Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Buenos Airesissa

Buenos Airesissa meitä oli vastassa yli 30 asteen helle.  Onneksi meidän ei tarvinnut kävellä rinkkojen kanssa tai mennä julkisilla kulkuneuvoilla hostellille, vaan pääsimme sinne suht edullisesti  taksilla. Varaamamme hostelli La Menesunda sijaitsi Boedo- nimisessä kaupunginosassa, josta löytyi kaikki tarvittava. Kauppa, hedelmätori, pesula, ravintoloita ja pankkiautomaatti olivat kaikki kivenheiton päässä hostellin sisäänkäynnistä. Metroasemakin oli kolmen korttelin päässä. Lisäksi tämä alue oli turvallinen liikkua. Hostelli ei helteestä huolimatta ollut hirveän kuuma, vaan korkeat kiviseinät viilensivät hiukan sisäilmaa. Hostellin maskottina oli harmaa kissa.

Viivyimme Buenos Airesissa neljä yötä, eli meillä oli kolme kokonaista päivää aikaa tutustua tähän suurkaupunkiin. Buenos Aires onkin todellinen suurkaupunki, joka ei varmaan nuku koskaan. Liikennettä on todella paljon, mutta metro vähentää ruuhkia. Metrolla pääsee matkustamaan vaivaisen 20 sentin hinnalla. Metro onkin nopein tapa liikkua kaupunginosasta toiseen, mutta metroverkosto ei ole läheskään niin kattava kuin esim. Pariisissa tai Lontoossa. Niinpä mekin kävelimme jonkun verran Buenos Airesissa. Joihinkin paikkoihin piti mennä bussilla.

Patsaan takana näkyvä kongressitalo oli yksi Buenos Airesin hienoimmista rakennuksista.

 

Buenos Airesin keskustan obeliski

Jaoimme kaupungin nähtävyydet kolmelle eri päivälle. Ensiksi menimme katsastamaan Buenos Airesin ydinkeskustan keskusaukioineen, obeliskeineen ja puistokatuineen. Jasmiinintuoksu täytti kadut. Hakeuduimme painostavan helteen takia jatkuvasti varjoon. Tässä suurkaupungissa varjoja onneksi löytyy runsaasti, koska joka paikassa on puita. Ne tekevät Buenos Airesista viihtyisämmän. Kaupunkia onkin kehuttu maailman kauneimmaksi, mutta me emme kyllä tätä väitettä allekirjoita. Käymistämme suurkaupungeista Rooma ja Pariisi menevät mielestämme tässä suhteessa Buenos Airesin edelle. Hienoja rakennuksia, kahviloita ja viihtyisiä puistoja täältä kuitenkin löytyy paljon, joten kaunis kaupunki ehdottomasti on.

Tällaisen taideteoksen löysimme katuja kierrellessä. :)

 

Tällä Andien vuoristossa villinä elävällä karhulla oli mielestämme intiaanimaiset kasvonpiirteet.

Toisena päivänä kävimme Buenos Airesin eläintarhassa. Tämä ei kuulunut alunperin suunnitelmiimme, mutta kun hurautimme metrolla Palermon kaupunginosaan tarkoituksenamme käydä alueen lukuisissa puistoissa, sattuikin eläintarha olemaan sopivasti siinä puistojen lomassa. Sisäänkäynti oli sen verran halpa (n. 6e/hlö), että päätimme käydä katsomassa eläimiä, joita yleensä periaatteen vuoksi haluamme nähdä mielummin villeinä luonnossa kuin vankeina eläintarhassa.

Eläintarhan eläimet tuntuivat olevan melko puuduksissa helteen vuoksi, mutta jotkin eläimet sentään olivat vähän liikenteessä. Saimme hiukan esimakua tulevasta joulukuun safarista, sillä eläintarhasta löytyi Afrikan suuria nisäkkäitä. Mukavinta tietysti oli nähdä Etelä-Amerikassa tavattavia lajeja, kuten tapiiri, pantteri ja muurahaiskarhu, niitä kun emme luonnossa ole koskaan nähneet.

Näin tango taipui ammattilaisen ohjaksissa.

 

La Boca lienee Buenos Airesin kuuluisin kaupunginosa. Kävimme siellä viimeisenä Buenos Airesin päivänämme. Kyseessä on värikkäistä taloista koostuva alue ja ulkoilmamuseo. Nämä talot komeilevat useissa postikorteissa. Alue on aika turistinen. Toisaalta täällä pääsee pakoon liikenteen sekamelskaa, koska kaikki liikkuvat kävellen. La Bocassa näimme myös Buenos Airesin ainoat katuesiintyjät. Tarjolla oli päätön mies sekä Diego Maradona. Kahviloita ja ravintoloita oli paljon. Joissakin ravintoloissa oli tangoesityksiä. Tango näkyi katukuvassa myös kuuluisan Caminito- rakennuksen edustalla. Turistit saivat kuvauttaa itsensä tangotanssijan kanssa pientä maksua vastaan.

 

La Bocan värikkäitä rakennuksia

 

Numero 10 eli Diego Maradona, yksi maailman kuuluisimmista jalkapalloilijoista :)

 

La Bocasta löytyy myös suuri jalkapallostadion. Stadionille ja sen ohessa olevaan museoon järjestetään opastettuja kierroksia. Me tyydyimme katselemaan stadionin turistimyymälässä olevaa Diego Maradonan patsasta, sillä opastetut kierrokset olivat mielestämme turhan hinnakkaita.

Matkamme jatkui Buenos Airesista lentäen kohti maailman eteläisintä kaupunkia Ushuaiaa. Ushuaia sijaitsee Tulimaassa eli aivan Argentiinan eteläkärjessä. Luvassa oli viileitä merituulia, jotka puhalsivat meille jo Etelämantereelta. Pian olisi vuorossa yksi matkamme kohokohdista, Antarktiksen risteily.

 

Viisikymppiset ja lisää viinitiloja Mendozassa

Saavuimme Mendozaan muutaman tunnin aikataulua myöhässä, sillä Chilen ja Argentiinan rajalla oli ruuhkaa ja bussi joutui jonottamaan tullissa pari tuntia. Nimestä Mendoza tulee ensimmäisenä mieleen viinit. Oikeastaan mitään muuta ihmeempää nähtävää tällä alueella ei turisteille ole tarjolla kuin viinitilat. Näin marraskuun lopussa kesä alkaa tehdä tuloaan, ja suomalaisittain on jo kuumaa. Yli 30 asteen lämpötila ei kuitenkaan tuntunut aivan tukahduttavalta matalan ilmankosteuden takia ja nautimme lämmöstä. Kesällä lämpötila pysyttelee 40 asteen tuntumassa, mutta onneksemme tämä aika oli vasta edessäpäin.

Mendozan keskusaukion suihkulähteitä

 

Argentiinassa vietimme myös yhteisiä viisikymppisiä. Tämä maa oli meille molemmille 50. maa, jossa olemme käyneet. Saa nähdä, kuinka monta vuotta menee siihen, että pääsemme viettämään satasia…

Tulopäivänä tutustuimme Mendozan kaupunkiin kävellen, mutta seuraavana päivänä vuokrasimme pyörät. Kaupungissa on pari puistoa, joihin poljimme. Toisessa puistossa meitä varoiteltiin pariinkiin otteeseen varkaista. Taisimme tällöin olla eksymässä puiston laitamille, jossa ei liikkunut paljonkaan ihmisiä. Näissä maissa varoitukset kannattaa ottaa tosissaan. Toisaalta eihän sitä tiedä, vaikka itse nuo varoittelijat olisivat olleet varkaita. Onneksemme varkaita ei näkynyt.

Pyöräretkellä

 

Mendozan hostellimme Mora osoittautui hyväksi valinnaksi. Hostelworld- ja Hostelbookers- sivuistojen kautta olemme nyt varanneet useita eri hostelleita matkamme aikana. Kun varaa etukäteen netin kautta, saa myös halvemmalla. Sivustoilla on hostellivierailijoiden kirjoittamia arvosteluja hostelleista. Niitä kannattaa lukea ennen hostellin varaamista. Meille hyvän hostellin kriteerit ovat sijainti lähellä keskustaa, siisteys, kahden hengen huoneet, jääkaapilla varustettu yhteiskeittiö, jossa on kokkausmahdollisuus sekä nettiyhteys, jonka mielellään pitäisi toimia myös huoneissa. Mora täytti kaikki nämä kriteerit. Bonuksena oli vielä hostellin monipuolinen retki- ja ohjelmatarjonta. Hostellillamme sattui toisen päivän iltana olemaan ilmainen viininmaistelutilaisuus. Osallistuimme tietenkin siihen.

Sadonkorjuun aika ei ollut vielä…

Kolmantena päivänä lähdimme tutustumaan Maipu Valleyyn. Maipu Valley on Mendozan lähettyvillä oleva viininviljelyalue. Turisteille on tarjolla omatoimiretkiä pyöräillen.  Omaa tahtia polkien saa kierrellä alueen eri viinitiloilla. Tarjolla on myös mm. museoita, oliivinviljelytiloja ja olutpanimo. Lähes kaikki tilat järjestävät opastettuja kierroksia ja/tai maistiaisia.

Maipu Valleyn viinirypäleet kypsyvät hienoissa maisemissa.

 

Matkalla viininmaistajaisiin

 

Nämä viinit eivät olleet niin hyviä, koska ne on kypsytetty isoissa peltisäiliöissä.

Me kävimme kahdella viinitilakierroksella maistiaisineen sekä viinitilamuseossa. Lisäksi kävimme oliivienmaistiaisissa. Retkeen sisältyvä lounas oli pienoinen pettymys. Olimme juuri olleet maistelemassa viinejä ja oliiveja, ja taas meille tuotiin iso kippo oliiveja sekä isot lasit punaviiniä sandwichien kera. Punaviinikiintiö alkoi jo olla täysi. Helteellä tuo kyseinen juoma ei muutenkaan ole niitä maistuvimpia. Oliivit kyllä olivat erinomaisia, vaikkei Pete niistä pitänytkään. Kun palautimme pyörät, vuokraamon työntekijä kysyi, haluammeko lasit viiniä! Onneksi tarjolla oli myös mehua. Kun illalla lähdimme hostellilta bussiasemalle, meille annettiin mukaan pienet punaviinipullot. Viiniä, viiniä ja lisää viiniä… Täällä viini tuntuu olevan vielä tärkeämpi juttu kuin Chilessä.

Nämä viinit olivat parempia, koska ne on kypsytetty ranskalaisissa tammitynnyreissä.

 

Pääsimme hienostelemaan myös oliivitilalle.

 

Olimme ostaneet liput yöbussiin Mendozasta Argentiinan pääkaupunkiin Buenos Airesiin. Liput olivat täkäläisittäin melkoisen kalliit, n. 73e/hlö. Kyseessä oli kuitenkin makuubussi. Makuubussissa penkit saa taivutettua hyvin alas. Lisäksi penkit ovat normaalia leveämmät. Jalkatilaa on myös paljon. Tässä bussissa penkit olivat nahkaa ja tarjoilu pelasi. Tuli mieleen lentokoneen businessluokka. Hienostelu alkoi heti matkan alussa. Meille tarjoiltiin kuohuviiniä ja pientä suolaista. Vähän ajan kuluttua alkoi illallistarjoilu. Alkupalalautasen lisäksi saimme lämpimän ruuan.  Sitten nukuimme mukavasti mukavilla penkeillä aamukahdeksaan asti, jolloin alkoi aamupalatarjoilu. Aamupala ei kylläkään ollut mikään mahtava, teetä, mehua ja makeita keksejä. Saavuimme Buenos Airesiin lähes aikataulun mukaisesti. Vastassa oli taas kerran kesäisen lämmin sää.

Tässä premium- luokan bussissa matka Buenos Airesiin taittui mukavasti.

 

Klinikkakäyntejä Valparaisossa

Chilen pääkaupungista Santiagosta pääsee kätevästi bussilla Valparaisoon. Matka kestää puolitoista tuntia. Valparaiso on Chilen tärkeimpiä matkailukaupunkeja. Meille Valparaiso oli pienoinen pettymys. Ei sen takia, että jouduimme juoksemaan siellä terveysasemalla, vaan sen takia, ettei se oikein vastannut odotuksiamme. Kaupungin yleisilme oli hiukan sotkuinen. Valparaison vanhakaupunki on nimetty osaksi Unescon maailmanperintöluetteloa, muttei se ollut mielestämme mitenkään erikoinen. Joitain hienoja rakennuksia sieltä löytyikin, mutta pääasiassa rakennukset olivat yllättävän ränsistyneitä ja monet myös graffiteilla töhrittyjä.

Tämän tyylisiä rakennuksia olisimme toivoneet näkevämme enemmän Valparaisossa.

 

Valparaiso on kuuluisa pastellinvärisistä taloistaan. Me koitimme metsästää niitä kävelemällä pitkin katuja. Lopulta hostellimme lähiympäristö osoittautui parhaaksi paikaksi niiden bongaamiseen. Toki luulimme, että niitäkin olisi hiukan enemmän. Iso osa taloista oli pilattu vuoraamalla ulkoseinät pelleillä. Jotkin pelleistä oli sentään maalattu pastellein sävyin.

Pastellinsävyisiä taloja, joita myös olisi saanut olla enemmän.

 

Melko iso osa Valparaison  vierailustamme kului yksityisellä klinikalla ramppaamiseen ja siellä oleiluun. Molempien pidempään jatkuneet vatsaoireet pakotivat meidät tutkimuksiin. Olisiko meillä kenties salmonella tai jokin parasiitti? Asiaan piti saada selvyys, sillä Antarktiksen risteily lähestyi vinhaa vauhtia ja siellä haluaisimme ehdottomasti olla kunnossa. Testitulosten perusteella ei kummallakaan  onneksi ollut mitään sellaista, mutta ihmeen sitkeästä pöpöstä kuitenkin oli kyse. Lääkäri määräsi molemmille kolmen päivän antibioottikuurin. Jokohan sitä lopulta tulisi täysin terveeksi, ettei tarvitsisi koko ajan miettiä, mitä voi ja uskaltaa syödä…

Meille tutuksi tullut rakennus, Clinica Valparaiso

 

Chilen vierailumme päättyi Valparaison visiittiin. Seuraavaksi ohjelmassa oli toinen viinimaa Argentiina. Olimme valinneet ensimmäiseksi Argentiinan kohteeksemme Mendozan, koska se oli sopivan matkan päässä Valparaisosta ja sinne pääsi suoralla bussiyhteydellä.  Argentiina tulisi olemaan reissumme 15. maa.

 

Viinitiloja ja kaupunkikierroksia Santiagossa

24 tunnin bussimatka Chilen pääkaupunkiin Santiagoon sujui yllättävän nopeasti. Espanjaksi dubattuja elokuvia ei hirveästi jaksanut katsoa, mutta nukkuminen luonnistui sitäkin paremmin. Tällä kertaa bussimme oli luotettava, eikä levinnyt tien päälle. Saavuimme Santiagoon jopa hieman aikataulua edellä.

Santiago osoittautui ihan kelpo suurkaupungiksi. Vaikkemme liiemmin  isoista kaupungeista välitä, niin täällä kyllä viihdyimme ihan hyvin. Santiagon yleisilme on huomattavasti siistimpi ja edistyksekkäämpi kuin esim. Quiton, Liman tai La Pazin. Täällä suojatiet oikeasti tarkoittavat suojateitä, eli jalankulkijoiden ei tarvitse juosta teiden yli henkensä kaupalla. Autot eivät tööttäile hullun lailla. Luottokortit käyvät joka paikassa. Santiago voisi olla eurooppalainen kaupunki, tosin myös hintatason puolesta.

Majoituimme Santiagossa Bellavista- kaupunginosaan, joka on rauhallinen ja viihtyisä alue lähellä keskustaa. Pääsimme taas pitkästä aikaa kokkaamaan itse ruuat hostellin keittiössä. Mukavaa vaihtelua! Päivittäinen ravintolassa syöminen kun tulisi Chilessä turhan kalliiksi…

Osallistuimme Santiagossa ilmaiselle neljän tunnin kaupunkikierrokselle. Kävelimme pitkin ja poikin keskustan katuja oppaan kertoessa meille kaupungin historiasta ja nykypäivästä. Moni asia, mihin itsekseen katuja kulkiessa ei tulisi edes kiinnitettyä huomiota, kävi selväksi tällä erinomaisella tourilla.

La Moneda- hallintorakennus on yksi Santiagon tärkeimmistä rakennuksista.

 

Kun kerran on tullut Chileen asti, ei voi sivuuttaa viinitiloja. Chile on maailman parhaita viinimaita, ja todellakin viinimaa isolla V:llä, sillä täällä viiniä ei veroteta ollenkaan. Tarjolla on jos jonkinlaista viiniä, halpaa, kallista ja siltä väliltä. Ilmasto maan keskiosissa on viinintuotannolle suotuisaa. Suurin osa viineistä menee vientiin. Chileläisiä viinejä nautitaan ruokajuomina ympäri maailman.

Teimme kokopäiväretken, jonka aikana vierailimme kahdella eri viinitilalla.  Viinitilavierailuiden välissä nautimme lounasta hienossa chileläisessä ravintolassa, jossa yllätys yllätys, kaikki hienostelivat viinien kera. Ruokakin oli kyllä aivan erinomaista.

Rypäleet ovat vielä näin keväällä raakileita. Sadonkorjuu on vasta maaliskuussa.

 

Ensimmäinen viinitila Undurraga oli idyllinen ja pienehkö tila, joka kuitenkin tuotantonsa puolesta on Chilen viidenneksi suurin viinintuottajatila. Oppaanamme oli nuori mies, joka kertoi ja vastaili kysymyksiimme luontevasti. Saimme mm. tietää, että yhdestä rypälekilosta tulee keskimäärin yksi pullollinen viiniä. Kierroksemme alkoi rypälepelloilta ja jatkui viinikellarin kautta puutarhan viininmaistajaisiin. Undurragan viinitilalla tuotetaan joitain erinomaisen hyviä viinejä. Harmi vain, että matkamme luonteen vuoksi emme voineet täältäkään ostaa matkamuistoja.

Undurragan viinitilan viinikellari oli pullollaan tynnyreitä.

 

Oppaamme kaatoi meille maistettavaksi neljää eri viiniä.

 

Kippis!

 

Concha y Toro- viinitilan tarjontaa

Toinen ohjelmassamme oleva viinitila Concha y Toro on Chilen suurin viinitila. Se sijaitsee Undurragan tavoin vajaan tunnin ajomatkan päässä Santiagosta. Pettymykseksemme tämän viinitilan viinit (ainakin ne joita meidän annettiin maistaa) olivat melkoisen voimakkaita. Tila sinänsä oli oikein hieno, mutta Undurragan viinitilan kierrokseen verrattuna tämä kierros oli aika tylsä. Tältä viinitilalta, kuten myös Undurragan viinitilalta, saimme mukaamme hienot viinitilan nimellä varustetut viinilasit. Valitettavasti emme voineet niitä rinkkoihimme pakata, vaan jätimme lasit hostellin keittiöön.

Punaviinilasit rivissä odottamassa maistajia

 

Santiagossa kipusimme vielä viimeisenä päivänä ylös San Cristobal- kukkulalle, josta näki koko kaupungin. Tai olisi pitänyt nähdä. Ilma oli hiukan usvainen ja saasteetkin heikensivät näkyvyyttä. Kelit suosivat Santiagon vierailuamme. Aurinko tuli joka päivä esiin väistyvän usvan tieltä ennen puoltapäivää. Sateista ei ollut tietoakaan. Joinain päivinä oli lähes kuuma, toisina päivinä puhalsivat keväisen vilpoisat tuulet. Kukat kukkivat ja kesä teki tuloaan.

Santiago ei näyttänyt ylhäältä katsottuna läheskään niin kivalta kuin katutasosta.

 

Keidas keskellä autiomaata

Majoituimme San Pedro de Atacamaan kahdeksi yöksi. Tämä pikkukaupunki sijaitsee Pohjois-Chilessä vajaan 50km:n päässä Bolivian rajasta keskellä autiomaata. Kaupungin tiet ja kadut ovat hiekkaa. Talojen rakennusmateriaalina on käytetty punertavaa savea. Rakennusten julkisivut ovat ankeita, koska ulkoseiniä ei ole kukaan vaivautunut maalaamaan. Silti kaupungista löytyy esim. ihan hienoja ravintoloita ja viihtyisä keskusaukio. Boliviaan verrattuna hintataso on korkea, ja esimerkiksi vaatimattomasta hostellihuoneestamme jouduimme pulittamaan peräti 28e/yö. Saimme myös heittää hyvästit halvoille ravintolaillallisille.

Tältä näytti San Pedro de Atacaman hiekkatiepääkatu.

 

San Pedro Atacamasta järjestetään paljon retkiä lähiseudun nähtävyyksille. Kuitenkin suurin osa nähtävyyksistä oli samaa sorttia, mitä olimme jo Bolivian puolella nähneet (laguuneita, suola-aavikko, autiomaan maisemia yms.), joten valitsimme retkien joukosta sellaisia, jotka olisivat meille uudenlaisia. Jo heti tulopäivän illansuussa Pete halusi lähteä kokeilemaan hiekkalautailua. Hän on aiemmin harrastanut lumilautailua, joten tämä oli kesäinen korvike hänen vanhalle harrastukselleen. Anu ei puolestaan viitsinyt niin sanotusti maksaa turhasta, koska laji ei häntä kiinnosta. Peten lautaillessa autiomaan hiekkadyyneillä Anu päätti lähteä tutustumaan San Pedro de Atacaman ravintolatarjontaan.

Tulipahan kokeiltua tätäkin; Sand Boardingia eli hiekkalautailua

 

Seuraavana yönä Peteen iski tämän reissun ensimmäinen vatsatauti, joskaan se ei kauhean paha ollut. Anulla oli ollut samankaltaisia oireita edellisenä iltana, mutta oireet hävisivät yön aikana. Kävimme aamupäivällä kaupungin terveyskeskuksessa. Lääkäri ei ollut paikalla, eikä hoitajasta oikein hirveästi apua ollut. Piikin hoitaja olisi voinut pistää, mutta ei oikein hirveästi houkuttele ottaa tällaisissa maissa noita piikkejä, hygieniataso kun ei ole ihan Suomen luokkaa… Joitain tippoja ja jauhetta hoitaja antoi Petelle, lisäksi listan sallistuista ja kielletyistä ruoka-aineista. Kerroimme hoitajalle, että Peten silmässä on myös ongelma, että siellä taitaa olla hiekkamurusia edellisen päivän lautailureissusta. Tähän hoitaja totesi, että menkää ostamaan joitain silmätippoja kaupasta. Että sellaista. Me kun luulimme, että silmää voisi tutkia ja jopa poistaa sieltä ongelman aiheuttajan. Itsekin olimme roskaa yrittäneet edellisenä iltana poistaa, mutta tuloksetta.

Atacaman aavikolla, jonka sanotaan olevan maailman kuivin paikka.

Vatsatauti ei menoa haitannut. Iltapäivällä lähdimme retkelle Kuulaaksoon. Kuulaakso on alue, joka muistuttaa Kuun pintaa. Kirkas aurinkoinen ilma teki kalliomuodostelmista upean näköisiä. Navakka tuuli pöllytti hiekkaa paikka paikoin, joten saimme olla tarkkana, ettemme saaneet lisää hiekkaa silmiimme. Retken lopuksi nousimme Kuulaakson eräälle kukkulalle, josta sitten katselimme auringonlaskua.

 

Kuulaakson maisemia hetkeä ennen auringonlaskua

 

Kuulaaksossa sanotaan näyttävän samalta kuin Kuun pinnalla. Täällä NASA testasi myös Mars- mönkijöiden prototyyppiä.

 

Pari tuntia Kuulaakson retkeltä palaamisen jälkeen lähdimme jo uudelle retkelle. Tämän yöretken tarkoituksena oli tutkia tähtitaivasta läheisellä observatoriolla. Olosuhteet täällä Pohjois-Chilen kuivalla aavikkoalueella ovat otolliset tähtien tarkkailulle, koska valtaosa illoista on pilvettömiä.

Iloksemme opas oli kanadalainen tähtitieteilijä, joka parempien ilmojen perässä oli pari vuotta aiemmin muuttanut Kanadasta Chileen. Saimme siis kunnon englanninkielisen opastuksen. Aluksi oppaamme kertoi yleisiä asioita taivaankappaleista sekä hieman historiaa siitä, miten ihmiset ovat näitä taivaankappaleita ennen muinoin tarkkailleet ja kuinka kehityksen eteneminen on muuttanut ihmisten käsityksiä maailmankaikkeudesta. Lisäksi hän nimesi meille eri tähtiä, joista monet olivat sellaisia, joita ei näe kuin täällä eteläisellä pallonpuoliskolla. Aurinkokuntamme suurin planeetta Jupiterkin näytti ihan tähdeltä, mutta kun katsoimme sitä suuren kaukoputken läpi, niin huomasimme, että tutunnäköinen planeettahan se siellä killittää kirkkaassa yössä!

Lopuksi saimme siis katsella tähtiä, Kuuta ja Jupiteria erilaisten kaukoputkien läpi. Kuu oli tuona iltana vielä lähes täysi, ja pystyimme kaukoputken läpi havaitsemaan mm. Kuun kraaterit melko tarkkaan. Jotkut tähdistä olivat niin kaukana, että niitä ei paljaalla silmällä pystynyt edes näkemään, mutta kaukoputken läpi kylläkin. Nämä tähdet olivat kaukana toisissa galakseissa. Tämä retki oli mielenkiintoinen. Ainut miinus oli todella kylmä yö. Päivisin täällä saa hikoilla helteessä, mutta öisin toppavaatteille on käyttöä. Onneksi retken järjestäjät toivat meille toppatakkeja ja huopia. Retki päättyi kuuman kaakaokupin ääressä kysymysrinkiin observatorion mökissä. Joku kuorsasi oppaan vastaillessa kysymyksiin. Meitäkin jo väsytti. Aamulla oli määrä lähteä pitkälle bussimatkalle kohti Chilen pääkaupunkia Santiagoa.

Tältä Kuu näytti teleskoopin läpi katsottuna.

 

Hiekkaa ja suolaa Bolivian aavikolla

Siellä sitä vielä ihmetellään…

Lähdimme iltaseitsemältä yöbussilla kohti Uyunia. Vielä pysähtyessämme bolivialaiselle huoltoasemalle klo 2 yöllä kaikki näytti hyvältä. Bussi kulki halki ylänköjen. Ilma oli viileä, mutta onneksemme bussissa oli lämmitys. Klo 4 alkoivat ongelmat. Bussi pysähtyi keskelle ei mitään. Sitä tutkittiin ja korjattiin. Noin tunnin odottamisen jälkeen lähdimme uudelleen liikenteeseen. Sitä riemua ei kauan kestänyt. Noin kymmenen minuutin kuluttua pysähdyimme taas. Bussia korjattiin jälleen, nyt 20 minuutin ajan. Taas uusi yritys, eli ajoimme 10 minuuttia, mutta jälleen bussi joutui pysähtymään, tällä kertaa johonkin pieneen kylään. Raidetangon nivel oli hajonnut. Anun piti lähteä soittamaan Uyuniin matkatoimistoon, ettemme ehtisi varaamallemme suola-aavikkoretkelle. Linjan toisessa päässä sanottiin onneksi, että ei hätää, huomenna pääsisimme lähtemään retkelle.

Uyunin pikkukaupungin kellotorni

 

Noin kolmen tunnin odottamisen jälkeen kyllästyimme bussikuskin lupauksiin matkan pikaisesta jatkumisesta. Kuin tyhjästä oli parin korttelin päähän ilmestynyt rähjäinen bussi, jonka kyytiin oli menossa lisäksemme  yli kymmenen muutakin halukasta matkustajaa. Kolmen euron suuruinen maksu ei tuntunut paljolta, ottaen huomioon sen, että pääsisimme Uyuniin huilaamaan jo aamupäivällä, mikäli tämä bussi kestäisi 100km:n hiekkatierönkytyksen. Kestihän se! Saavuimme Uyuniin ennen klo 11:ta. Varmistimme vielä matkatoimistosta, että retki onnistuisi seuraavana päivänä. Löysimme edullisen hotellin ja pääsimme viettämään lepopäivää.

 

Seuraavana aamuna starttasimme kolmipäiväiselle retkelle. Suuntasimme ensin maailman suurimmalle suolatasangolle, Uyunin suola-aavikolle, joka sijaitsee yli 3600m merenpinnan yläpuolella. Uyunin suola-aavikko on yksi erikoisimmista paikoista, joissa olemme koskaan käyneet. Aavikko jatkui silmänkantamattomiin. Sen pinta-ala on suurempi kuin Titicaca- järven. Aurinko porotti kirkkaasti kohtisuorasti yllämme tehden vaaleasta aavikosta todella häikäisevän. Ilman aurinkolaseja ei pystynyt maisemaa katsomaan.

Anu temppuilemassa suola-aavikolla

 

Uyunin suola-aavikolla on myös saaria. Kuskimme Pablo ajoi meidät kuusi retkeläistä nelivetomaasturilla Incahuasin saarelle, jossa yli kymmenmetriset kukkivat kaktukset kohosivat korkeuksiin. Tämä paikka oli meistä erityisen hieno. Kipusimme saaren korkeimmalle kohdalle sillä välin, kun Pablo valmisti meille lounaan. Kaksi laamaa yritti saada kuivasta maasta itselleen syötävää. Täällä on sadekausi tammi-helmikuussa, mutta aavikolla suolan alla on koko ajan vettä. Suola tuntui kovalta jalkojen alla.

Suola-aavikon erikoisia maisemia

 

Myöhemmin iltapäivällä majoituimme hiukan suola-aavikon ulkopuolella sijaitsevaan suolahotelliin. Hotellin seinät oli tehty suolasta lukuunottamatta seinien alaosia. Hotellihuoneessa tuoksui samalta kuin Kreikan hotelleissa. Sänkykin oli valmistettu suolasta. Ulkona oli aaseja ja vikunjoita. Suolahotellissa oli muitakin kuuden hengen retkiseurueita oppaineen.  Illallinen ei ollut niitä parhaita. Toisaalta jos kolmen päivän retken hinta kyyteineen, majoituksineen ja aterioineen maksaa 70 euroa/hlö, ei voi odottaa luksusta ja gourmet- aterioita. Luksusta saimme ostamalla illallisen kanssa bolivialaista punaviiniä hintaan 5,50e/pullo. Ei paha hinta ottaen huomioon paikan, jossa olimme!

Tässä suolahotellissa yövyimme.

 

Toisena retkipäivänä ajoimme pitkän matkan halki autiomaan. Näimme useita laguuneita flamingoineen. Täällä on ainakin kolmen sortin flamingoja. Emme ole koskaan nähneet niin paljon flamingoja kuin tänään! Pablo taikoi meille taas lounaan. Lounaat ovat olleet retken parhaita aterioita, vaikkeivat nekään mitään luksusta ole olleet. Kuitenkin plussana mainittakoon, että ruoka on katettu hienosti esille kunnon astioihin, eikä meidän ole tarvinnut syödä kertakayttöastioista. Olemme syöneet keskellä luontoa kivipöytien ääressä. Pablo on virittänyt meille puhtaan pöytäliinan astioiden alle. Ruokalajeja on ollut useita.

Flamingot laskeutumassa laguunille

 

Ajoimme läpi maailman korkeimmalla sijaitsevan autiomaan. Korkeus merenpinnasta täällä on n. 4500m. Aurinko porotti lämpimästi, mutta tuuli viilensi ilmaa. Täällä aurinko on erityisen petollinen, sillä ohut ilma lisää polttavuutta. Koska tuuli viilentää ilmaa, palamista ei huomaa.

Pysähdyimme keskellä autiomaata katsomaan erikoisia kivimuodostelmia. Niistä kuuluisin on kivipuu (Tree Stone). Alueella oli paljon muitakin hienoja muodostelmia, mutta kivipuu kyllä erottui muista edukseen.

Tree Stone eli Kivipuu koko komeudessaan

 

Toisen päivän viimeisenä  käyntikohteena meillä oli punainen laguuni. Tämänkin laguunin ympärillä oli valkoista suolaa. Laguuni on joskus ollut suurempi. Näimme flamingoja, jotka etsivät laguunista ravintoa. Laguunin väri muuttuu sään ja vuorokaudenajan mukaan. Esimerkiksi pilvisellä säällä laguuni on ruskea. Aikaisin aamulla sekä illalla väri on puolestaan valkoinen.

Punaisen laguunin värit olivat häikäisevät.

 

Toisen yön vietimme keskellä aavikkoa sijaitsevassa savitiilistä tehdyssä alkeellisessa majatalossa. Suihkua ei ollut. Vessojen  ja koko talon siisteys oli mitä sattui. Suomalaiset hygieniapassikouluttajat olisivat kauhistelleet keittiötä, jossa illallisemme valmistettiin. Pablo putsasi autoa hiekkapölystä. Eräältä matkaseurueemme jäseneltä varastettiin tässä epämääräisessä majapaikassa  käytävällä latauksessa oleva kännykkä illalla. Epäilimme paikallisia, jotka hiippailivat pitkin käytävää illan aikana. Yövyimme kuuden hengen makuusalissa. Nukuimme kylmyyden ja sotkuisen sängyn takia makuupusseissa.

Lähdimme matkaan kolmantena retkipäivänä jo klo 5.30. Aavikon pienet vesilammikot olivat jäässä. Autossa ei toiminut lämmitys. Aurinko kuitenkin nousi ja alkoi mukavasti lämmittää. Näimme geysirin ja kuumia lähteitä, mutta esimerkiksi Yellowstoneen verrattuna ne eivät olleet mitenkään erikoisia.Kukaan ryhmäläisistämme ei halunnut pulahtaa erääseen kuumaan lähteseen, jonka lämpötila oli 30 astetta. Tämä kuuma lähde oli pieni ja täynnä turisteja. Ei kovin houkutteleva siis.

Tämän kuuman lähteen höyry on kuulemma myrkyllistä.

 

Retken lopuksi näimme vielä vihreän laguunin, joka pettymykseksemme ei ollutkaan vihreä, vaan aivan harmaa. Vihreä tämä laguuni on kuulemma keskipäivän aikaan, kuin aurinko paistaa korkealta. No, olimmehan noita laguuneita jo tällä retkellä nähneet useita. Sitten Pablo heitti meidät Bolivian ja Chilen rajalle ja lähti itse ajamaan takaisin Uyuniin. Raja oli periaatteessa mökki keskellä autiomaata. Meitä tultiin hakemaan Chilestä käsin. Chilen rajamuodollisuudet hoidettiin yllätykseksemme vasta 47km:n päässä rajalta sijaitsevassa San Pedro de Atacama- nimisessä kaupungissa, jonne olimme kaikki menossa. Laskeuduimme alas 2500m:iin merenpinnasta. Ilma oli pitkästä aikaa kuuma. Oli aika kaivaa taas esiin hellevaatteet.

Bolivian rajalla ei paljon tarkastuksia tehty. Leima passiin ja menoksi…

 

Maailman korkeimmalla sijaitsevassa pääkaupungissa

Noitatorin antimia

La Paz on maailman korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki. Sen korkeus on 3250–4100 metriä merenpinnan yläpuolella. Onneksi olimme jo jonkun aikaa oleilleet korkeassa ilmanalassa, joten vuoristotaudin oireita ei tullut. Itse La Paz ei meitä sykähdyttänyt. Kyseessä on saasteinen ja meluinen suurkaupunki, jossa ei ole mitään erityistä hienoa nähtävää. Erikoisin paikka lienee noitatori, joka on itse asiassa vain krääsänmyyntikatu. Merkillepantavaa täällä on myynnissä olevat laamansikiöt, joiden uskotaan tuottavan onnea.

Kaupunkia ympäröiviltä vuorilta aukeavat ihan hienot näkymät kaupunkiin. Lisäksi La Pazista järjestetään monia retkiä lähialueiden nähtävyyksille. Tämän takia mekin vietimme La Pazissa viisi yötä ja pidimme kaupunkia tukikohtana retkillemme.

Yksi Tiwanakun monoliiteista

Ensimmäisenä päivänä teimme retken Tiwanakuun. Tiwanaku on muinainen hylätty intiaanikaupunki, joka on peräisin ajoilta ennen inkoja. Kaupunki on aika lailla espanjalaisten tuhoama. Lisäksi sitä ollaan paraikaa kaivamassa esiin. Rahat vain eivät oikein tunnu kunnolla riittävän tähän hommaan. Tiwanakun mieleenpainuvimpia kohteita olivat monoliitit eli kivestä veistetyt patsaat sekä auringonportti, joka on parhaiten säilynyt yksityiskohta auringon temppelistä.

Toisena retkikohteenamme oli La Pazin kupeessa sijaitseva Kuulaakso. Kuulaakso on eroosion tuloksena syntynyt kallio- ja savimuodostelma, jossa on tyypillistä jyrkät terävät vaaleanruskeat kalliohuiput. Positiivisena ylltyksenä tällä retkellä oli englantia puhuva opas. Olimme varautuneet espanjankieliseen opastukseen, mutta oppaamme puhuikin molempia kieliä!

Kallio-savimuodostelmia Kuulaaksossa

 

Kuulaakson retkeen sisältyi myös käynti hyvin korkealla vuorella nimeltään Chacaltaya. Chacaltayan huippu on peräti 5430 metriä merenpinnan yläpuolella, joten kyseessä on korkein kohta, missä olemme koskaan käyneet. Näillä leveysasteilla lumiraja kulkee n. 5000 metrissä, joten patikoidessamme ylös Chacaltayalle jouduimme tarpomaan osin lumessa. La Pazissa päivälämpötila kohoaa 20 asteeseen, mutta täällä lämpötila jää alle 10 asteen. Erittäin ohuen ilmanalan vuoksi meidän piti vaeltaa ylös huipulle hyvin rauhallisesti.

Uusi korkeusennätys 5430m

 

Automatkalla Chacaltayalle ja takaisin alas La Paziin näimme myös erään kuuluisan vuoren, jonka emme tienneet täällä olevankaan. Kyseinen vuori on Paramount Pictures- elokuvastudion logossa oleva vuori. Vuori näkyi menomatkalla hyvin auringon paistaessa, mutta alastulomatkalla pilvet peittivät osin tätä vuorta.

Näyttääkö tämä vuori tutulta? Vain tähdet puuttuvat…

 

Seuraavan päivän huilailimme hostellilla. Illalla lähdimme katsomaan La Pazin esikaupunkialueella joka sunnuntai järjestettävää Cholitas- showpaini-iltaa. Kyseessä on perinteinen bolivialainen juttu, eli naiset ”painivat” pääosissa perinteisissä bolivialaisissa asuissaan. Tosin suurin osa ”painijoista” oli eri rooliasuihin pukeutuneita miehiä. Parissa matsissa mies otteli naista vastaan ja illan viimeisessä ottelussa naiset ottivat mittaa toisistaan. Tosin näissä geimeissä vain näytellään, eli kaikki on periaatteessa ennalta suunniteltua. Yleisölle halutaan näyttää, että nyt sattui, mutta todellisuudessa kaikki on pelkkään teatteria. Yleisö kommentoi showta huutamalla ja heittämällä lavalle ruokaa ja juomaa. Myös ”painijat” heittivät yleisön päälle vettä ja limsaa. Tuloksena tästä kaikesta oli hirveä sotku jo ennestään sotkuisella areenalla. No, huvinsa kullakin. Eiköhän meille riittänyt tämä kerta showpainia.

Tanner tömisi, kun cholitakset ”taistelivat.”

 

Viimeinen retkemme suuntautui Death Roadille. Kyseistä tietä mainostetaan maailman vaarallisimpana tienä, ja sitä se voi hyvinkin olla.Tie mutkittelee Andien vuoristossa laskeutuen 4700 metristä reiluun 1000 metriin merenpinnan yläpuolella. Varsinainen Death Road on korvattu uudella asfalttitiellä, mutta tällä vanhalla vaarallisella tiellä järjestetään päivittäin alamäkipyöräilyretkiä.

Alkutaipaleella

 

Erään toisen ryhmän pyöräilijä otti harha-askeleen ja tipahti pyörineen reunan yli. Tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä.

Meidät kuskattiin aamulla ylös lähtöpaikalle, jossa meille annettiin pyörät ja suojavarusteet. Ohjeiden anto oli hyvin minimaalista. Ensimmäinen 21km:n osuus oli vasta alkusoittoa, sillä tämä tiepätkä oli asfalttia. Autojakin oli liikenteessä tällä pätkällä. Seuraavat 8km meitä taas kuskattiin, koska kyseinen osuus oli tasaista ja ylämäkeä, eivätkä nämä pyörät kuulemma sovi sellaiseen maastoon. Ihan hyvin olisimme voineet tämänkin osuuden polkea, eivät ne ylämäet nyt niin jyrkkiä olleet!

Yksi Death Roadin tunnetuimmista jyrkänteistä

 

 

Sitten alkoi varsinainen Death Road eli n. 31km:n mittainen hiekkatieosuus, jossa ei huoltoautoja lukuunottamatta juuri liikennettä ollut. Laskimme melko vauhdikkaasti alas tätä paikka paikoin aika jyrkkää tietä. Välillä pysähdyimme katsomaan alas rotkoon. Onneksi tie oli mielestämme yllättävänkin leveä, joten mitään paniikkia emme sen puolesta kokeneet, vaikka olimme lukeneet kauhujuttuja ihmisten loukkantumisista ja kohtalokkaista putoamisista alas rotkoon. Piti vain olla tarkkana ja keskittyä olennaiseen.

Matkan aikana lämpötila nousi rajusti. Ylhäällä lähtöpaikalla oli viileää, mutta saavuttaessamme päätepisteen oli jo kuumaa. Toisaalta oli ihana nauttia pitkästä aikaa helteestä. Kaikki ryhmämme jäsenet selvisivät hienosti loukkaantumatta tästä pyöräreissusta. Meidät vietiin urakan jälkeen eräälle hotellille. Viileä suihku tuntui mukavalta taas pitkästä aikaa! Miinuksena oli pitkä paluumatka La Paziin, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta pääsimme hostellillemme, joka sattui olemaan tämän retkenjärjestäjän toimisto. La Pazissa oli taas tutun viileä ilta. Alpakanvillapipo ja –käsineet lämmittivät mukavasti. Lopuksi kaikille jaettiin retken hintaan kuuluva Death Road Survivor- t-paita sekä cd-levy, jossa on valokuvin ikuistettuna tämä vauhdikas päivä.

Näillä varusteilla selvisimme naarmuitta Death Roadista.

 

Illallinen venyi tällä kertaa todella myöhäiseksi. Onneksi La Pazin luottoravintolamme The Steakhouse oli auki puoleenyöhön. Seuraava päivä olisi huilipäivä. Aioimme pitää hostellihuonetta iltaan asti. Yöbussi lähtisi kohti Etelä-Boliviaa ja veisi meidät uusiin seikkailuihin.

 

Titicaca- järvi Bolivian puolella

Colca Canyonilta matka jatkui Punon kaupungin kautta Boliviaan. Rajanylitys sujui helposti ja nopeasti verrattuna Keski-Amerikan maiden rajanylityksiin. Maastalähtöveroa ei tarvinnut maksaa, eikä matkatavaroita tarvinnut raahata turhiin ”tarkastuksiin.” Saavuimme lähellä Perun ja Bolivian rajaa sijaitsevaan Copacabanaan. Copacabanasta tulee tietysti ensimmäisenä mieleen Brasilian Rio de Janeiron kuuluisa kaupunginosa ja ranta, mutta tämä Copacabana on pikkukaupunki Titicaca- järven rannalla lähellä Perun ja Bolivian rajaa.

Copacabana

 

6000 asukkaan Copacabanan viereinen kukkula houkutteli meidät kipuamaan huipulleen. Tarkoituksena oli mennä katsomaan ja valokuvaamaan auringonlaskua. Kiipesimme kukkulalle odotettua nopeammin, joten jouduimme odottelemaan melkoisen kauan ylhäällä auringonlaskua. Laskihan se aurinko viimein. Loppuvaiheessa näytti aivan siltä, kuin taivas olisi ollut tulessa.

Auringonlasku Titicaca- järvellä

 

Copacabanassakaan ei ole tuon kukkulan lisäksi mitään kummempaa nähtävää. Sen sijaan viereisen Titicaca- järven saaret ovat alueen tunnetuin nähtävyys. Ostimme päivän retken Auringon saarelle (Isla del Sol). Auringon saari on kuuluisa muinaisten intiaanien raunioista.

Inkojen raunioita Auringon saarella

 

Retken hinta oli mielestämme edullinen. 19 euron hintaan (per henkilö) kuului laivamatkat saarelle ja takaisin, henkilökohtainen opas, pääsyliput raunioille ja saaren kultamuseoon (jossa oli näytillä muinaisten intiaanien astioita ja muita esineitä) sekä lounas. Tosin opas oli tällä kertaa todella huono. Olimme varanneet englanninkielisen opastuksen, mutta tämä opas puhui todella huonoa englantia. Puolet sanoista oli espanjaa. Lisäksi hän ei ymmärtänyt yksinkertaisia kysymyksiä. Itse asiassa tämä opas ei edes vaivautunut kertomaan meille paljonkaan saaren historiasta. Onneksi intiaaniasiat olivat meille jo tuttuja, ja lisäksi Anu käytti espanjankielisiä apusanoja kysyessään oppaalta kysymyksiä.

Maisemia Auringon saarelta

 

Suurin osa Auringon saaren retkestä kului vaeltamiseen. Vaelsimme yhteensä lähes 4 tuntia, välillä alas ja sitten taas ylös. Kävelyvauhtimme oli melko reipas, joten vaellus kävi hyvästä treenistä, kun vielä ottaa huomioon sen, että vaelsimme koko ajan vajaassa 4000 metrissä merenpinnan yläpuolella. Maisemat Titicaca- järvelle olivat hienot, mutta nuo rauniot eivät enää jaksaneet niin kiinnostaa, ei sen jälkeen, kun on käynyt Machu Picchulla.

Vaellusreittimme kulki kukkulalta kukkulalle

 

Auringon saaren lähellä sijaitsee myös pieni Kuun saari intiaaniraunioineen. Kuun saarella asuu tällä hetkellä 15 ihmistä. Ihmettelimme sitä, miksi emme voineet tehdä pikapysähdystä Kuun saarelle. Yksityisvene saarelle olisi maksanut 35e, joten jätimme Kuun saaren väliin ja tyydyimme katselemaan sitä Auringon saarelta.

Näkymät Auringon saarelta Kuun saarelle

 

Vietettyämme Copacabanassa kaksi yötä päätimme suunnata kohti Bolivian pääkaupunkia La Pazia. Olimme ostaneet liput turistibussiin, mutta kun lähdön aika tuli, kävi ilmi, että bussi olikin ylibuukattu. Jouduimme paikallisbussiin. Onneksi paikallisbussit täällä ovat siistimpiä kuin Keski-Amerikassa. Olimme kuitenkin maksaneet kalliimman hinnan turistibussista (peräti 3e/hlö), joten vaadimme rahaa takaisin, sillä paikallisbussin hinta oli vain 2e/hlö. Kyse ei ollut niinkään rahasta, vaan periaatteesta. Meille palautettiin yhteensä 2e lippujen hinnasta, eli reklamointi kannatti.

Bussimatkaan sisältyi pieni yllätys, Titicaca- järven ylitys eräästä kapeasta kohdasta. Bussi pistettiin kiikkerän näköiseen lauttaan ja ihmiset pientä maksua vastaan veneeseen. La Paziin pääsimme kuitenkin onneksi aikataulun mukaisesti.

Toivoimme, ettei bussi uppoaisi kaikkine matkatavaroineen.