan tullut sellaista wau-oloa.

  • Reply Mirka/ Reason for Season keskiviikko, lokakuu 24, 2018 at 20:45

    No nyt! Todellakin, ihmisten pitäisi kävellä enemmän. Ja mitä maisemia! Tuollaisessa paikassa olisin valmis nousemaan joka aamu auringonnousua ihailemaan <3. Tulipa ikävä lämpöön, etenkin, kun Suomessa on tapahtunut nopea ilmaston viileneminen.

    • Reply Anna K. keskiviikko, lokakuu 24, 2018 at 22:34

      Kävely ylipäätään rauhoittaa ja luonnon keskellä se on vielä suurempi nautinto. Nuo maisemat oli niin kauniita! Minäkin oon jo Suomessa tässä vaiheessa, haikea fiilis luopua helteistä ja siirtyä tähän nollan tuntumaan.

  • Reply anmariencfc keskiviikko, lokakuu 24, 2018 at 23:00

    Itselle matkustaessa ympäriinsä vaeltelu on aina ollut tärkeä osa matkustamista. Koin itse ison ahaa-elämyksen kun totesin, että samaa hommaa voisi lisätä myös ihan arkeen. Nyt olenkin välillä lähtenyt kotikaupungissa kameran kanssa kulkemaan ja kuvaamaan tai lähimetsiin kävelemään.

    • Reply Anna K. torstai, lokakuu 25, 2018 at 07:33

      Tiedätkö, ihan samaa ajattelin jo Kreikassa ollessa, että tätä kävelyä ja lähiseutujen tutkiskelua pitää jatkaa Suomessa. Kaikkialla on kauniita asioita, jos vain katsoo ympärilleen avoimin mielin. Eilen, ensimmäisenä päivänä Suomessa, kävin Ateneumissa katsomassa klassikoitamme. Voi, miten taide ”paransi” kerralla matkalta palaavan haikean mielen, tuntui taas hyvältä olla suomalainen ja asua Helsingissä.

  • Reply Sonja | FIFTYFIFTY perjantai, lokakuu 26, 2018 at 17:47

    Onnen kyllä tuntee ja aistii tästä kirjoituksesta ja kuvista. Ihana fiilis tuli lukiessa. 🙂 Ja hyvä sinä, kun oot voittanut itsesi ja myös alkanut olla armealiaampi itsellesi. Tunnistan myös tuon saman muutoksen: shoppailu ei voisi kyllä enää vähempää kiinnostaa, mutta kunhan saisi kävellä kauniissa luonnossa tai hurmaavan kaupungin katuja, olen onnellinen. <3

    • Reply Anna K. perjantai, lokakuu 26, 2018 at 22:02

      Oi kiitos, ihana kuulla. 🙂 Luulen, että on helpompi olla armeliaampi itselleen ympäristössä, jossa on jo valmiiksi hyvällä mielellä.
      Ihan totta, hurmaavan kaupungin kadut on myös varsin ihania kävelykohteita.

  • Reply Periaatteen Nainen lauantai, lokakuu 27, 2018 at 16:35

    Ihanan seesteisiä kuvia ja kaunis kirjoitus. Tunnistin tästä itseni, kävely on varmin tapa nykyään saavuttaa sellainen meditatiivinen tila…Ja tajusin juuri myös itse siitä kirjoittaneeni 😀 (https://periaatteennainen.com/2016/09/23/mina-meditoin)

    • Reply Anna K. lauantai, lokakuu 27, 2018 at 20:06

      Kiitos. Kävely sinällään jo auttaa, mutta kyllä mä huomaan, että ympäristöllä on siihen valtava merkitys myös. Kävin tässä juuri tänään mun peruslenkillä Helsingissä, mutta olin niin UMPIJÄÄSSÄ, että oli kyllä meditaatio kaukana siitä. Ja oikein kun yritin laittaa reilusti vaatetta, niin ei onnistunut. Oli ihan toinen fiilis kävellä Kreikan lämmössä, kauniita, vihreitä maisemia katsellen, yllä sininen taivas. Ehkä mä tarvitsen nimenomaan lämpöä ja aurinkoa, silloin hyvät ajatukset virtaa vapaasti.
      Kävin lukemassa sun jutun, hyviä ajatuksia! 🙂

  • Reply Eve, Jetlaggies sunnuntai, lokakuu 28, 2018 at 17:01

    Kauniita ajatuksia, elämän hidastamista ja sen kaikkien sävyjen nautiskelua<3 En tiedä, olenko tulossa vanhaksi, mutta saan siitä päivä päivältä enemmän ja maailmalla se antaa sopivan vauhdin ajatella, nautiskella ja hengähtää 🙂

    • Reply Anna K. sunnuntai, lokakuu 28, 2018 at 20:32

      Meidän kiireisessä nykyajan maailmassa tekee hyvää hidastaa välillä. Mulle tosin tekis varmaan hyvää lisätä vauhtia välillä. 😀 Ja sitä yritän tässä ehkä vähän kotiin palattua tehdäkin, tarttua tuumasta toimeen. Haaveilulle, haahuilulle ja hengähtämiselle on aikansa, nyt on aika tarttua härkää sarvista ja hypätä rohkeasti taas arkeen.

    Leave a Reply