Indonesia

Bussimatka Balilta Ubungin bussiasemalta Jaavan saaren keskiosissa sijaitsevaan Yogyakartan kaupunkiin kesti lopulta n. 17 tuntia. Siihen sisältyi tunnin lauttamatka Balin länsirannikolta Jaavan itärannikolle. Oli Luojan lykky, että pääsimme perille naarmuitta, sillä kuljettaja kaahasi kapeilla teillä ja ohitteli minkä kerkesi, vaikka vastaan tuli koko ajan autoja ja muita ajopelejä. Turvavöitä bussista ei tietenkään löytynyt. Läheltä piti- tilanteita oli useita, mutta yksi todellinen läheltä piti- tilanne jäi erityisesti mieleen. Molempien kaistojen liikenne pysähtyi täysin, kun kaaharikuskimme yritti ohittaa muita ajopelejä siinä kuitenkaan onnistumatta pysähtyen keskelle molempia kaistoja. Vastaantuleva kuorma-auto sai täpärästi väistettyä bussimme ja pysäytettyä ajokkinsa. Siinä muiden autojen kuskien päät pyörivät ihmetyksestä. Että meille pitikin sattua tuollainen hullu rattiin! Onneksi Jaavan puolella liikenne vähän hiljeni yötä myöten, ja silloin puikoissa ollut toinen kuskimme ajoi hiukan maltillisemmin. Nukkumisesta tosin ei tullut juuri mitään koko bussimatkan aikana.

Yogyakartassa meillä ei ollut varattuna hotellia etukäteen, joten jouduimme etsimään sellaista jonkin aikaa. Halusimme Malioboro- kaupunginosaan, mutta kukaan ei halunnut auttaa meitä pelkän auttamisen ilosta, kaikki tarjosivat sinne vain kyytiä. Yhdellä pikkubussilla menimmekin jonkin matkaa, mutta emme päässeet perille Malioboroon, vaan muutaman kilometrin päähän.  Bussikuski huijasi meitä vain saadakseen asiakkaita. Onneksi matkan hinta ei ollut juuri mitään. Indonesiassa saa todellakin olla tarkkana näiden kaiken maailman kuskien kanssa. Kysyimme eräästä kaupasta kävelyohjeet Malioboroon ja löysimme kuin löysimmekin kävellen perille.  Hyvä ja edullinen hotellikin löytyi. Tien toisella puolella oli kauppakeskus ravintoloineen ja ruokakauppoineen ja juna-asema (jolta seuraavan päivän iltana lähdimme Jakartaan) oli myös ihan lähellä.

Itse Yogyakarta oli täynnä paikallisia turisteja. Länsimaalaisia turisteja oli vain kourallinen. Liikenne oli ruuhkaista ja kaoottista, eikä kaupungissa ollut oikein mitään hienoa, saatikka sitten mitään hienoja nähtävyyksiä. Koko Jaavan saaren tunnetuin nähtävyys Borobudurin buddhatemppeli oli tunnin bussimatkan päässä Yogyakartasta.  Se oli nähtävä. Päätimme käydä siellä saman tien.

Menimme Borobuduriin omatoimisesti. Matkalla meitä yritettiin taas huijata. Polkupyörätaksin kuski lupasi heittää meidät bussiasemalle kymppitonnilla (n. 85 snt). Sieltä pääsisimme sitten Borobudurin bussiin. Kesken matkan kuski ilmoitti, että bussiasemalle on liian pitkä matka ja että tuolla on pikkubussi, jolla pääsisimme asemalle. Onneksi emme olleet maksaneet matkaa, sillä sen hinta kuskin mukaan siihenkin asti oli se kymppitonni. Pikkubussimatka olisi kuusi tuhatta, joten pistimme summan kahtia ja maksoimme polkupyörätaksikuskille 4000 rupiaa ja pikkubussikuskille 6000 rupiaa. Summat ovat pieniä, mutta kyse on pikemminkin periaatteesta.

Varsinainen Borobudurin bussi vei meidät kävelymatkan päähän temppelistä, mutta emme tienneet sitä vielä siinä vaiheessa, kun astuimme ulos bussista. Onneksi emme uskoneet paikalla olevien taksikuskien ja muiden kyydintarjoajien huijausyrityksiä, vaan sanoimme kävelevämme temppelille. Kuskit sanoivat meille, että temppeli on kaukana. Katin kontit se mitään kaukana ollut, muutaman sadan metrin päässä. Nyt alkoi kyllä jo mitta olla täynnä näitä huijaavia kuskeja. Kuskitkin huomasivat hermostumisemme ja neuvoivat meille, minne suuntaan piti lähteä kävelemään päästäkseen temppelille. Onneksi itse temppeli oli todella upea, hienoin nähtävyys, mitä Indonesiassa on meidän kohdalle sattunut. Temppelialue oli yllätykseksemme siisti, ei roskia missään, ja ympäristö oli muutenkin huollitellumpi. Lipunmyynnistä jäi tosin vähän ikävä maku. Ulkomaalaiset joutuivat pulittamaan monin kerroin kalliimman hinnan temppelille indonesialaisiin verrattuna. Indonesialaisille ja ulkomaalaisille vierailijoille oli jopa omat sisäänkäynnit. Tuli vähän mieleen Etelä-Afrikan vain joitain vuosikymmeniä sitten päättynyt rotuerottelu ”mustat sinne ja valkoiset tänne.” Meille ulkolaisille tosin kuului lipun hintaan vettä, teetä ja kahvia ja vessatkin olivat länsimaalaiset.

 

Borobudurin temppelillä törmäsimme erikoiseen ilmiöön – olimme siellä kuin julkkiksia. Sadat paikalla olevat nuoret indonesialaiset halusivat ottaa itsestään valokuvia kanssamme. Taisi joukossa olla joitain vanhempiakin ihmisiä. Jouduimme poseeraamaan kuvissa pitkän aikaa  eri puolilla temppeliä. Ja juuri kun olimme sopineet, ettemme sitten ota itsestämme kuvia temppelillä, kun olimme ihan rähjäisiä pitkän bussimatkan jäljiltä! No, paikallisten mielestä olimme kovinkin komeita, heh. :)  Taisimme olla monelle nuorelle ne ensimmäiset valkoiset ihmiset, jotka he elämässään näkivät.

 

Borobudurin buddhatemppeli on maailman suurin temppeli. Se on rakennettu joskus 700- ja 800- luvuilla, eli kyse on todella vanhasta rakennelmasta. Temppeli on säilynyt hyvin, tosin sitä on jouduttu restauroimaan läheisen tulivuoren purkauksen jälkeen. Temppelissä on paljon hienoja yksityiskohtia, kuten lukuisia stupia ja buddhapatsaita. Paikka on ehdottomasti näkemisen arvoinen, jos Jaavan saarelle eksyy!

 

 

 

Yogyakartasta jatkoimme yhden yön jälkeen matkaamme yöjunalla kohti Indonesian pääkaupunkia Jakartaa. Juna oli ihan hyvätasoinen ja nukkuminenkin onnistui paremmin. Matka kesti n. yhdeksän tuntia. Valitsimme junan bussin sijasta mm. siksi, että sillä pääsi ihan keskustaan Jakartassa, kun taas bussi olisi jättänyt meidät kauas keskustasta.

Olimme varanneet Jakartasta etukäteen hotellin kahdeksi yöksi ja hyvä niin, koska siellä hotellin etsiminen olisi ollut todella hankalaa. Hotellimme oli ulkoa päin kamalan näköinen kulunut betonijärkäle, mutta sisältä ihan ok. Ulkouima-allaskin oli mukiinmenevä. Itse Jakarta oli sitten jotain aivan käsittämättömän kauheaa. Mistähän sitä aloittaisi? No ensinnäkin  se liikenne… Kaiken maailman saastuttavat menopelit, joita tuossa 10 miljonaan asukkaan kaupungissa riitti, pitivät huolen siitä, että kaupungin ilma oli todella saasteista. Jotkut kulkivat hengityssuoja naamallaan. Rakennukset eivät olisi voineet olla rumempia. Kaupunkia halkova joki oli likaisempi ja roskaisempi, kuin mikään tähän asti missään näkemämme vesialue. Haju oli monissa paikoissa veden äärellä ällöttävä. Liikkuminen kävellen oli epämukavaa, koska sitä joutui liikkumaan milloin autoteillä ja milloin missäkin. Maassa oli aika ajoin yllärikoloja tms, joita joutui varomaan kävellessä. Ravintoloita ja kauppoja oli ainoastaan suurissa kauppakeskuksissa. Kaupungilla ei todellakaan tehnyt mieli huvikseen liikkua. Kävimme muutamassa ostoskeskuksessa, mutta muuten olimme paossa kaikkea kamaluutta hotellilla. Erään ostarin Hard Rock Cafe oli myös kiva valopilkku. Jakartaa emme jääneet kaipaamaan. Huh huh, kun sieltä pois pääsimme!

 

Itse Indonesiasta jäi meille vähän huono maku lähinnä roskaisuuden ja huijaavien ja valehtelevien ihmisten takia. Rannat ja meri olivat pienoinen pettymys. Komodonvaraanit sekä Komodon ja Rincan saaret olivat maan parasta antia. Myös Gilin saaret merikilpikonnineen olivat ihan mukavia. Maailman tiheimmin asuttu saari Jaava oli melko ikävä paikka. Indonesia on mielestämme hiukan ylimainostettu, varsinkin Bali. Olemme nähneet niin tällä kuin aiemmillakin reissuillamme paljon parempaa. Toki Indonesiasta hyvääkin löytyy, kuten edullisuus ja hyvä ruoka. Myös kauppojen ja ravintoloiden aukioloajat olivat esim. Australian vastaavia parempia. Ilmaisia nettiyhteyksiäkin löytyi taas. Indonesiaan ei kuitenkaan uudelleen tarvitse tulla, ellemme sitten joskus halua Sumatran saarelle tiikereitä ym. eläimiä bongaamaan. Nyt on kuitenkin aika suunnata kohti uusia (ja toivottavasti parempia) paikkoja. Singapore, täältä tulemme!

 

Mainitsimme viime artikkelissamme, että meillä kävi hyvä säkä varatessamme lentoja välille Bali-Flores-Bali. Jälkikäteen indonesialaisesta Merpati Airlinesista selvisi kuitenkin perin ikävä ja kammottava juttu. Tämän lentoyhtiön eräs kone oli syöksynyt mereen vajaa vuosi sitten Indonesian saaristossa. Kukaan koneessa olleista ei selvinnyt hengissä. Kone oli samaa tyyppiä, jolla me lensimme. Ja ei tässä vielä kaikki – USA:n ilmailuviranomaiset ovat kieltäneet kyseisen konetyypin lentämisen ilmatilassaan, eli jotain vikaa tässä kiinalaisvalmisteisessa koneessa on. Onneksi tällä kertaa mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja matkamme jatkui normaalisti.

Balilta matkasimme viereiselle Lombokin saarelle lautalla. Lautta kulki hitaasti, ja matka kesti reilut neljä tuntia. Lombokille jäimme vain kahdeksi yöksi. Vietimme ne Senggigin kylässä. Paluu takaisin maan pinnalle oli edessä. Budjettimme ei sallinut majoittumista hienoon Floresin hotellimme kaltaiseen majapaikkaan, mutta saimme silti ihan kelpo hotellin. Tosin hintaan kuului yksi kuollut torakka, joka kyllä poistui huoneesta melkoisen pian, sekä kolme liskoa, joista ainakin kaksi yöpyi kanssamme huoneemme peilin takana. Nukuimme molemmat yöt valot päällä.

Lombok ei meistä kummastakaan ollut mikään kovin ihmeellinen paikka. Roskaa oli joka puolella, eivätkä rannat ja meri näyttäneet houkuttelevilta. Halusimme nähdä Lombokilla muutakin kuin Senggigin kylän, joten ostimme matkatoimistoista  retken saaren keskiosiin. Retki oli samantapainen kuin Balin vastaava retki, eli periaatteessa yksityistaksi kuskilla ja tällä kertaa myös oppaalla. Näimme matkalla samoja apinoita kuin Balin Ubudissa. Ne viettivät aikaa tien varsilla ja odottivat turisteja, jotka syöttivät niille banaaneja. Nämä apinat olivat röyhkeitä ja jopa aggressiivisia. Jotkut niistä näyttivät hampaitaan, jos niitä lähestyi liikaa.

 

Apinametsän lisäksi kävimme hindujen ja muslimien yhteisellä temppelillä, joka mielestämme ei kyllä ollut mikään hieno. Merenrantamaisemat olivat ihan hienoja, samoin Benangin vesiputoukset. Tässä kohdin voi mainita, että Indonesiassa matkustaessa kannattaa olla tarkkana, ettei tule huiputetuksi. Meille esimerkiksi väitettiin putousten lipunmyyntipaikassa, että putouksille pääsee kävelemään ainoastaan valtion määrittelemän oppaan kanssa, maksua vastaan tietty. Kyselimme hiukan enemmän tästä opasasiasta ja pyysimme saada nähdä jotain virallista lausuntoa tms. asiasta sekä hinnastoa, mutta sellaisia pojilla ei ollut meille esittää. Sanoimme, ettemme suostu maksamaan mistään oppaasta, koska voimme kävellä putouksille itsekin. Pääsymaksun kyllä maksaisimme, koska työntekijät möivät lippuja, joissa oli hintakin näkyvissä. Lopulta pääsimme putouksille itseksemme maksamalla pelkät pääsyliput oman oppaamme (joka oli siis päiväretkemme opas) kanssa. Eli maksullinen opas oli pelkkä huijausyritys!

 

Lombokilta siirryimme pariksi päiväksi läheisille Gilin saarille puolen tunnin venematkan päähän. Olimme ostaneet matkatoimistosta minibussimatkan Lombokin satamaan sekä venematkan Gilille. Meille sanottiin, että olisimme perillä Gilillä klo 10 aamulla. Homma ei kuitenkaan mennyt ihan näin. Jouduimme odottelemaan sataman lähellä toista minibussia, jonka matkustajat kuulemma tulisivat samaan veneeseen kanssamme. Kello tuli jo 10, kun aloimme vaatia pääsyä veneeseen ja Gilille heti, koska olimme jo myöhässä. Mukanamme oli pariskunta Australiasta ja toinen Tsekeistä. Alueella notkui paljon paikallisia. Mies, joka oli kerännyt lippumme ja sanonut olevansa veneen kapteeni, lähestyi uhkaavasti tsekkimiestä. Hän kysyi: – Kuka on muka luvannut, että pääsemme lähtemään klo 10? Pete oli jo valmistautunut tositoimiin, jos tilanne niin vaatisi, mutta onneksi uhittelija tajusi siirtyi loitommalle. Siirryimme itse satamaan, jossa vielä jouduimme odottamaan veneen lähtöä. Lopulta päädyimme täyteen veneeseen, jossa lisäksi matkasi monta kymmentä kaljalaatikkoa. Emme tiedä, mihin ihmeeseen ne muka toisella minibussilla saapuvat muut turistit olisivat mahtuneet, liekö heitä edes ollut olemassakaan. Tilanteesta jäi vähän ikävä maku, että näinkö turisteja palvellaan tässä maassa ja tätäkö se aasialainen ystävällisyys on.

Kaikesta huolimatta pääsimme kuin pääsimmekin perille Gilin saarille. Gilin saaria on kolme, Gili Trawangan, Gili Meno ja Gili Air. Saarilla ei ole autoja eikä muitakaan moottoriajoneuvoja. Liikkuminen tapahtuu kävellen, polkupyörällä tai hevoskärreillä. Saarelta toiselle sekä muille saarille pääsee vain veneellä. Muiden Indonesian saarten tavoin näillä saarilla ei ollut kulkukoiria, vaan pieniä kulkukissoja. Suurin osa kissoista oli yllätykseksemme töpöhäntäisiä. Ne elelivät sovussa keskenään, paikallisten ihmisten ja turistien kanssa.

 

Me majoituimme saarista suurimmalle, Gili Trawanganille. Gili T. oli vastoin ennakko-odotuksiamme melko turistinen. Hotelleja ja ravintoloita oli paljon. Saari oli siistimpi kuin Bali tai Lombok, mutta mistään paratiisisaaresta ei silti voinut puhua. Ranta ei ollut kummoinen, mutta siltä pääsi snorklaamaan kohtalaisiin ja melko kirkkaisiin vesiin. Näimme suoraan rannalta snorklatessamme kalojen lisäksi useita merikilpikonnia. Saarella on merikilpikonnien suojelupaikka, jossa asustelee paljon kilpikonnavauvoja ja –nuorukaisia altaissa. Tullessaan tarpeeksi vahvoiksi ne lasketaan mereen. Ehkäpä osin siksi pääsimme näkemään aika paljon kilpikonnia saaren ympärillä.

 

 

Emme tyytyneet snorklaamaan vain Gili Trawangan saarella, vaan halusimme päästä käymään myös muilla saarilla. Ostimme reilun neljän tunnin retken, jonka aikana käytiin snorklaamassa kolmessa eri kohdassa Gilin saarten ympärillä. Paikat olivat samaa luokkaa kuin hotellimme edustan rannan paikka. Lisäksi pidimme pidemmän tauon Gili Airin saarella. Tämä saari oli huomattavasti rauhallisempi kuin Gili Trawangan. Turisteja oli vähän, mutta muutaman suomalaisen bongasimme heidänkin joukostaan!

 

Tutustuimme Gili T:llä mukavaan tsekkiläiseen pariskuntaan. Kävimme heidän kanssaan illallisella saaren torille, josta sai tuoretta paikallista kalaa. Kaloja oli montaa sorttia. Valitsimme lautasillemme barrakudaa, joka osoittautui varsin makoisaksi kalaksi. Kokonainen barrakuda, josta riitti hyvin kahdelle, maksoi vain n. 6e, ja lisukkeet kuuluivat hintaan.  Jatkoimme iltaa vielä eräässä toisessa ravintolassa ja jaoimme  matkakokemuksia keskenämme. Tsekit olivat matkanneet ennen Indonesiaa Thaimaassa, joten saimme heiltä vähän tietoa ja vinkkejä  omaan Thaimaan valloitukseemme.

 

 

Gililtä siirryimme nopealla veneellä (ns. Fast Boat) takaisin Balille. Balilla satoi taas vähän vettä niin kuin silloinkin, kun saavuimme sinne ensimmäistä kertaa vajaat pari viikkoa sitten. Suoriuduimme bussiasemalle ja ostimme liput Yogyakartan kaupunkiin Jaavan saarelle. Pitkästä aikaa olisi edessä pidempi bussimatka. Itse asiassa emme olleet matkustaneet bussilla sitten Brasilian. Nyt olisi luvassa ainakin 13 tuntia bussissa istumista.

 

 

Halusimme suunnata Balilta seuraavaksi Floresin saarelle. Meillä kävi Balin lentokentällä tosi hyvä säkä. Saimme liput Merpati Airlinesin lennolle Floresiin samalle päivälle, eikä meidän tarvinnut odotella lentoa kuin vajaat kolme tuntia, vaikkemme etukäteen tienneet ollenkaan lentoaikatauluja.

Floresiin oli Balilta puolentoista tunnin lento. Floresissa saavuimme saaren länsirannikon Labuan Bajo- nimiseen pieneen kaupunkiin, jossa meno oli huomattavasti Balin menoa rauhallisempaa. Turismi näytti olevan vielä aika alkutekijöissä. Lentokentällä meitä oli vastassa iso joukko kyydintarjoajia. Hyppäsimme lopulta kolmen paikallisen kyytiin. Ihmettelimme saattueemme suurta kokoa, mutta pojat vain sanoivat, että tämä oli heidän tiiminsä. Porukka ajelutti meitä pilkkahinnalla ympäri kylää. Etsimme majapaikkaa neljäksi yöksi. Päädyimme lopulta keskustasta 5km:n päässä sijaitsevaan The Jayakarta Suites- nimiseen hienoon hotelliin. Halusimme välillä hiukan luksusta, ja saimme tingittyä huoneen kohtuuhintaan. Etuina olivat merinäköala, kunnon aamiainen, hieno uima-allasalue, kuntosali sekä 24h:n ravintolapalvelut.

 

Ensimmäinen ilta Labuan Bajossa kului keskustassa pyörimiseen. Etsimme retkeä läheisille Komodon ja Rincan saarille seuraavaksi päiväksi. Matkatoimistoja oli paljon, ja kävimme useissa paikoissa kysymässä tarjouksia. Varasimme lopulta retken toimistosta, jossa oli paras ja selkein retken esittely sekä työntekijä puhui hyvää englantia. (Indonesiassa englantia ei yleisesti puhuta kovinkaan hyvin. Monet eivät esim.  ymmärrä peruskysymyksiä.)

Koska halusimme vierailla sekä Komodon että Rincan saarilla sekä käydä snorklaamassa kahdessa eri paikassa, täytyi meidän herätä seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan. Läheiseltä moskeijalta kantautui rukouskutsun kailotus, kun puoli viiden aikaan lähdimme hotellilta kohti keskustaa. Retki oli vain meille kahdelle, ja maksoimme siitä yhteensä n. 130e. Suhteellisen kallista mielestämme Indonesiaan, mutta toisaalta retki kesti 13h, siihen kuului lounas, juomat ja kaikki maksut ja pääsimme käymään monessa paikassa.

 

Köröttelimme ensin hitaalla veneellä kolme ja puoli tuntia Komodon saarelle. Matkalla näimme kaunista Indonesian saaristoa, vehreitä kukkulaisia saaria ja autioita hiekkarantoja. Komodolla meitä odottivat komodonvaraanit, joiden takia ylipäätään tulimme Floresiin ja Komodolle. Nämä maailman suurimmat liskot olivat mahtava näky. Näimme tunnin kävelyretken aikana kaksi täysikokoista varaania ja yhden nuoren yksilön. Emme päässeet kävelemään saarella yksin, vaan mukana piti olla Komodon kansallispuiston työntekijä, ”metsänvartija.” Helle oli armoton, mutta se helpotti hiukan, kun pääsimme takaisin veneeseen.

 

Sitten suuntasimme Pink Beachille. Pink Beach on yksi Komodon saaren monista hiekkarannoista. Sen hiekka on sävyltään hiukan punertavaa läheisen koralliriutan takia. Pääsimme snorklaamaan kirkkaisiin vesiin. Tämä oli ihan jotain toista kuin Balin Nusa Duassa. Vaikka riutta ei ollut kovin iso, näimme silti paljon värikkäitä kaloja ja hienoja korallimuodostelmia. Vesi oli hiukan viileämpää kuin Balilla tai Australian Isolla valliriutalla johtuen luultavasti merivirtauksista. Myöhemmin näimme vielä veneestä käsin kolme merikilpikonnaa, jotka nousivat pintaan haukkaamaan ilmaa.

 

Pink Beachilta matka jatkui Rincan saarelle, jossa oli Komodon saaren tavoin alue Komodon kansallispuistoa. Täälläkin meitä vastassa oli ”metsänvartija”, jonka mukana pääsimme tutustumaan Rincan luontoon. Näimme yhteensä 11 komodonvaraania. Ne olivat tulleet hellettä pakoon metsänvartijoiden hökkeleiden alle. Meitä kummastutti ja ihmetytti metsänvartijoiden puuttuminen varaanien elämään. Pitkällä kepillä, jonka päässä oli y- haara, he sohivat varaaneja saadakseen ne liikkeelle, joko pois tieltä tai siirtymään paremmalle paikalle katselun ja valokuvauksen kannalta. Me kun olimme tottuneet siihen, ettei luonnon eläinten elämään saa puuttua. Galapagos- saarilla tai Antarktiksella eläimille ei saanut edes äännellä. Täällä tilanne oli aivan toinen. Varaanit olivat kyllä aika suloisia liikkuessaan eteenpäin ruttuisten jalkojensa varassa ja haistellessaan ympäristöä pitkällä kielellään.

 

 

Ison varaanijoukon lisäksi näimme Rincan saarella yhden ihan pienen varaanin, ehkä vain puolentoista vuoden ikäisen. Se oli uskaltautunut alas puusta vaarallisille teille. Aikuiset varaanit syövät välillä nimittäin pienempiä lajitovereitaan, joten turvallisin paikka poikasille on puussa. Myös merikotkat voivat saalistaa näitä pieniä liskoja.

Rincan saarella asustaa myös villihevosia ja villisikoja, mutta niitä emme harmiksemme nähneet. Makaki- apinoita näimme kylläkin, samoin kaksi vesipuhvelia, joista toinen oli sille ominaisella paikalla mutalammikossa. Vettä kului ja hiki virtasi taas kävellessämme kansallispuistossa. Kävimme näköalapaikalla, josta avautuivat vehreät kukkulaiset palmupuiset maisemat. Vielä viimeinen katsaus komodonvaraaneihin, ennen kuin hyppäsimme takaisin veneeseen.

 

Takaisintulomatkalla pääsimme snorklaamaan Floresin saaren edustalla olevan pienen saaren rantavesiin. Koralleista oli kuitenkin vain pieni osa tallella, eikä paikka ollut niin hieno kuin Komodon Pink Beachin edustan riutta. Harmi, että indonesialaiset eivät ole onnistuneet suojelemaan koralleita, vaan suuri osa niistä on pilattu kalastajien toimesta. Myös luonnonkatastrofit ovat tuhonneet koralleja jonkin verran.

Erittäin onnistuneen ja pitkän retkipäivän jälkeen päätimme nauttia pari päivää hulppeasta hotellistamme. Vietimme aikaa uima-altaalla. Lepäilimme päivät pitkät altaan katoksessa ja pulikoimme uima-altaassa. Sää suosi meitä todella Floresilla. Sedakaudesta huolimatta aurinko paistoi joka päivä kello neljään asti, jolloin taivas meni pilveen. Vettä emme niskaamme saaneet kertaakaan.

 

Kävimme myös kahdeksan kuukauden tauon jälkeen kuntosalilla, joka hotellissamme oli ihan kohtalainen. Sieltä löytyi mm. juoksumatto, penkkipunnerruspenkki ja käsipainoja. Kyllä siellä lihakset ihan kipeiksi sai, kun kahtena peräkkäisenä iltana kävi vähän rautaa vääntämässä!

Floresin saarella olisi tietty voinut käydä muuallakin kuin Labuan Bajossa, mutta liikkuminen saaren kapeilla teillä olisi ollut melkoisen hidasta, eikä joka paikassa jaksa koko ajan olla menossa jonnekin. Sitäpaitsi tärkeintä oli nähdä ne komodonvaraanit! Floresilta lensimme takaisin Balille. Balille emme enää uudestaan jääneet, vaan päätimme jatkaa eteenpäin muille saarille.