Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, tässä parissa viikossa kun hyppäsin lentokoneeseen kohti Amsterdamia pää täynnä matkasuunnitelmia ja tasapainottavaa arkea Alankomaissa. Tänään tuo reissu olisi tullut päätökseensä. Olisin noussut koneeseen täynnä upeita muistoja Belgian viisipäiväiseltä roadtripiltä vaihtoajan ystävien kanssa, olisin muistellut ystävien tapaamista Amsterdamissa ja Amersfoortissa ja olisin nähnyt väläyksiä pieneltä viikonloppureissulta Saksaan ensimmäistä kertaa elämässäni.
Lukea jo saattaa ettei tämä nyt tällä kertaa mennyt ihan näin, sillä maailman tilanne kehittyi koneeseen noustuani sen verran nopeasti. Tämä 15 päivän matka lyhenikin loppujen lopuksi neljään päivään enkä olisi voinut olla onnellisempi kun lennon siirtäminen onnistui niin helposti ja peruttu lentokin reititettiin uudelleen pahoittelukuponkeineen ihan hetkessä. Samalla tyhmä pää mietti miksei ollut antanut varoittavien esimerkkien jättää tätä reissua jo alunperinkin kokonaan välistä.
Noiden neljän päivän aikana sitä ehti kuitenkin viettää kaksi ikimuistoista päivää Utrechtissa pienessä uutispimennossa ennen kuin todellisuus alkoi iskeä kohti kasvoja. Ihania iltaisia tapaksia täydessä ravintolassa, aamupalaa kanaalin varrella ja lillumista oman huoneen porealtaassa vailla huolen häivää. Kolmas päivä alkoi parin tunnin junamatkalla Belgiaan, jonka aikana ulkoministeriö tiedotti palaamaan Suomeen pikimmiten. Matkustamista ei tullut välttää enää pelkästään Kiinassa, Iranissa ja Pohjois-Italiassa, vaan maailmassa oli käynnissä pandemia. Myös vaihto-opiskelijoita kehotettiin jättämään homma sikseen ja harkitsemaan vakavasti palaamista. Juna puksutti eteenpäin, pala kurkussa kasvoi ja kohteeseen oli enää kaksi varttia aikaa. Eipä tässä nyt heti juuri tällä hetkellä käännytä takaisin.
Antwerpen näytti yhtä elävälle kuin kolme vuotta sitten soolomatkallani. Tämäkin illuusio rikkoontui parin tunnin sisällä kun paikallinen ystäväni tiedotti lehdistötilaisuuden juuri loppuneen maassa ja että Belgia tulisi aloittamaan sulkutoimet jo samana iltana. Se oli tunnin hotellikäynti se. Tunnissa ehti hyvin siirtää lennon ja ostaa uuden junalipun takaisin Alankomaihin parin tunnin päähän. Matkalaukku säilyi purkamattomana. Paikallinen ystäväni tuli aseman nurkille pitsalle, ja vakavista maailman uutisista huolimatta kaupunki pysyi täynnä elämää ja puheensorinaa. Tämä reunion loppui ikävissä merkeissä ennen kuin se ehti alkaakaan. Loppuilta meni junassa istuen. Samana iltana täytyi vielä saavuttaa Enschede, jossa olisi mukavasti työtä pakata elämä päivässä matkalaukkuihin ja valmistautua reilun 24 tunnin päässä häämöttävään kotimatkaan.
Päivä neljä olikin täynnä nostalgiaa ja melankoliaa. Koska tässä vielä oltiin Alankomaissa, miksipä sitä ei olisi vielä käyttänyt pyörän selässä uuteen kaupunkiin tutustumiseen. Edelleen kaikki tuntui olevan kiireisillä turuilla ja toreilla kuten ennen. Jopa ruokakauppojen hyllyt olivat täynnä vessapaperia ja matkaeväitä. Mutta silti kaikki tuntui jotenkin muuttuneen. Kerrankin sitä oikeasti odotti pääsevänsä takaisin kotiin. Matkustaminen ei tuntunut ollenkaan hyvältä.
Seuraavana aamuna ennen auringonnousua juna kuljettikin takaisin Schipolin kentälle, jossa sinivalkoiset siivet odottivat kotimatkalaisia. Peruttu jatkolento reititettiin uudelleen ja samana iltapäivänä sitä oltiinkin jo takaisin Suomessa ihmettelemässä mitäköhän maailmalla oli juuri ehtinyt näiden muutaman päivän aikana tapahtua. Tänään eletäänkin päivää numero 10 kotiinpaluu karanteenissa ja tilanne tuskin tulee huomattavasti muuttumaan tämän kahden viikon päättyessäkään.
Nyt jos joskus on aika toimia vastuullisesti ja välttää ihmiskontakteja. Nauttia olosta kotona ja keskittyä olennaiseen, toivoa, että tilanne koko maailmassa tasaantuisi mahdollisimman pian. Nyt on aika pysyä kotona ja vain kotona. Ne kaikki tulevat seikkailut kyllä odottavat. Ja blogikin odottelee niitä päivitä kun siirappisten matkakertomusten jakaminen tuntuu taas enemmän ajankohtaiselta.
