Sukellus siniseen maailmaan

Tarina Kastellorizosta jatkuu. Aurinkoinen retkipäivä siniselle luolalle ja St. Georgen saarelle oli jotain sellaista, mitä en kovin usein yksin tee. St. Georgen saari oli hyvin erikoinen yhdistelmä: aurinkotuolit, vähäpukeiset auringonottajat ja pieni, valkoinen, kreikkalaisortodoksinen kirkko vierekkäin. Taivaallista aurinkosuojaa tarjolla.

Kävelin ensimmäisenä iltana satamakadulla, kun huomasin mainoskyltin sinisestä luolasta. En kovinkaan usein lähde yksin matkustaessani retkille, mutta tämän kohdalla tiesin, että tuon haluan nähdä. Eikä retken hintakaan päätä huimannut, vain 10 euroa. Ensimmäinen koju tarjosi lähtöä klo 9. Ajattelin, että melko aikaisin, kun aamulla pitäisi käydä ensin leipomossa ja syödä aamupala ennen lähtöä. Seuraava tarjosi lähtöä varttia vaille kymmenen. En erityisemmin tykännyt miehen lipevän limaisesta tyylistä, (mulle ei tarvi lässyttää noita beautiful- ja darling-juttuja!) mutta ajattelin että kellonaika olisi parempi.

Tapani mukaan kyselin paljon yksityiskohtia retkestä: kuinka kauan saa uida, mitä tarvitsee mukaan, millainen saari Ag. Georgios on, joka myös retkeen kuului. Huomasin, että häntä vähän tympi kysymykseni ja vastauksetkin olivat ympäripyöreitä. ”Älä huoli saat uida tarpeeksi kauan.” (No niin varmaan, sellaista aikaa ei olekaan!) Sanoin, että mietin asiaa hetken ja kävelen tuohon satamakadun päähän.

 Kreikkalaisen tarjoilijan iltashow

Takaisin tullessa mies oli siirtynyt läheisen ravintolan terassille oluelle. Ajattelin siinä sopia asiasta. Nyt kävi ilmi, että paikalla pitäisikin olla 9.25, vaikka alun perin oli puhe 9.45. (Aamun minuutit ovat minulle kultaakin kalliimpia!) Vähän siinä ääneen ihmettelin, että miksi sanoi ensin toisen ajan, kun ravintolan miestarjoilija tuli sanomaan minulle, etten saa häiritä hänen asiakastaan. Etkö näe, että hän haluaa nyt rentoutua, eikä tässä voi puhua bisneksistä. Puolustauduin sen verran, että kerroin meidän juuri puhuneen asiasta ja minun piti vain varmistaa, että olen lähdössä retkelle. Siitä tarjoilija hermostui täysin ja sanoi, että asiasta ei voi sopia tässä ja vaikka herra Limanuljaska rauhoittelikin tarjoilijaa, tämä meuskasi minulle edelleen ja huitoi käsillään pois. Kuulepa, mulle kun alat vittuilemaan, niin soon moro!

Tarjoilijan huuto kuului vielä pitkälle, kun kävelin pois päin, sillä nyt hän oli ilmeisesti jo suuttunut asiakkaalleen. Juuri näinhän luodaan se rentouttava oluthetki! Tämähän peittoaa jopa virolaisen paljon parjatun palvelutyylin! Jos duunit tarjoilijana tyrehtyy, niin varma ura odottaa Tallinkilla! 😀

Hotellille päin kävellessä törmäsin perinteisen merikarhun näköiseen Nikoon, jonka kanssa olin jo aiemmin lounaalla jutellut, koska hänellä on suomalainen vaimo. Niko sanoi, että hänellä on huomiselle neljän hengen porukka, tulenko mukaan. Lähtö puoli 10 ja toiselta puolelta lahtea, eli sieltä missä omakin hotellini on. Täydellistä! Suomalaisen naisen valitsemaan mieheen voin luottaa. Kättä päälle.

 

Sininen hetki kreikkalaisittain

Aamulla kipaisin viime tinkaan satamaan, jossa keltainen vene oli jo irtautumassa laiturista, vaikka tulin täsmälleen sovittuun aikaan. (Olisihan sitä toki voinut tulla hyvissä ajoin, mutta oli vähän haasteita selän rasvaamisen kanssa.) Matka siniselle luolalle kesti noin vartin verran. Vaikka Kastellorizon sininen luola ei kovin kuulu olekaan, se on kuitenkin Välimeren suurin sininen luola ja todella näkemisen arvoinen. Luolaan pitää tulla aamulla, jolloin auringonvalo osuu sinne saaden veden loistamaan kauniisti, josta sinisyys heijastuu luolan seiniinkin.

Luolan aukko oli niin matala, että sisään mahtui vain pienellä veneellä. Eikä veneessä voinut istua, vaan koko porukan piti käydä veneen pohjalle makaamaan. Olipa melko erikoinen fiilis köllötellä siinä pää tuntemattoman turkkilaisrouvan reittä vasten!

Kun livuimme kapeasta ja todella matalasta luolan aukosta sisään, niin että kyyryyn kumartuneen kapteenimme pää hipoi kallion reunaa, avautui ympärillemme upea näkymä. Luola hehkui sinisenä ja vesi vielä sinisempänä. Valo pilkotti luolan suulta, kun taas syvemmällä luolassa oli hyvin hämärää. En ensi alkuun edes hahmottanut luolan kokoa, kun keskityin vain tuijottamaan sinistä maailmaa ympärilläni.

Meidän viiden hengen seurueemme oli ainoa luolassa, kun saavuimme sinne. Oli ihanaa saada luola hetkeksi kokonaan itsellemme. Turkkilaiset jo ehtivät uimaan, kun minä otin vielä kuvia. Ainoa keino päästä uimaan oli veneen laidan yli hyppääminen. Vähän jänskätti, minä kun aina varon tuota risaa polveani, mutta eipä tässä muukaan auttanut. Katketkoon vaikka koko jalka, mutta minähän uin! Nenästä kiinni ja molskis! Ensikosketukseni kreikkalaiseen veteen oli tällä kertaa hyvin kokonaisvaltainen verrattuna siihen, miten yleensä teen (ujosti varpaat rantaveteen) mutta iiiks, että se oli ihanaa!

Veden pinnalta katsottuna luolaan sai uuden perspektiivin, mutta lumoavin näky odotti pinnan alla. Uimalaseilla näkyi luolan valtavuus, sillä sitä jatkui vielä toinen mokoma pinnan alla. Luolan aukolta loisti sinistä valoa, joka heijastui pohjaan asti. Tämän sinisenpää hetkeä ei voi olla olemassakaan. Kuin olisi uinut valtavan kokoisen laavalampun sisällä.

Uinnin jälkeen livuimme vielä luolan perälle, jolloin pari muutakin venettä tuli sisään. Sieltä luolan koon vasta ymmärsi kunnolla, se oli todella suuri, mutta niin pimeä, että kuvien ottaminen liikkuvasta veneestä oli vaikeaa. Piti keskittyä katselemaan.

 

St George – tervetuloa aurinkotuolien valtakuntaan

Retken seuraava kohde oli St. Georgen tai kreikkalaisittain Ag. Georgioksen saari, jonne hurautimme nopeasti. Tuuli tuiversi tukkaa ja aallot hyppyyttivät venettä, kun kiisimme vettä pitkin. Vauhdin hurmaa! Sovimme, että olemme saarella viiteen asti, siis kaikkiaan seitsemän tuntia. En ollenkaan tiennyt millainen saari on kyseessä, mutta ajattelin, että varmaan löydän paikasta jonkun mukavan oman paikan, kauempana aurinkotuoleista.

Vartin päästä totesin, että saari on nyt nähty ja omaa rauhallista paikkaa ei täältä todellakaan löydä. Ihan turistirysä! Ei niin, että saari olisi ollut täyteen ammuttu, vaan kaukana siitä luonnonläheisestä tyylistä, mistä itse tykkään. Koska saaren rantaviiva oli röpelöistä, teräväkärkistä kivikkoa, ei uimaan voinut mennä muualta, kuin rakennetulta alueelta. Vastapäisellä pikkusaarella näkyi oliivipuu, jonka varjoon olisin mielelläni mennyt, mutta sinne pääsi vain uimalla, joten tavaroitaan sinne ei olisi saanut kuitenkaan.

Törmäsin heti alkuun australialaiseen naiskolmikkoon, joiden kanssa olin myös jutellut laivalla. He olivat olleet myös sinisellä luolalla, mutta sisällä luolassa vain hätäiset kolme minuuttia, eivätkä olleet voineet uida ollenkaan, kun veneen kuski ei halunnut penkkien kastuvan seuraavien matkustajien vuoksi. Arvatkaapa kenen vene oli kyseessä! Herra Limanuljaskan! Vaistoni osui oikeaan, kun olin heti saanut hänestä epämääräisen, vähän ylimielisenkin kuvan. Olipa onni, että valitsin Nikon.

Koska aurinko porotti täydeltä terältä jo aamukymmeneltä, hakeuduin ainoan varjopaikan läheisyyteen. Kun istuin siinä laiturilla ja ihailin houkuttelevan turkoosina kimmeltävää vettä, ajattelin, että vitsi nyt kyllä drinksu maistuisi. Kului kymmenisen minuuttia, kun luokseni tuli mies, joka ojensi minulle drinkin ja sanoi, tässä sinulle pieni lahja. Olin aivan äimänä, että lukeeko tyyppi ajatuksia vai kuuleeko universumi toiveeni ja toteuttaa ne pikana. Niin tai näin, Aperol Spritz sopi siihen hetkeen kuin nenä päähän. Kippis Kreikalle!,

 

Kun ei ole kiire minnekään

Loppujen lopuksi seitsemän tuntia saarella oli ihan sopiva aika. Sain uida tarpeeksi, ottaa kuvia rauhassa ja vain olla ja nauttia pysähtyneestä fiiliksestä. Laivalla kohtaamani australialainen perhe oli myös saarella ja juttelin heidän kanssaan. Kävi ilmi, että drinkin tarjonnut pitkätukkamies kuului myös heidän seurueeseensa. Tosi mukavaa ja rentoa porukkaa!

Vesi oli täydellistä paitsi kirkkaudeltaan, myös lämpötilaltaan, vaikka australialaisten mielestä se oli ”crispy”. Minä taas päivittelin heille miten ihanan lämmintä se on. Uin vähän kauempana olevalle pienelle kaistaleelle hiekkaa, missä veden kirkkaus korostui valkoista hiekkaa vasten. Erikoisen muotoiset kalkkikivimuodostelmat tekivät minirannasta ihastuttavan paikan. Istuin isolle kivelle, jossa oli juuri sopiva, pepun kokoinen kuoppa ja nautin maisemasta. Täydellinen fiilis!

Kivellä istuessani tuli mieleeni, että olisin yhtä hyvin voinut olla toimistossa naputtelemassa tietokonetta, mutta nyt istuin tässä kivellä, varpaita vedessä huljutellen ja täydellisen tyytyväisenä olotilaani. Siinä hetkessä tiesin, että töistä lähteminen oli oikea ratkaisu. Vapaudentunne tulvi sisääni jokaisella hengenvedolla.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

8 Comments

  • Reply Paula - Viinilaakson viemää sunnuntai, syyskuu 30, 2018 at 21:13

    Olipas mahtava luola! Aivan upea ja tosi hyvä, että pääsit uimaan. Olisi takuulla harmittanut jos olisitkin ollut limanuljaskan kyydissä. Melkoinen hienohelma jos vene ei saa kastua ja ollaan kuitenkin merellä… ha ha! Hieno tarina, onneksi luotit omaan vaistoosi!

    • Reply Anna K. sunnuntai, syyskuu 30, 2018 at 21:55

      Mä en ole niin nähtävyyksien perään, mutta tällaiset ihmeelliset luontojutut kiinnostaa.
      Kyllä ois ketuttanut, jos oisin siihen uimakieltoveneeseen joutunut. 😀

  • Reply Sandra / Terveiset päiväntasaajalta torstai, lokakuu 4, 2018 at 11:20

    Onpa kaunista 🙂 ja ihana tuo luola! Aika jännä reaktio siltä tarjoilijalta.. Todella outoa 😀

    • Reply Anna K. torstai, lokakuu 4, 2018 at 12:36

      Luola oli todella kaunis! Olen kiertänyt kyseisen puljun todella kaukaa! 😀 Mun rahat ei sinne kyllä päädy!

  • Reply Ne Tammelat perjantai, lokakuu 5, 2018 at 14:48

    Onpa todella hieno luola! Juuri tuollaiset luonnon muovaamat nähtävyydet ovat parhaita. Hienoa, että sait kokea sen mukavan venekuskin kyydissä 🙂

    • Reply Anna K. lauantai, lokakuu 6, 2018 at 16:34

      Kansallispuistot, luontonähtävyydet, vaelluspolut ym. vastaavat kiinnostaa nykyään yhä enemmän.

  • Reply Lotta lauantai, lokakuu 27, 2018 at 14:44

    Yesss! Vihdoinkin löysin blogisi taas. Olin unohtanut bookmerkata. Siis aivan ihan blogi sulla! Oletko vielä saarella? Kirjoitan sulle koska etsin mulle ja pojille (7&17) sopivaa kohdetta ensi kesäksi. Olen aikoinaan asunut Kreikassa ja kaipuu takaisin on vielä kova. Nyt kun koiramme kuoli ajattelen että voitaisiin viipyä hyvin vähän kauemminkin, ainakin mun loman ajan. Haluan pienen, kauniin ja rauhallisen, sekä aidon, kohteen. Kastellorizo kuulostaa juuri tältä. Mitä mieltä olet?

    • Reply Anna K. lauantai, lokakuu 27, 2018 at 19:52

      Voi kiitos, ihana kuulla! Nyt olen Suomessa taas, tiistaina lensin kotiin. Mutta ei se haittaa, voin toki auttaa sua täältä käsin myös. : -)
      Ikävä kuulla, että koirasi kuoli, tiedän itse millaista oli hyvästellä oma kissa eläinlääkärin pöydälle. Mutta ihan niin kuin sanoit, se tuo tässä tapauksessa lisää vapautta.
      Kastellorizo oli mulle täydellinen kohde stressaavan työtilanteen jälkeen, mutta vaikea sanoa, olisiko se sitä tuon ikäisille pojille. Saari on nimittäin todella pieni ja tekeminen loppuu ehkä heiltä kesken. Saarella ei esim. ole ollenkaan uimarantoja, toki uimaan pääsee laitureilta ja snorklaus onnistuu hyvin, kun vesi on kirkasta. Toisaalta jos kyllästyttää, niin Turkin puolelle voi tehdä vaikkapa päivän, parin retken. (Laiva 30e/hlö meno-paluu)
      Rauhallisuus riippuu ajankohdasta, heinä-elokuussa on kuulemma tosi railakasta, ruuhkaista ja suorastaan ahdasta, ravintolat pitää buukata etukäteen, että saa pöydän. Koska ilmeisesti menisitte koulujen loma-aikaan, suosittelisin kesäkuuta. Kyselin itsekin asiaa mahdollista seuraavaa kertaa varten ja kesäkuu kuulemma on ok.
      Kastellorizo on myös muita saaria selvästi kalliimpi. Maksoin majoituksesta 45e/yö, kun toisilta saarilta olen saanut 25e/yö syys-lokakuussa. Toki mulla oli nyt merinäköala, joka varmaan vaikutti asiaan. Ravintolat oli vähän kalliimpia myös, kreikkalaisruuat alk. 9e, kun muualla on saanut jopa 5 eurolla. Toisaalta gyrosta saa halvalla (2,70e) ja mä tein itse simppeliä ruokaa välillä.
      Kyllä, Kastellorizo on pieni, kaunis ja rauhallinen, kun menee oikeaan aikaan vuodesta. Minusta se oli myös hyvin aito, mutta vähän eri tavalla kuin muut saaret. Plussaa se, että lähes kaikki puhuivat englantia, eli ihmisten kanssa voi ihan oikeasti jutella. Olisipa ihanaa, jos mun kirjoitusten perusteella menisitte sinne. 🙂

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.