Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Sotajuttuja Saigonissa

Kun Kambodzassa tutustuimme maan raakaan historiaan, niin Vietnamissa puolestaan saimme oikean teho-oppitunnin vuosina 1964-1975 käydystä Vietnamin sodasta. Aloitimme tämän oppitunnin lukemalla netistä hiukan taustatietoa kyseisestä sodasta, joka käytiin Etelä- ja Pohjois-Vietnamin valtioiden sekä näiden kansainvälisten liittolaisten välillä. Merkittävin liittolainen lienee USA, jonka näkökulmasta sota on tullut meille aiemmin hiukan tutuksi. Tällä kertaa pääsimme sitten tutustumaan sotaan vietnamilaisten näkökulmasta.

Kävimme Saigonissa eli Ho Chi Minh Cityssä ollessamme retkellä Cu Chi- tunneleilla, jotka ovat suosittu sotanähtävyys n. 70km:n päässä Ho Chi Minhistä. Saavuttuamme paikan päälle meille näytettiin ensin vietnamilaisten tekemä lyhyt video sodasta. Lisäksi opas kertoi meille mallikaavion avulla tunneliverkostosta, jota kaivettiin aikanaan n. 250km:n verran ja jossa parhaimmillaan asui n. 16000 vietnamilaista. Tämän jälkeen lähdimme opastetulle kierrokselle itse alueelle.

Pienoismalli ja halkileikkaus Cu Chi- tunneleista.

 

Bambuansa, johon astuessaan sotilas putosi alas piikkien päälle.

Kierroksella pääsimme tutustumaan muun muassa ansoihin, joita Cu Chin alueella asuvat ihmiset tekivät amerikkalaisia sotilaita vastaan. Esittelyssä oli esimerkiksi bambuansa sekä kaikenlaiset muut loukut, joihin astuessaan viholliset joko haavoittuivat tai kuolivat.

Alueelle oli myös rakennettu malliksi esimerkiksi kommunistisen Pohjois-Vietnamin sissejä esittäviä nukkeja sotavaatteineen. Jäljelle sodasta oli jäänyt aseita, pommeja sekä yksi amerikkalaisten tuhottu panssarivaunu. Tunnelma kierroksella oli varsin aito, sillä metsikön uumenista kantautui korviin jatkuva ammuskelu. Ampumaradalla sai maksua vastaan itse kokeilla ampua hiekkamontun maalitauluun samanlaisilla aseilla, joita Vietnamin sodassakin käytettiin.

 

Tällaisia panssarivaunuja amerikkalaisilta jäi Vietnamiin.

 

Koko kierroksen kohokohta oli päästä tutustumaan itse tunneliverkostoon. Vietnamilaiset  olivat kooltaan huomattavasti pienempiä kuin amerikkalaiset, joten he rakensivat tunneleiden suut ja myös jotkin kohdat itse maan alla niin kapeiksi, että amerikkalaiset eivät mahtuneet menemään niistä tai jos mahtuivat, jäivät he ehkä jumiin tai eivät päässeet takaisin. No, Anu mahtui hyvin aukosta sisään.

Melkoisen ahdas sisäänkäynti, mutta hyvin sinne mahtui!

 

Tunnelin sisällä.

Ryömimme myös pienen pätkän maan sisällä kapeahkossa ja matalahkossa tunnelissa. Yritimme kuvitella, miltä mahtoi tuntua silloin kauan sitten liikkua ja asua maan sisällä. Monet nimittäin asuivat tunneleissa vuosikausia. Olisi ollut mielenkiintoista käydä myös maanalaisissa asuinhuoneissa, jotka olivat korkeampia kuin itse tunnelit. No, kyllä oli ihan mukava kömpiä taas maan pinnalle ylös tunnelista.

Sotajutut eivät loppuneet tähän. Seuraavana päivänä osallistuimme kaupunkikierrokselle, jonka ensimmäisenä käyntikohteena oli Ho Chi Minhin sotamuseo. Täällä koko sota kertautui vielä valokuvin ja kertomuksin. Suuren huomion olivat saaneet amerikkalaisten Vietnamiin lentokoneista suihkuttamat myrkyt, jotka tuhosivat laajoja alueita viljelymaita ja metsiä. Myrkytykset aiheuttivat myös tulevina vuosikymmeninä paljon epämuodostumia silloin syntyneissä ihmisissä. Itse asiassa näimme siellä täällä ihmisiä, jotka liikkuivat huonosti. Epäilemme heidän olevan juuri noita sodan välillisiä uhreja.

Sotamuseossa saimme tutustua myös siihen, minkälaisia olivat sodanaikaiset sotavankilat Vietnamissa.

 

Kaupunkikierroksella pääsimme myös käymään itsenäisyyspalatsilla, jossa ennen sotaa ja sodan aikana asui Etelä-Vietnamin kolme presidenttiä. Viimeinen heistä ehti asua palatsissa vain viikon verran, ennen kuin Pohjois-Vietnamin sissit hyökkäsivät paikalle ja ottivat presidentin huostaansa 30.4.1975.

Saigonin itsenäisyyspalatsi edusti ennen ranskalaista tyyliä, mutta myöhemmin pommitusten jälkeen se rakennettiin amerikkalaistyyliseksi.

 

Sodan jälkeen Vietnamin valtio perusti käsityötehtaita, joissa sodan takia vammautuneet voivat työskennellä.

 

Muut kaupunkikierroksen kohteet eivät (yhtä lukuun ottamatta) liittyneet Vietnamin sotaan. Notre Damen katedraali muistutti ajasta, jolloin Ranska hallitsi maata, samoin kaupungin pääposti, joka on arkkitehtuuriltaan ranskalaistyylinen. Kiinalaisessa temppelissä esittäytyi puolestaan buddhalaisuus. Kiinalaisella torilla opas esitteli meille myynnissä olevia tuotteita. Käsityötehtaalla näimme Vietnamin sodan myrkkyjen takia  välillisesti myöhemmin vammautuneiden ihmisten työskentelyä. He tekivät pikkutarkkaa työtä ja valmistivat käsin mitä hienoimpia esineitä kulhoista sermeihin.

 

 

Kiinalaisella torilla myytiin kaikenlaista, esimerkiksi kuivattuja kaloja.

 

Notre Damen katedraali on ranskalaistyylinen.

Itse Ho Chi Minh eli vanhalta nimeltään sekä myös arkikielessä Saigon oli esimerkiksi Bangkokiin ja Phnom Penhiin verrattuna kohtalaisen mukava paikka. Kaupunki on valtavan iso ja kun lähes kaikki ajavat mopoillaan, niin liikenne on kyllä aika mahdotonta. Jos aikoo kadun yli kävellen, on vain pungettava pikkuhiljaa väliin, muuten saa seisoa kadun laidassa koko loppupäivän. Metroa tai busseja ei ole, ja liikkumaan pääsee kävelemisen lisäksi taksilla. Koska kaupunki on rakennettu osin länsimaalaiseen tyyliin, kiitos ranskalaisten ja amerikkalaisten, on se kokoonsa nähden ja aasialaiseksi suurkaupungiksi yllättävän selkeä. Kauppoja ja ravintoloita on myös tarjolla runsaanlaisesti ja niihin pääsee helposti. Mielenkiintoiset nähtävyydet tekevät Saigonista paikan, jossa kannattaa kyllä käydä, jos Vietnamiin aikoo.

 

Asuimme Saigonissa keskustan tuntumassa alueella, jossa oli runsaasti hotelleita, ravintoloita, kauppoja ja matkatoimistoja. Ostimmekin heti ensimmäisenä iltana avoimet bussiliput aina Hanoihin eli Vietnamin pääkaupunkiin asti. Avoin bussilippu tarkoittaa sitä, että saisimme matkustaa tässä tapauksessa reitin Saigon – Nha Trang – Hoi An – Hue – Hanoi etappi kerrallaan siinä tahdissa kuin haluaisimme. Muitakin reititysvaihtoehtoja oli tarjolla, mutta tämä reitti sattui meille parhaiten. Paikat bussiin pitäisi vain aina käydä varaamassa matkatoimistolla päivää ennen matkustamista. Tarkoituksenamme oli edetä pikkuhiljaa kohti pohjoista ja käydä myös pitkästä aikaa rantakohteissa.

Kambodzan hurjaa historiaa Phnom Penhissä

Siem Reapin jälkeen vuorossa oli Kambodzan pääkaupunki Phnom Penh, jonne oli matkaa reilut 300km. Matkustimme minibussilla ja matka kesti vajaat viisi tuntia. Näimme matkalla aivan toisenlaista Kambodzaa kuin mitä olimme Siem Reapissa nähneet. Kambodza on köyhä maa. Esimerkiksi suurin osa ihmisistä elää ilman sähköä. Maaseudun röttelötalot ja epäsiistit asuinympäristöt kertoivat karua kieltä maan tilanteesta. Moni saa elantonsa maataloudesta, mutta turismi on myös tärkeä tulonlähde. Thaimaahan verrattuna ihmiset ovat yritteliäämpiä turistien suhteen. Kauppiaat ovat innokkaampia, ihmiset puhuvat keskimäärin hiukan paremmin englantia ja palveluita tarjotaan paremmin.

Phnom Penh on n. 1,5 miljoonan asukkaan kaupunki. Tästäkään kaupungista emme erityisesti pitäneet. Liikenne näytti olevan aika mahdotonta täälläkin. Jokainen liikkui omalla mopollaan, joten tietäähän sen, millaista liikennekin silloin on. Kuuma ilma ja pakokaasut tekivät ilmasta saasteisen. Olimme varanneet hotellin keskustasta. Onneksi hotelli oli hyvä ja siisti, sillä meistä tuntui, että halusimme huilia vielä vähän lisää. Hotellin alakerrassa oli KFC (Kentucky Fried Chicken) ja lisäksi hotellin omasta ravintolasta sai tilattua ruokaa huoneeseen. Kauppakin löytyi läheltä. Peten lievä vatsatauti jatkui, mutta ruokajärjestelyt onnistuivat onneksi hyvin hotellin erinomaisen sijainnin ja hyvän oman ravintolan ansiosta. Olimme Phnom Penhissä vain kaksi yötä, mikä kyllä riitti ihan hyvin.

Phnom Penhin kuninkaanlinnan portti.

 

Hotellimme aulassa myytiin kaikenlaisia retkiä ja bussilippuja. Hotellin henkilökunta yritti kaupata meille innokkaasti bussilippuja Vietnamiin sekä retkeä kuoleman kentille. Kävimme kuitenkin läheisessä matkatoimistossa kysymässä bussilippujen hintaa Ho Chi Minhiin Vietnamiin. Hinta olikin hiukan halvempi kuin hotellilla. Sanoimme sitten hotellilla, että ostamme liput heiltä, jos saamme ne samaan hintaan ($10) kuin matkatoimistosta. No, tämähän onnistui. Ja muuten, puhumme USA:n dollareista, koska kyseistä valuuttaa käytetään Kambodzassa oman valuutan rielin rinnakkaisvaluuttana ja kaikki ostokset voi maksaa siis dollareilla. Rieleissä on niin paljon nollia, että on helpompi vain ajatella hinnat dollareina.

Itsenäisyyden muistomerkki

Edestakainen taksikyyti n. 15 km:n päässä sijaitseville kuoleman kentille (Killing Fields) oli kyllä hotelliltamme ostettuna niin kallis ($30), ettemme sellaista summaa suostuneet maksamaan. Onneksi hotellin edustalla oli iso joukko tuktukeja. Eräs innokas kuski tulikin tarjoamaan meille kyytiä kuoleman kentille hintaan $10. Saimme tingittyä samaan hintaan vielä nopean kaupunkikierroksen, eli kävimme katsomassa Wat Phnom- temppeliä, kuninkaanlinnaa sekä itsenäisyyden muistomerkkiä. Phnom Penh näytti siinä mielessä olevan samanlainen kuin Bangkok, että temppelialueet olivat siistejä, mutta muuten kaupungin yleisilme melko rähjäinen. Tosin täällä rähjäiset alueet olivat vielä hiukan hurjempia kuin Bangkokin vastaavat.

 

Wat Phnom- temppeli Phnom Penhissä

 

Tässä kohdassa moni lapsi koki julman kohtalon.

Phnom Penh on surullisenkuuluisa kaupungin ulkopuolella sijaitsevista kuoleman kentistä, jossa punakhmerit 1970- luvun loppupuolella tappoivat valtavia määriä kambodzalaisia. Punakhmerit tyhjensivät valtaan tultuaan kaupungit ja pakottivat ihmiset asumaan ja työskentelemään maaseudulla. Tavoitteena oli agraariyhteiskunta, jossa kaikki olisi yhteistä ja kaikki eläisivät samalla tavalla. Julkiset laitokset lakkautettiin. Punakhmerien vihollisia olivat sivistyneistö, kuten lääkärit, opettajat ja papit. Niistä piti päästä eroon, tosin kyllä punakhmerit tappoivat myös muitakin ihmisiä, kuten eri uskontokuntiin kuuluvia yms. Punakhmerien toteuttamassa kansanmurhassa kuoli arviolta 1-3 miljoonaa kambodzalaista, eli jopa viidesosa väestöstä. Punakhmerit hääräsivät Kambodzassa nelisen vuotta, kunnes Vietnam lopulta hyökkäsi Kambodzaan ja punakhmerit suistettiin vallasta. Itse pääjehu Pol Pot kuoli 1990- luvun loppupuolella, mutta moni silloinen kansanmurhista vastuussa oleva henkilö on vielä elossa. Osalle näistä hirviöistä on langetettu jonkinlaisia vankeustuomioita, osa on onnistunut neuvottelemaan itselleen armahduksen.

Tällaisia joukkohautoja alueelta löytyi useita.

 

Täytyihän nuo kuoleman kentät siis nähdä. Sisäänpääsy alueelle oli vain $2. Äänikuulokkeet maksoivat $3, mutta me emme niitä ottaneet. Opastaulut sekä museon kertomukset antoivat hyvin kuvan siitä, mitä kuoleman kentillä oli tapahtunut. Kuvittelimme paikan olevan paljon suurempi (kuten esim. Puolan Auschwitz), mutta se olikin yllättävän pieni. Lisäksi konkreettista havintomateriaalia oli tarjolla yllättävän vähän esimerkiksi juuri tuohon Auschwitziin verrattuna.

Pääkallot näytillä monessa kerroksessa.

Muistomerkkirakennuksen sisälle oli kasattu tuhansia täällä tapettujen ihmisten pääkalloja. Joukkohaudoista löytyneitä luita oli myös koottu esille jonkin verran. Kuolemantuomion saaneiden ihmisten vaatteitakin oli säilynyt alueella. Maassa näkyi paikka paikoin luunsiruja ja jossain kohdassa myös hampaita. Joukkohaudat oli merkattu opaskyltein. Ihmisiä oli hakattu kuoliaaksi sekä teloitettu. Myös vauvoja tapettiin surutta. Joitain yksittäisiä ihmisiä oli ihme kyllä selvinnyt hengissä täältä. Paikka ei nimittäin ollut pelkästään murhapaikka, vaan myös pakkotyömaa, josta suurin osa ei koskaan palannut. Muualla maaseudulla asuvien sekä näillä kuoleman kentillä olevien ihmisten kohtaloksi koituivat usein erilaiset taudit ja aliravitsemus. Tästä kaikesta tuli kyllä väkisinkin mieleen natsien keskitysleirit sekä Stalinin hirmuteot.

 

Halkeamat pääkalloissa ovat merkkejä päähän kohdistuneista iskuista.

 

Polkuja pitkin kävellessä tarkkaavainen saattoi huomata esimerkiksi leukaluita hampaineen.

 

Kuoleman kenttien jälkeen sulattelimme tätä kaikkea loppupäivän viileässä hotellihuoneessa leväten. Anu kylläkin kävi testaamassa hotellin kuntosalia, joka ei tällä kertaa kovin kummoinen ollut. Reissua oli jäljellä vielä sen verran, ettei täysipäiväinen paahtaminen tullut kyseeseen. Kyllä sitä taas jaksaa matkata eteenpäin, kun välillä malttaa huilata!

 

Siem Reap ja Angkorin temppelit

Bangkokista bussimatka Thaimaan ja Kambodzan rajalle kesti noin neljä ja puoli tuntia. Bussi ei vienyt meitä rajalle asti, niin kuin ensin oletimme, vaan parin kilometrin päähän siitä jonnekin bussiasemalle, josta sitten piti itse suoritutua rajalle ja Kambodzan puolelle. Tämä oli mielestämme ihan tahallista, näin saatiin ihmiset matkustamaan tuktukeilla. Rajan yli meidän piti mennä kävellen. Se kävi yllättävän nopeasti. Meillä olikin etukäteen otettuina netin kautta sähköiset viisumit Kambodzaan. Viisumi antoi meille kuukauden oleskeluluvan maassa ja maksoi n. 20e.

Kambodzan puolella saavuimme siis jalkaisin rajakaupunkiin Poi Petiin. Thaimaan puolella meille oli yritetty myydä kalliita bussi/taksilippuja Siem Reapiin, mutta emme ostaneet niitä, koska arvasimme lippujen olevan ylihinnoiteltuja. Poi Petissa meidän piti sitten päästä vain bussiasemalle. Heti tullin jälkeen huomasimme kyltin, jossa mainostettiin, että turistit pääsevät ilmaiseksi bussilla bussiasemalle. Uskaltauduimme kyytiin, sillä bussissa istui kaksi muutakin turistia. Arvelimme, että joku koira tässä oli haudattuna, mutta ilmainen kyyti houkutteli. Se koira oli siinä, että meidät vietiin hiljaiselle bussiasemalle, joka ei ollut paikallisten käytössä, vaan siellä oli vain muutamia turisteja. No, emme kyllä ehkä olisikaan paikallisten bussilla tällä kertaa halunneetkaan matkustaa. Täällä bussilippujen hinnat olivat sentään halvemmat kuin liput, joita meille oli Thaimaan puolella yritetty myydä. Yhden hengen bussilippu Siem Reapiin maksoi täällä n. 6,50e ja taksilippu n. 9e, mutta taksissa pitäisi olla neljä henkeä. Jos ottaisimme taksin kahdestaan, olisi hinta n. 35e.

Hetken mietittyämme päätimme, että bussilla emme ainakaan lähtisi Siem Reapiin, sillä bussi ei ollut ilmastoitu ja se lähtisi vasta kahden tunnin päästä. Ajatus yksityiskyydistä alkoi tuntua hyvältä, mutta hintaa piti saada alaspäin. Turvauduimme kivenkovaan taktiikkaan, jolla olimme tälläkin reissulla säästäneet ties kuinka paljon rahaa – lähdimme kävelemään pois, tässä tapauksessa ulos bussiasemalta päätielle päin. Johan rupesi tapahtumaan! Ulkona parveilevat taksikuskit alkoivat kysellä, mihin olimme menossa. Sitten yksi kuskeista kysyi, paljonko maksaisimme kyydistä. Sanoimme, että $24 eli vajaat 20e, joka oli hinta, jonka olisimme maksaneet, jos taksissa olisi ollut neljä henkeä. Mies sanoi, että ok, hän ottaa meidät kyytiin sadan metrin päässä tien laidasta. Niin saimme sitten yksityiskyydin Siem Reapiin. Kuski otti taksitunnukset pois autonsa ovesta. Todella halpa hinta mielestämme kahden tunnin (n. 150km:n) taksimatkasta, mutta täytyy muistaa, että Kambodza on myös todella halpa maa.

Kambodzassa on edelleenkin miinoja. Siem Reapin kaduilla näkyi miinojen uhreiksi joutuneita ihmisiä, jotka ansaitsevat rahaa katusoittajina. Mekin kannoimme kortemme kekoon.

 

Siem Reapissa pääsimme samalla taksilla suoraan Golden Orange- hotelliin, josta meillä oli etukäteisvaraus kolmeksi yöksi. Reilun 130000 asukkaan Siem Reap tuntui Bangkokin sekavan suurkaupungin jälkeen todella miellyttävältä paikalta. Turisteja tosin oli paljon läheisten Angkorin temppelien takia. Kaupungissa itsessään ei ollut juuri mitään nähtävää. Kiersimme Siem Reapin temppelit, mutta ne olivat joko vaatimattomia tai sitten työn alla/remontissa tms.

Tanssivat naiset Preah Khan- temppelillä

Angkorin temppelit olivat syy, jonka takia olimme tulleet Siem Reapiin. Nämä UNESCO:n maailmanperintökohteisiin kuuluvat temppelit rakennettiin kauan sitten 800-1400- luvuilla khmerien aikakaudella. Jotkut temppeleistä ovat säilyneet hyvinkin, toisista on jäljellä enää rauniot. Temppelit sijaitsevat ihan Siem Reapin kaupungin kupeessa. Ajattelimme ensin, että vuokraisimme polkupyörät ja kiertäisimme temppelit pyöräillen, mutta koska helle oli kova (n. 40 astetta), emmekä halunneet kuluttaa temppeleihin aikaa kuin yhden kokonaisen päivän, päädyimmekin vuokraamaan  tuktukin. Päivähinta tuktukille ja kuskille oli vain $15 (n. 11e). Yhden päivän pääsylippu temppeleille maksoi $20 (n. 15e).

East Mebon- temppeli

Onneksi ostimme vain yhden päivän liput Angkorin temppeleille, sillä ehdimme paremmin kuin hyvin kiertää kaikki tärkeimmät ja vähemmänkin tärkeät temppelit kahdeksassa tunnissa. Lähdimme liikkeelle jo klo 7 aamulla. Aloitimme hienosta Angkor Watin temppelistä. Ihmisiä oli todella paljon. Aikaisin aamulla ilmavirta tuktukin kyydissä tuntui jopa vähän vilvoittavan, mutta päivän edetessä hiki alkoi virrata ihan kunnolla. Vettä taisi kulua kuusi litraa tuon kahdeksan tunnin aikana. Hullun hommaa kierrellä temppeleitä 40 asteen helteessä! :) Jotenkin sitä alkoi toisaalta jo olla tottunut siihen, että kun kävelee ulkona, niin vaatteet ovat hetkessä litimärkiä hiestä.

Angkor Wat

 

Monissa temppeleissä oviaukot noudattivat samaa periaatetta. Tämä kuva on Bayon- temppeliltä.

 

Temppelit olivat todella hienoja, mutta loppua kohti ne alkoivat jo toistaa itseään. Mieleenpainuvimmat temppelit olivat Angkor Watin lisäksi Ta Prohm- temppeli, jossa puut olivat vallanneet kasvutilaa temppelirakennelmien kustannuksella sekä Bayon- temppeli kasvohahmoineen. Norsujen terassi oli myös hauska yksityiskohta. Kävimme yhteensä 16 eri temppelillä. Siinä sitä oli kyllä temppeleitä ihan riittämiin yhdelle päivälle!

 

 

 

Tämä paikka  Ta Prohm- temppelillä on tuttu myös Tomb Raider- elokuvasta.

 

Bayon- temppeli ulkoapäin

 

Norsujen terassi

 

Bangkokin jälkeen alkoi tuntua siltä, että tarvitsimme yhden huilipäivän matkustamisen keskelle. Niinpä vietimme yhden sellaisen Siem Reapissa Angkorin temppelien jälkeisenä päivänä. Lepäilimme viileässä huoneessa, kävelimme kaupungilla ja kävimme molemmat parturissa. Pyörähdimme vielä vimeisen kerran keskustan Pub Streetilla, jossa ravintolat kilpailevat keskenään ja houkuttelevat asiakkaita halvalla oluen hinnalla (n. 20-35snt/tuoppi).  Illalla sitten tuli kylään pitkästä aikaa ei niin mieluisa vieras, vatsatauti. Onneksi se oli laatuaan lievähkö, mutta kyllä se yöllä silti hiukan valvotti. Tauti iski Peteen. Toivotaan, että se tällä kertaa menee ohi nopeasti ja ettei tarvitsisi lääkärillä käydä…

Siem Reapin Pub Street

 

Angkorin temppeleiltä ja Siem Reapista suuntaamme seuraavaksi kohti Kambodzan pääkaupunkia Phnom Penhiä. Tässä kuvassa olemme Ta Prohm- temppelillä, jossa puut ovat vallanneet alaa rakennelmilta.

 

Kauhean kaoottinen Bangkok

Bangkokin bussiasema sijaitsi kaukana keskustasta. Bussiaseman infopisteen naiset neuvoivat meille, millä bussilla pääsisimme hotelliimme. Matkustimme paikallisbussilla lähes tunnin. Kuski vinkkasi meille, missä päin hotellimme olisi. Aloimme kävellä sinne suuntaan. Hotellia ei löytynyt, joten jouduimme alkaa kysellä ohjeita hotelliimme. Kävi ilmi, että hotelliin oli vielä matkaa kilometrejä. Kävelimme muutaman kilometrin rinkkojen kanssa. Loppumatkan menimme tuktukin kyydillä. Olimme hotellilla lähes kolme tuntia Bangkokin eteläiselle bussiasemalle saapumisen jälkeen.

Olimme taas tehneet todellisen löydön hotellin suhteen netin kautta. Saimme huoneen hienosta kolmen tähden hotellista vain 11e:lla/yö. Nettivaraajan etuna meille annettiin vielä isompi huone kuin mitä olimme varanneet. Jos olisimme varanneet samaisen hotellihuoneen paikan päältä, olisimme maksaneet siitä kolminkertaisen hinnan. Täällä todellakin kannattaa majoitus olla etukäteen varattuna!

Pääsimme käymään Bangkokissa myös hotellin kuntosalilla. Treeni maistui hyvin!

 

Hyvä hotelli pelasti kolmen päivän vierailumme Bangkokissa. Bangkok nimittäin oli yksi reissumme kauheimmista paikoista. Tämä yli yhdeksän miljoonan asukkaan suurkaupunki ei meiltä kovin hyvää arvosanaa saa. Kaupungissa on hienoja temppeleitä, mutta muuta hyvää siitä ei oikein voi sanoa. Kaupunki on saasteinen, meluisa ja ruuhkaisa. Siellä on todella vaikeaa ja hidasta liikkua jalkaisin lukuun ottamatta temppelialueita, joihin on panostettu hiukan enemmän. Tuntuu, että lyhyeenkin matkaan saa menemään tuhottomasti aikaa. Julkisia liikennevälineitä on, on ilmajuna ja metro, mutta niillä ei pääse esimerkiksi nähtävyyksille tai kaikille bussiasemille, vaan päätepysäkiltä pitää jatkaa jollain paikallisbussilla, taksilla tms.  vielä eteenpäin. Kartan kanssa liikkuminen on todellista arpapeliä, sillä kartat eivät vastaa todellisuutta, eikä niihin ole merkitty kaikkia katuja.Tosin eipä kaupungistakaan tahdo löytyä katujen nimiä. Nähtävyydet on merkattu karttaan miten sattuu. Meidän piti jatkuvasti kysyä neuvoa ihmisiltä, ja siltikin liikkuminen oli haastavaa. Asiaa vaikeutti vielä thaimaalaisten yleisesti ottaen todella heikko englanninkielen taito. Karttaa he eivät osaa lukea senkään vertaa.

Yksi Bangkokin monista ostoskeskuksista vilkasliikenteisen tien varrella.

 

Seuraava etappimme Bangkokin jälkeen tulisi olemaan Kambodza ja siellä Siem Reap. Kävimme ostamassa liput jo kaksi päivää ennen matkaa Bangkokin pohjoiselta bussiasemalta. Matka sinne julkisilla kulkuvälineillä hotelliltamme kesti tunnin. Löysimme kuitenkin oikean tiskin ja saimme liput kahden päivän päähän rajalle menevään bussiin. Loppupäivän pyörimme ostoskeskuksissa, jotka olivat nekin hyvin sekavia paikkoja. Onneksi meidän ei tarvinnut tehdä mitään suurempia ostoksia. Vitamiineja ja jääkaappimerkin onnistuimme sentään löytämään.

Bangkokissa ollessamme meidän piti pestä pyykkiä. Meille luvattiin, että saisimme käyttää hotellin pesukonetta ja pestä pyykkimme itse, mutta kun myöhemmin kysyimme asiaa, ei se ollutkaan enää selvä juttu. Meille sanottiin, että meidän pitäisikin viedä pyykit pesulaan. Sanoimme, että olimme jo ostaneet pesuainet ja että meille oli luvattu pesukoneen käyttömahdollisuus hotellilla. Asia meni lopulta kuitenkin niin vaikeaksi, että katsoimme parhaaksemme pestä vaatteet käsipelillä hotellihuoneen ammeessa. Tilavassa ammeessa pyykit peseytyivät hyvin. Kuivuminen tosin kesti ilmastoinnista huolimatta yllättävän kauan.

Pyykkipäivä Bangkokissa. Siinä siitä oli siivoojalla ihmettelemistä…

 

Wat Traimitr- temppeli

Kultainen buddha

Bangkokissa halusimme tietenkin nähdä kaikki kaupungin hienot temppelit. Ajattelimme, että eihän siinä montaa tuntia mene, olimmehan Roomankin joskus kiertäneet yhdessä päivässä, ja siellä oli todella paljon nähtävää. Asia ei sitten mennytkään ihan niin. Kuten sanottu, liikkuminen Bangkokissa on mahdottoman hidasta. Vaikka temppelit kartalla näyttivät olevan melko lähellä toisiaan, ei todellisuus ollutkaan ihan niin yksinkertainen. Aloimme temppelikierroksen metron päätepysäkiltä, josta suuntasimme eteenpäin kävellen. Kävimme ensin katsomassa Wat Traimitr- temppeliä, jonka sisällä komeili suuri kultainen buddhapatsas. Patsas ja itse temppelikin olivat kyllä hienoja.

Wat Traimitrilta aloimme kävellä Golden Mount- kukkulaa kohti. Kukkulan huipulla on Wat Saket- temppeli. Sinne olikin vaikea löytää, koska nähtävyys oli merkattu kartalla väärään kohtaan. No, kysymällä löysimme perille. Sieltä sitten suuntasimme kohti Grand Palacea, jokia lienee Bangkokin suosituin nähtävyys. Kyseessä on suuri temppelialue.  Matkalla joku paikallinen tuli sanomaan meille, että tänään keltaisella kilvellä varustetut tuktukit vievät turisteja halvalla muutaman muun nähtävyyden kautta Grand Palacelle. Meidän pitäisi vain hakea parista vaate- ja ompeluliikkeestä ilmaisia bensakuponkeja kuskille, ja lopuksi maksaisimme kyydistä vain 10 bahtia (n. 25snt). Mitään muita maksuja ei tulisi. Hyppäsimme tuktukin kyytiin, sillä olimme jo kävelleet ihan tarpeeksi. Kävimme tosiaan katsomassa yhtä temppeliä sekä korkeaa buddhapatsasta. Bensakuponkien haku olikin sitten ei niin mukavaa, vaikkakin itse kuponkeja meidän ei tarvinnut pyytää, vaan kuski sai ne itse.  Molemmissa paikoissa meille tietenkin yritettiin tyrkyttää vaatteita mittatilaustyönä. Sanoimme, että lähtisimme seuraavana päivänä Kambodzaan, emmekä muutenkaan haluaisi mitään ylimääräistä kannettavaa mukaamme. Ompelijamiehet sanoivat, että he voivat lähettää vaatteet Suomeen. Emme suostuneet taivutteluyrityksistä huolimatta. Ensimmäisen liikkeen mies näytti pettyneeltä ja nyrpeältä, kun emme tilanneet mitään. Toisessa paikassa puolestaan ompelija puhui jopa jonkin verran suomea. Kun emme suostuneet miehen ehdotuksiin, hän sanoi meille : ”Menkää pois suomalaiset perkele!” Olimme ihan äimän käkenä, että tätätkö se kuuluisa thaimaalainen ystävällisyys on. Piti ihan kysyä, onko myyjä thaimaalainen, kun ei oikein käytös siltä vaikuttanut.  Olihan noita epäystävällisiä ihmisiä muuallakin Thaimaassa ollut, mutta tämä mies oli kyllä aivan omaa luokkaansa.

Loha Phasat- temppeli, jonka edustalta hyppäsimme ensimmäisen tuktukin kyytiin.

 

Tuktuk- kuskimme näytti vaivautuneelta, kun tulimme ulos viimeisestä ompeluliikkeestä. Hän oli varmaankin kuullut ulos asti käymämme keskustelun liikkeessä. Ison buddhapatsaan luona kuski sanoi, että hänen pitää kohta lähteä hakemaan lasta koulusta. Sanoimme, että käymme vain nopeasti ottamassa kuvan patsaasta. Kun tulimme takaisin, oli kuski hävinnyt. Heh, että sellainen huijari. No, meidän ei sitten tarvinnut maksaa edes sitä 10 bahtia, tosin emme päässeet perille Grand Palacellekaan. Kuski sai ilmeisesti sen, mitä halusikin, eli ilmaiset bensakupongit.

Sanam Luang- puiston temppelialuetta keskustassa.

 

Suoriuduimme Grand Palacelle ja sieltä muillekin lähistön hienoille temppeleille. Wat Arun eli Aamunkoiton temppeli komeili likaisen Chao Phraya- joen toisella puolella. Nämä temppelialueet olivat Bangkokin viihtyisintä aluetta, tosin katukojut olivat niitä samoja ränsistyneitä rakennelmia kuin muuallakin. Kunnon ravintoloita ei juuri ollut. 7eleven- kaupat olivat pelastuksemme täällä, sieltä löytyi kiinteähintaisia edullisia tuotteita. Katukojuissa sai olla tarkkana, ettei maksanut ylihintaa. Täällä kun turisteilta yritetään sumeilematta nyhtää rahaa enemmän kuin paikallisilta.

 

 

 

Wat Arun eli Aamunkoiton temppeli

 

Kuuma ja kostea lähes 40- asteen helle ei helpottanut temppelikierrostamme yhtään, päinvastoin. Juomaa kului, nälkä ei tahtonut millään tulla. Päivän pelastus oli jälleen kerran tuttu ja turvallinen Hard Rock Cafe, josta saa hyvää ja asiallista amerikkalaistyylistä palvelua ja hyvää ruokaa. Kello olikin sitten jo yhdeksän illalla, kun vihdoin ja viimein astuimme sisään hotellihuoneeseemme. Olimme yltä päältä liassa. Eivät pelkästään sandaalimme, vaan koko ihomme tuntui oleva aivan pinttynyt liasta. Huh, mikä kaupunki ja mikä temppelikierros!

Tämän näköiseltä näyttävät jalat, kun tallaa koko päivän Bangkokin katuja sandaaleissa.

 

Villinorsuja Kui Burin kansallispuistossa

Bussi, jolla matkasimme Khao Lakista Prachuap Khiri Khaniin, oli tullessaan Khao Lakiin jo 40 minuuttia myöhässä. Prachuap Khiri Khaniin saavuimme illalla pimeän aikaan. Meidät jätettiin päätien varteen yli kahden kilometrin päähän keskustasta. Aloimme kävellä kohti keskustaa. Mopotaksi noukki meidät  kyytiin. Löysimme täältä reissumme toiseksi halvimman majapaikan. Vaatimattomasta hotellihuoneesta maksoimme tällä kertaa vain reilut 6e/yö. Näitä lisää, hyvällä paikalla sijaitsevia halpoja majapaikkoja, joihin kuuluu vielä ilmainen nettiyhteys!

Helsingin Sanomat kirjoitti taannoin, että Prachuap Khiri Khan on Thaimaan viihtyisin rantakaupunki. Mekin tulimme tänne juuri sen vuoksi, että näkisimme Thaimaasta jotain muutakin kuin turistialueet. Täällä ei  totisesti paljon turisteja  ollut, vain pääasiassa paikallisia. Hinnoissakin huomasi, että nyt ollaan turistialueiden ulkopuolella, ruoka ja majoitukset olivat huomattavasti halvempia kuin muualla!

Wat Koalak- temppeli Prachuap Khiri Khanin kaupungissa.

 

Vuokrasimme Prachuap Khiri Khanissa polkupyörät päiväksi. Pyörät olivat kyllä parhaimmat päivänsä nähneet, mutta niillä piti vain ajella varovasti. Eipä tuo hintakaan päätä huimannut – päivän vuokra maksoi vain 1,50e/pyörä. Kävimme katsomassa kaupungin temppeleitä sekä pyöräilimme rantakadun varrella. Mikään paras mahdollinen rantalomakohde tämä ei ole, sillä vaikka ranta itsessään on ihan kiva, niin merivesi on kyllä aika sameaa (likaista). Keskustan ulkopuolella oli Ao Manaon ranta, jossa oli paljon paikallisia viettämässä vielä uuttavuotta. Siellä mekin kävimme uimassa.

The City Pillar of Prachuapkhirikhan eli yksi kaupungin hienoimmista nähtävyyksistä.

 

Yksi Prachuap Khiri Khanin kolmesta rantapoukamasta.

 

Prachuap Khiri Khanin ehkä hienoin nähtävyys on apinoiden kansoittama näköalavuori, jonne johti 396 askelmaa. Hikihän siinä tuli väkisinkin, kun kosteassa helteessä ylös kipusi. Apinoita oli kyllä todella paljon, mutta onneksi suurin osa niistä oli aika rauhallisia. Vain yksi apina yritti varastaa Anun kädessä olevaa karttaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Ihmiset syöttivät apinoita ja muutama urosapina olikin paisunut melko ison kokoiseksi. Ylhäällä huipulla näki sitten koko kaupungin ja merenrannat ja siellä puhalsi mukavan vilvoittava tuuli. Ylhäälle oli myös rakennettu jonkinlainen temppeli.

Wat Thammikaram- temppeli ylhäältä näköalavuorelta kuvattuna.

 

Näköalavuori Khao Chong Krajok

 

Kui Burin kansallipuistossa käyminen oli myös ohjelmassa  ollessamme Prachuap Khiri Khanissa. Retkiä Kui Buriin ei juuri järjestetä ja koska täällä bussiyhteydet ovat aika huonoja, paras vaihtoehto oli vuokrata moottoripyörä ja ajaa itse kansallispuistoon. Saimmekin moottoripyörän vuokralle omalta hotelliltamme. Ensimmäiset 30km jouduimme ajamaan päätien varrella. Siinä piti olla tarkkana, koska liikennettä oli paljon. Onneksi tiellä oli kunnon piennar ja se oli nelikaistainen.

Matkaa Kui Buriin taisi lopulta kertyä n. 65km. Käännyttyämme sivutielle saimme muutamasta vesipyssystä vielä vettä niskaamme. Uudenvuoden juhlinta oli täällä todellakin venähtänyt vähän pitkäksi. Aluksi kylttejä Kui Burin kansallispuistoon oli tasaisin välimatkoin, mutta sitten jossain vaiheessa ne loppuivat. Yhdessä risteyksessä emme enää tienneet, kumpaan suuntaan meidän pitäisi lähteä menemään. Kysyimme neuvoa eräältä naiselta. Englantia hän ei osannut, joten näytimme naiselle norsun korvia ja kärsää. Lopulta nainen tajusi, minne halusimme mennä, mutta hän neuvoi meidät väärään suuntaan. Ajoimme reilut 10km, kysyimme neuvoa uudestaan ja ajoimme sitten takaisin samaan risteykseen. Jouduimme kysymään neuvoa vielä useaan otteeseen, sillä kansallispuiston kylttejä ei enää ilmaantunut. Lopulta löysimme paikan.

Kansallispuistossa sitten ilmeni, että alueelle ei pääsekään menemään omatoimisesti, vaan sinne pitää ostaa autokyyti. Rahastustahan tämä oli. Lisäksi kansallispuiston työntekijä sanoi, että kyyti lähtisi vasta klo 15 ja takaisin pääsisimme klo 18. Sanoimme, että haluamme sisään heti ja poiskin paljon ennen iltakuutta, sillä meillä oli vielä paluumatka Prachuap Khiri Khaniin, emmekä halunneet ajaa sinne pimeässä. Lopulta nainen sai järjestettyä meille kyydin sisälle kansallispuistoon. Saimme myös tingittyä vähän kyydin hinnasta pois ja maksoimme siitä loulta n. 12,50e. Liput kansallispuistoon olivat 5e/hlö.

Yksi syy siihen, miksi kansallispuistoon viedään ihmisiä vasta klo 15 iltapäivällä on se, että norsuja (joita ihmiset sinne tulevat katsomaan) näkee silloin todennäköisimmin. No, vaikka me olimme paikalla jo puoli kaksi iltapäivällä, tulivat norsut jo silloin juomaan ja kylpemään eräälle lammelle. Olimme hyvissä asemissa alle sadan metrin päässä lammesta jonkun talon terassilla ja sieltä ne aasiannorsut sitten tulivat lammelle ensin pienemmissä porukoissa ja sitten lopulta isommissakin laumoissa. Nämä norsut pitivät myös aluksi todella kovaa mekkalaa. Niillä tuntui olevan paljon asiaa toisilleen. Niiden erilaiset äänet kantautuivat lammen lisäksi metsän uumenista.

Aasiannorsu on hiukan afrikannorsua pienempi norsu. Vain uroksella on varsinaiset syöksyhampaat.

 

Norsut vilvoittelemassa hellesäällä.

 

Norsut lähtivät pois lammelta ja niiden äänet hiljenivät. Luulimme, ettemme enää näkisi niitä. Odotimme kuitenkin vielä jonkin aikaa. Odotuksemme palkittiin. Oli nimittäin luvassa ”loppuhuipennus.” Norsut tulivat koko ison lauman joukolla ylhäältä mäeltä polkua pitkin alas lammelle juomaan ja virkistäytymään. Niitä oli paikalla yhtä aikaa ainakin 15. Rahamme eivät kyllä todellakaan menneet hukkaan, sillä norsut tarjosivat meille tosi komean näytöksen. Tämä oli kyllä koko Thaimaan vierailumme mieleenpainuvin kokemus!

Norsujen suosimalla lammella oli välillä jopa ruuhkaa.

 

Mieleenpainuvat kokemukset eivät jääneet siihen. Paluumatkalla nimittäin näimme sivutiellä kummallisen mykkyrän, joka lähti liikkumaan kohti tien toista laitaa. Kyseessä oli iso kobra, joka oli ollut tiellä makailemassa. Hurautimme moottoripyörällä ohi ja pelästytimme käärmeen, joka luikerteli pää korkealla ilmassa pois altamme. Todella onni, että kobra lähti poispäin meistä, emmekä esimerkiksi ajaneet sen yli. Kyseessä oli kuitenkin myrkkykäärme. Ajoimme takaisin ja yritimme katsella pellon puolelle, mutta käärme oli poissa, emmekä enää nähneet sitä uudestaan. Myöhemmin yritimme netistä selvittää, mikä kobralaji oli kyseessä, muttemme saaneet varmuutta asiaan.  Se saattoi olla jopa kuningaskobra (joka ei kylläkään kuulu kobrien sukuun). Emme ole koskaan nähneet niin isoa käärmettä luonnossa. No, tämä päivä oli kyllä hyvä päivä ainakin eläinten bongailun kannalta!

 

Viisi minuuttia Myanmarissa ja retki Similanin saarille

Tsunamivaaran jälkeisenä päivänä meidän täytyi lähteä uusimaan viisumit, sillä 15 päivän oleskelulupamme Thaimaassa alkoi huveta. Khao Lakissa myydään Visa Run- nimisiä retkiä, joiden tarkoituksena on käyttää turisteja Myanmarissa tai Malesiassa viisumien uusimisessa. Retket ovat kokopäiväretkiä ja ne sisältävät edestakaisen matkan, rajamuodollisuusmaksut sekä lounaan. Me jouduimme ostamaan hiukan halvinta mahdollista retkeä kalliimman retken, sillä halvimmat retket olivat loppuunmyytyjä. Tällä kalliimmalla retkellä onnistuimme sitten kyllä välttelemään Ranongin ruuhkaisen sataman ja venekin oli hiukan tasokkaampi. Maksoimme retkestä n. 45e/hlö.

Lähdimme matkaan Khao Lakista kahdeksan maissa aamulla. Minibussimatka Ranongin kaupunkiin kesti pysähdyksineen n. kolme ja puoli tuntia. Saavuimme Ranongissa johonkin hiljaiseen satamaan, joka oli siisti ja jossa ei ollut tungosta. Sitten ajelimme veneellä vajaat puoli tuntia Kawthoungin saarelle Myanmarin puolelle. Myanmarissa jätimme passimme leimattaviksi tiskille. Passit leimattiin nopeasti ja jo viiden minuutin kuluttua meille vinkattiin, että passimme olivat valmiit. Ei muuta kuin passit käteen ja takaisin laiturille ja veneeseen. Tulipahan käytyä Myanmarissa, vaikkemme tuossa ajassa ehtineet maahan tutustuakaan.

Pikavisiitti Myanmariin. Tämän verran ehdimme maata nähdä.

 

Ranongissa nautitun lounaan jälkeen edessä oli vielä kolmisen tuntia bussimatkaa takaisin Khao Lakiin, jonne saavuimme illalla puoli kuusi. Tuntui todella hassulta kuluttaa koko päivä viisumien uusimiseen. Helpompiakin tapoja olisi, esimerkiksi ottaa käyttöön sähköinen viisumi tai antaa myös maateitse saapuville pidempi oleskelulupa maassa. Matkatoimistoillehan tämä on bisnestä, he hyötyvät tästä eniten. No, nyt meillä oli sitten taas 15 päivää oleskelulupaa Thaimaan maan kamaralla.

Myanmarin retken jälkeisenä päivänä teimme retken Similanin saarille. Ne sijaitsevat n. 60km:n päässä Khao Lakin lähellä sijaitsevasta satamasta. Matka nopealla veneellä kesti vajaat puolitoista tuntia. Similanin saarien on sanottu olevan maailman parhaiden sukellusvesien joukossa. Me kävimme snorklaamassa kahden eri saaren kupeessa. Vesi oli ihanan lämmintä ja melko kirkasta, mutta korallimuodostelmia ei hirveän paljon ollut. Värikkäitä kaloja oli jonkin verran ja snorklaaminen mukavaa. Snorklaus Similanin saarilla ei yltänyt Australian, Egyptin tai Filippiinien tasolle, vaikkakin saaret muuten ovat kyllä käymisen arvoinen paikka valkoisine hiekkarantoineen ja Thaimaan kirkkaimpine vesineen.

Similanin saarten vedenalaista elämää.

 

Rantauduimme kahdelle Similanin saarelle. Ensimmäisellä niistä kävelimme lyhyen matkan viidakon halki saaren toiselle vaaleahiekkaiselle rannalle. Näimme matkalla parikin samanlaista liskoa (Monitor Lizard), jollaisen olimme nähneet myös Malesian Penangissa. Nämä liskot eivät olleet kovin arkoja. Lisäksi puissa lepäili isoja hedelmälepakoita, samoja, mitä näimme Australiassa.

Tämä noin puolimetrinen lisko paistatteli päivää polun varrella.

 

Toisella saarella kipusimme ylös hiekkarannan vieressä olevalle korkealle kalliolle. Olimme liikkellä paljain jaloin, sillä sandaalimme oli kerätty pois ennen veneeseen menoa Khao Lakissa. Kivet olivat aika kuumia ja epätasaisia. Siinä tuli sitten samalla tehtyä thaimaalainen jalkapohjahieronta, kun hyppelimme kiveltä toiselle.

Sail Rock- nimisen korkealla olevan kiven juurella.

 

Tältä näytti Sail Rock- kivi rannalta katsottuna.

 

Jälkimmäisessä snorklauspaikassa näimme merikilpikonnan. Merikilpikonnaraukka vain joutui turistilauman ”hyökkäyksen” kohteeksi, emmekä päässeet seuraamaan sen puuhia kunnolla. Kilpikonna ui kohti riuttaa ilmeiseti syvemmiltä vesiltä. Samassa turistijoukko lähti uimaan kovaa vauhtia sen perään. Monet turistit koskettivat kilpikonnan kilpeä niin rajusti, että otus ihan heilui vedessä koskettelun voimasta. Se selvästi säikähti tapahtunutta ja ui kovaa vauhtia poispäin. Eikä tässä vielä kaikki. Myöskin paikallinen opas hätisteli kilpikonnaa epämiellyttävästi. Tässä kohdin Anun pinna paloi ja opas sai kuulla kunniansa. Eipä opas sanonut mitään siihen, kun häntä pyysi lopettamaan kilpikonnan hätistelyn. Uskomatonta toimintaa, kyseessä sentään oli opas!

Similanin retki oli kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin onnistunut, vaikka pääsimmekin lähtemään sille tunnin myöhässä. Kokemuksemme perusteella Thaimaan retket eivät tasollisesti ole kovinkaan hyviä. Oppaat eivät puhu juuri mitään saatikka esittele itseään tms. Monesti he puhuvat englantia varsin huonosti. Similanin retkellä opas oli kyllä parempi ja hän osasi myös englantia, mutta koska suurin osa retkeläisistä oli aasialaisia, puhui opas valtaosan ajasta ilmeisesti kiinaa. Onneksi asiat tulivat kuitenkin selviksi kysymällä.

Similanin saarten retkellä oli aikaa rentoutumiseenkin.

 

Similanin retken päivänä sattui olemaan thaimaalainen uusivuosi, Songkran (13.4). Tästä alkaisi sitten laskeutuminen kohti sadekautta. Thaimaalaiset viettävät uuttavuotta heittämällä vettä tai ampumalla sitä vesipyssyillä toistensa päälle ja hieromalla valkoista talkkia kasvoihin. Joidenkin kasvoilla oli kyllä punaistakin töhnää. Myös autoja oli roiskittu valkoisella talkilla. Tämän kaiken uskotaan tuovan onnea tulevalle vuodelle. Ilonpitoon osallistui ainakin Khao Lakissa paikallisten lisäksi myös turisteja. Uudenvuoden juhlijat partioivat tien laidoilla ja kastelivat ohi mopoilla tai autoilla ajavia ihmisiä. Me kastuimme tuona päivänä jo heti aamusta ajaessamme katetulla avolava-autolla kohti satamaa. Joku pikkupoika ampui päällemme vettä vesipyssyllä. Iltapäivällä paluumatkalla satamasta takaisin hotellille saimme puolestaan vettä kauhatolkulla päällemme, kun auto pysähtyi tielle ilmeisesti ihan tahallaan. Onneksi päällämme oli vain uima-asut, sillä olimme varautuneet kastumiseen, mutta ehkä tuossa mentiin hiukan yli kohtuuden rajan. Jos kameramme ei olisi ollut vesitiiviissä kassissa, se olisi kyllä kastunut pahasti.

Songkranin juhlijoita tien varrella. Vettä lensi runsaasti ja se oli virkistävän kylmää.

 

Hotellillamme olevassa Finnmatkojen kansiossa sanottiin, että julkisilla kulkuvälineillä matkustamista pitäisi uutenavuotena välttää. Muutenkin ilmeisesti kannattaisi pysyä pois liikenteestä, sillä tuona päivänä onnettomuuksia sattuu eniten. Kuitenkin veden roiskuttaminen näytti hiljentyvän pimeän laskeuduttua, joten uskaltauduimme tielle. Vuokrasimme skootterin ja hurautimme sadeviitat ja kypärät päällämme Riikan ja Mikon hotellille tapaamaan heitä vielä viimeisenä Khao Lakin iltanamme. Tien varsilla ei ollut enää yhtään veden roiskuttajaa, juhlinta näytti hiljentyneen. Jotkut ravintolat pitivät ovensa auki, mutta yllättävän rauhallista tuo uudenvuoden juhlinta täällä näytti loppujen lopuksi olevan. Hyvä niin. Mekin pääsimme turvallisesti takaisin hotellille. Seuraavana päivänä olisi sitten luvassa ainakin kahdeksan tunnin bussimatka.

 

Pääsiäinen Phuketissa ja tsunamivaara Khao Lakissa

Koh Phi Philtä päädyimmekin sitten Phuketiin, vaikka meidän piti vältellä vilkkaita turistipaikkoja. Koh Jumin pieni saari, jonne ensin aioimme, olisi ollut varmasti käymisen arvoinen paikka, mutta sinne tuntui olevan aika hankala päästä Phi Philtä. Suoria veneitä Jumille meni tasan yksi päivässä, ja ajankohta (iltapäivä) ei ollut meille mieluisa, joten päätimme sitten valita helpoimman (ja halvimman) tien. Phuketiin laivalla pääsi viidellä eurolla ja matka kesti parisen tuntia.

Kiva ja halpa hotellihuone – tällaisia löytöjä pitää yrittää tehdä lisää…

Tähän asti olimme Thaimaassa etsineet majapaikat aina paikan päällä. Vastoin ennakkokäsityksiämme emme olleet saaneet tingittyä missään paikassa hintaa juuri yhtään pois alkuperäisestä hinnasta. Hotellleilla ja muilla majapaikoilla tuntui olevan aivan kiinteät hinnat.  Siispä kannattaa näköjään ainakin isommissa paikoissa tsekata, mitä netistä löytyy. Olemme huomanneet, että monilla hotelleilla on netissä tarjouksia, joita ei ole mahdollista hyödyntää muuten kuin tekemällä varaus verkossa. Tällä kertaa löysimme 10 euron majapaikan Patong Beachiltä. Etukäteisvaraus osoittautui onnistuneeksi valinnaksi – tämä huone oli hinta-laatusuhteeltaan kevyesti reissumme paras Thaimaan majoitus.

Itse Phuket ei ole mitenkään erityisen mukava paikka lomanviettoon, ainakin jos hakee rauhaa. Asutusta näyttää olevan melkoisen paljon, liikenne on vilkasta ja turisteja paljon. Patong Beachin ranta näytti olevan ihan kansoitettu. Onneksi hotellillamme oli uima-allasalue, jossa oli mukavampi loikoilla kuin mitä vilkkaalla rannalla olisi ollut.

Phuketissa näimme tällaisia käsin kaiverrettuja koristesaippuoita, joita oli kaupan kaduilla.

 

Kun kerran olimme menneet Patong Beachille, ajattelimme mennä katsastamaan yöelämää. Koh Lantalla tapaamamme imatralaiset Suvi ja Villekin olivat Phuketissa. Tapasimme heidät Patongin keskustassa, kävimme syömässä ja menimme Bangla Roadin menokadulle. Mutta mikä pettymys – iso osa baareista oli kiinni, eikä musiikkia kuulunut mistään. Ihmettelimme tilannetta. Kävi ilmi, että Thaimaassa oli ollut jotkin ilmeisesti kuninkaalliset hautajaiset, joiden vuoksi musiikin soittaminen ja baarien aukioleminen yms. olisi ollut kiellettyä. Tosin osa baareista oli silti auki ainakin vähän aikaa. Ihmisiä oli kyllä liikkeellä todella paljon.

Pääsiäinen ei Phuketissa näkynyt millään lailla. Kuvassa näkyvä Bangla Road oli hautajaisten takia melko hiljainen.

 

Ostoksia emme tällä reissulla ole paljonkaan tehneet. Nyt kuitenkin oli tarvetta vaihtaa liian isoksi ja muutenkin huonoksi osoittaunut päiväreppumme toisenlaiseen kassiin. Halusimme ostaa vedentiiviin kassin (Ocean Bag). Kadulla hinnat olivat korkeat, eivätkä kauppiaat tinkineet hinnoista mielestämme kovinkaan hyvin. Monissa maissa olimme tottuneet siihen, että hinta kyllä tippuu, kun lähtee kävelemään pois. Näin ei ollut täällä. Löysimme sitten lopulta kassin halvemmalla ostoskeskuksen urheilukaupasta, jossa oli alennusmyynnit. Päivärepun jätimme hotellihuoneeseen. Ehkä sen joku sieltä korjasi talteen. :)

Phuketista matka jatkui Khao Lakiin. Siellä majoituimme keskustan hotelliin, josta olimme myöskin varanneet huoneen netin kautta edullisesti. Hotelli sattui olemaan Finnmatkojenkin hotelli. Khao Lakissa tapasimme lisää tuttuja. Anun seura- ja hiihtokaveri Riikka ja tämän mies Mikko olivat lomailemassa Khao Lakissa. Otimme skootterin allemme ja kurvasimme Riikan ja Mikon hotellille heti ensimmäisenä iltana. Vietimme iltaa viihtyisässä rantaravintolassa.

Illanvietossa. Taas oli mukava nähdä tuttuja Suomesta!

 

Khao Lakissa tapahtui paljon sellaista, mihin emme olleet varautuneet. Kun olimme tulossa illanvietosta kotiin skootterilla, huomasimme takarenkaan olevan tyhjä. Emme uskaltaneet ajaa skootterilla, vaan talutimme sitä tien reunaa pitkin. Joku ystävällinen mies otti meidät kyytiin lava-autoonsa ja heitti meidät hotellillemme. Seuraavana aamuna veimme skootterin korjaamolle. Takarenkaan vaihtaminen töineen maksoi onneksi vain kolme euroa, joten tapaus ei tehnyt lovea budjettiimme. Täällähän asiakas maksaa siis kulut, vakuutusta vuokramopoihin ei ole mahdollista saada.

Tällä kertaa vuokraskootterimme joutui käymään varikolla.

 

Seuraavana päivänä kävimme katsomassa tsunamin muistopatsasta, joka ei kyllä ollut kovinkaan kummoinen, sekä poliisivenettä, joka oli vuonna 2004 sattuneessa tsunamissa ajautunut ehkä n. kilometrin päähän rannasta. Ajelimme skootterilla katsomaan myös Sri Rungin vesiputousta. Saman päivän iltapäivänä Anu jäi jumiin hotellihuoneen vessaan. Olimme molemmat jo kerran jääneet sinne oven salpauduttua kiinni niin, että pääsimme sieltä kuitenkin hetken päästä pois ränkläämällä oven lukkoa jonkin aikaa sekä ulko- että sisäpuolelta. Tällä kertaa ovi ei kuitenkan suostunut aukeamaan. Yritimme pitkän aikaa keplotella ovea auki, mutta tuloksetta. Peten täytyi lähteä hakemaan lisäapua hotellin henkilökunnasta. Hotellin huoltomies saapui paikalle ja askarteli jonkin aikaa oven kanssa. Hän vapautti Anun pinteestä ja vaihtoi oven lukon saman tien.

Vuoden 2004 tsunamin sisämaahan kuljettama poliisivene, jonka ympärille ollaan näköjään tekemässä jotain betonijalustoja tms.

 

Yksi Khao Lakin monista rannoista, White Sand Beach.

 

Ovijupakan jälkeen lähdimme ulos aikomuksenamme  varata retki seuraavalle päivälle Similanin saarille. Emme kuitenkaan päässeet hotellimme uloskäyntiä pidemmälle, kun hotellimme työntekijänainen ja joku mies tulivat sanomaan meille, että Sumatran saaren lähellä on sattunut voimakas maanjäristys ja että nyt pitää lähteä ylös vuorille turvaan tsunamivaaran takia. Pete haki nopeasti tärkeimmät tavarat mukaan huoneesta. Palautimme skootterin, sillä halusimme panttina olevan passin takaisin siltä varalta, että tsunami iskee ja huuhtoo tavaroita mennessään. Onneksi vuokraamo oli tien toisella puolella. Ihmiset aloittivat kauppojen ja ravintoloiden sulkemisen. Ehdimme ostaa vettä mukaamme. Emme tienneet, kuinka kauan joutuisimme olemaan ylhäällä paossa. Hotellimme sijaitsi sen verran korkealla, että jos vuoden 2004 kaltainen tsunami iskisi nyt uudelleen, huoneessa olevat tavaramme olisivat turvassa. Itse asiassa saimme kuulla myöhemmin, että juuri tälle alueelle, jossa hotellimmekin sijaitsi, ei silloinen tsunami ollut edes tullut.

Kun tieto maanjäristyksestä saavutti Khao Lakin, alkoivat ihmiset siirtyä ylemmäs.

 

Meidän ei tarvinnut kivuta hotelliltamme kovinkaan kauas. Menimme jonkun rinteessä sijaitsevan hotellin alueelle ja lopulta hiukan alemmas kyseisen hotellin erään huoneen terassille. Katselimme alas merelle. Se näytti tyyneltä. Meihin ei iskenyt pelko, olimmehan turvassa kaukana rannalta. Tsunamivaroituskuulutus tuli siinä vaiheessa, kun olimme päässeet ylös ”turvapaikkaamme”, mutta se oli mielestämme aika lyhyt ja hiljainen. Ympärillämme oli jonkin verran paikallisia. Paikalla olevat pienet lapset eivät olleet nähneet vuoden 2004 tsunamia, mutta moni aikuinen varmasti oli. Jotkut lapset ja naiset itkivät ja näyttivät pelokkailta, toiset taas olivat ihan normaalisti. Jossain vaiheessa hotellihuoneisiin alkoi virrata ruokaa ja juomaa sekä keittolevyjä. Kuinkahan kauan joutuisimme olemaan paossa? Terasseilla oli myös jonkin verran turisteja. Saimme tietää, että tsunami iskisi Khao Lakiin 50%:n todennäköisyydellä ja että Phuketiin odotettiin kuuden metrin tsunamia jonkin ajan päästä. Arvioita siitä, milloin pääsisimme takaisin hotelliimme, emme saaneet tietää.

Evakkopaikalla jonkun hotellin terassilla.

 

Paikallisilta viranomaisilta tuntui tulevan todella nihkeästi tsunamivaroitukseen liittyvää tietoa. Huoneessa, jonka terassilla oleilimme, oli kiinalainen perhe ja heillä oli televisio päällä, mutta kanava oli kiinankielinen, vaikkakin sieltä näimme hiukan kuvia tsunamivaaraa uhkaavista maista. Samalla terassilla oli kaksi tanskalaista perhettä pienine lapsineen. He olivat sitten yhteydessä kotimaansa matkatoimistoon ja saivat sitä kautta tietoa tilanteesta. Välillä joku paikallinenkin tuli kertomaan väliaikatietoja siitä, milloin mahdollisesti pääsisimme takaisin hotelleihimme. Lopulta saimme kuulla, että USA:n viranomaiset olivat peruneet tsunamivaroituksen ja että olisi turvallista palata alas pääkadulle. Rantaan asti ei vielä olisi turvallista mennä. Tsunami ei loppujen lopuksi iskenyt Thaimaahan tällä kertaa, onneksi.

Meri näytti tyyneltä koko ajan, eikä tsunamiakaan tullut.

 

Olimme olleet evakossa yhteensä neljä tuntia. Hotellilla meidät toivotettiin tervetulleeksi takaisin. Olimme todella nälkäisiä. Onneksi osa ravintoloista ja kaupoista oli jo avautunut. Meidän piti illalla vielä varata viisuminuusimisretki Myanmariin seuraavalle päivälle. Onneksi osa matkatoimistoistakin oli avannut ovensa. Tämä päivä oli kyllä monivaiheinen ja tapahtumarikas. Loppu hyvin kaikki hyvin.

 

Thaimaan saarikierros jatkuu – vuorossa Koh Lanta ja Koh Phi Phi

Mookin pikkusaarelta matkustimme seuraavaksi isommalle Koh Lantan saarelle. Tämä oli ensimmäinen Thaimaan kohteemme, jossa oli autoja ja liikennettä. Paikallista asutustakin oli enemmän. Onneksi ei ollut ihan sesonkiaika, joten turisteja ei ollut hirveästi. Vene toi meidät kummalliselle alueelle, jossa oli hökkeleitä merenrannan ja veden päällä. Täältä olisi irronnut majapaikka todella halvalla, muttemme halunneet jäädä sataman kupeeseen. Hyppäsimme mopotaksiin. Kuski ajoi meidät kaatosateessa suoraan Long Beachin alueelle ja jonkun hotellin pihaan. Majapaikka osoittautui toistaiseksi parhaaksi, jonka olemme Thaimaassa onnistuneet saamaan. 12 euron mökkimme oli tiiviimpi ja hiukan siistimpi kuin aiemmat majapaikkamme. Lisäksi hotellin pihassa oli uudennihkeä hyväkokoinen uima-allas, joka oli mukavaa vaihtelua meressä uimiselle.

Tällaiselle alueelle vene toi meidät Koh Lantalla.

 

Uima-altaalla rentoutumisen lisäksi vuokrasimme Koh Lantalla skootterin. Päivän vuokra oli vain 5e, mutta se ei sisältänyt minkäänlaista vakuutusta. Jos olisimme ajaneet kolarin, skootteri olisi hajonnut tai joku olisi varastanut sen, olisimme joutuneet maksamaan viulut. Meistä suomalaisista tämä tuntui käsittämättömältä. No, ajelimme varovasti emmekä jättäneet skootteria mihinkään epämääräisiin paikkoihin, ja kaikki menikin onneksi hyvin. Ajoimme melkein ympäri koko saaren ja näimme jonkin verran paikallista elämää. Kävimme vanhassakaupungissa, joka ei kyllä merkittävästi eronnut muista alueista. Saarella olisi ollut tarjolla myös vesiputous, luolia ja kansallispuisto apinoineen (kaikki maksullisia), mutta mikään niistä ei tuntunut kovin mielenkiintoiselta, joten jätimme ne kaikki suosiolla väliin.

Taas sitä mentiin mopolla.

 

Tapasimme Lantalla myös erään tuttumme ja tämän tyttöystävän Imatralta. He olivat lomailemassa Thaimaassa ja sattuivat samaan aikaan kanssamme Koh Lantalle. Jaoimme Thaimaan kokemuksiamme yhteisen illallisen ja drinkkien merkeissä. Saimme Villeltä ja Suvilta myös salmiakkipaketin mukaamme. He olivat ottaneet salmiakkipaketin mukaan reissuun juuri siltä varalta, jos näkisivät Thaimaassa pitkään maailmalla olleita suomalaisia.  :) Oli mukava nähdä ensimmäistä kertaa reissumme aikana imatralaisia.

Illanviettoa, huomaa salmiakit :)

 

Koh Lantalta matka jatkui tuttuun tapaan lautalla kohti seuraavaa saarta, Phi Phi:ä. Olimme kuulleet Koh Phin Phin olevan meluisa ja vilkas menopaikka, mutta halusimme silti nähdä sen. Satamaan saapuessamme kaikilta kerättiin 50 sentin suuruinen roskavero. Olisi luullut näiden rahojen menevän saaren siivoamiseen. Paikka oli kuitenkin roskaisin turistipaikka, mitä olemme Thaimaassa ainakin toistaiseksi nähneet. Roskaa oli joka puolella, myös rannoilla. Roskiksia ei ollut juuri missään. Mihinhän nuokin roskaverorahat menevät, saaren roskaamiseen kenties?

Kaikkien varoitteluista huolimatta valitsimme majapaikan juuri Phi Phin turistialueen keskeltä. Emme voineet vastustaa edullista majapaikkaa ”hyvällä” paikalla. Olimme etukäteen ajatelleet, että koska Phi Phi on menopaikka, niin menemmepä itse vain mukaan siihen menoon. Kävi kuitenkin niin, että ensimmäisenä iltana jaksoimme valvoa puoleen yhteentoista asti. Eipä paljon haitannut nukkumista ulkoa baareista kantautuva meteli. Toisena iltana olimme ylhäällä yli puolilleöin, mutta sitten keskustassa meno alkoi hiljetä. Rannan diskoissa oli vielä paljon ihmisiä, muttemme jääneet joraamaan sinne aamutunneille asti seuraavan aamun aikaisen herätyksen vuoksi.

Phi Phi on ennen kaikkea ruotsalaisten menopaikka. Suomalaisia näimme vain kourallisen. Muutama mielenkiintoinen yksityiskohta mainittakoon tästä Thaimaan Ibizaksikin kutsutusta paikasta. Rannan diskoissa ja baareissa alkaa tapahtua klo 21, kun lukuisat tulishowt alkavat. Tulinäytöksiä voi katsella ihan ilmaiseksi rannalla, ei tarvitse olla ravintolan asiakas.

Tällaisia tulinäytöksiä oli Phi Phin rannalla joka ilta.

 

Ydinkeskustassa puolestaan on Thai Boxing- baari, jossa oikeat thainyrkkeilijät esittelevät lajia näytöstyyliin. Turisteja houkutellaan myös areenalle. Jokainen, joka ottelee kehässä toista turistia vastaan, saa ilmaisen ”virvoitusjuomaämpärin.” Peteä olisi hiukan poltellut päästä ottelemaan, mutta sopivaa vastustajaa ei löytynyt, ja sitten paikkakin jo hiljeni. No, ehkä hyvä näin…

Turistit tappelemassa

 

Hulinan vastapainoksi kävimme Koh Phi Phillä thaihieronnassa sekä jalkahoidossa. Hinta-laatusuhteiltaan nämä hoidot olivat hyviä, jopa parempia, mitä olimme etukäteen olettaneet. Oli kyllä mukava rentoutua viileässä ilmastoidussa huoneessa pehmeiden patjojen ja tyynyjen päällä!

Tunnin hieronta maksoi n. 6,50e ja 40 minuutin jalkahoito n. 7e.

 

Phi Phi Don, jonne siis majoituimme, on joskus kauan sitten ollut hiljainen ja viihtyisä paikka. Tämä sekä viereinen Phi Phi Layn saari ovat kauniita jylhävuorisia saaria, jotka turismi on pilannut. Tätä on Thaimaan turismi pahimmillaan. Rannat ovat pilalla roskien, lasinsirujen (joita on kyllä ollut jokaisella käymällämme Thaimaan rannalla) ja liian monien veneiden ja laivojen takia. Phi Phi Donin rantakaan ei ollut mikään paras mahdollinen uintipaikka. Vesi oli aika likaista. Laskuveden aikaan uimaan oli ikävä mennä, koska pohjassa oli paljon kiviä ja uimaan mennessä piti kahlata todella pitkälle.

Kauniita kalliomaisemia

Teimme puolipäiväretken Phi Phi Layn saarelle. Matkasimme täyteen ahdetulla pitkähäntäveneellä. Kävimme apinarannalla (Phi Phi Donin puolella), jossa apinat hyppelivät turistien veneisiin. Ohjelmassa oli myös lyhyt uintitauko sekä snorklaustauko ei niin kovin hyvällä snorklauspaikalla. Pidempi tauko pidettiin kuuluisalla Maya Beacillä, jossa on kuvattu ”The Beach”- elokuva. Tämä ranta oli kyllä aika järkyttävä paikka. Ranta oli aivan täynnä veneitä ja turisteja. Tyhjää paikkaa oli vaikea löytää. Kuvissa ranta näyttää ihan hienolta, mutta totuus on toinen. Vesi on varsinkin rannan tuntumassa sameaa ja likaista osittain kovan veneliikenteen vuoksi. Tänne voisi hyvin ottaa käyttöön jonkun päiväkohtaisen vierailijarajoituksen. Kaiken kaikkiaan retki oli aika vaatimaton. Kuski ei puhunut juuri mitään, ei esitellyt itseään eikä kertonut mitään mistään. Käyntikohteet eivät olleet mitenkään hienoja, mutta kyllä Phi Phin saaret poukamineen ja jylhine kalliojyrkäntineen kuitenkin näyttävät hienoilta mereltä katsottuina. Toisaalta eipä voi valittaa kyllä retken hinnasta, joka oli vain 5e/hlö!

Tällaisilta ne kuvat yleensä esitteissä näyttävät.

 

Ja tämä on todellisuus, eikä nyt ollut edes pahin turistiaika.

.

Pari päivää riitti hyvin Phi Phin saarelle. Mietimme jälleen kerran pitkän aikaa seuraavaa etappiamme. Olimme nyt olleet Thaimaassa reilun viikon, emmekä olleet päässeet etelän saaria pidemmälle, joten viisumienuusimisreissu olisi kyllä luvassa vajaan viikon kuluttua. Tavoitteenamme on löytää Thaimaasta vielä kerran kolkkia, joita turismi ei (vielä) ole onnistunut pilaamaan. Koh Mook oli sellainen paikka, Koh Phi Phi ei.