Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Belizen kahdet kasvot

Matkustimme bussilla kolme tuntia Floreksen kaupungista Guatemalasta Belizeen. Yllätykseksemme näimme pitkästä aikaa suomalaisia, kun bussissa sattui olemaan toinen suomalaispariskunta. Bussimme saapui Belize Cityyn. Emme jääneet kaupunkiin, koska Guatemalassa sanottiin sen olevan vaarallinen. Sen sijaan ostimme laivaliput San Pedrolle, saarelle, josta Madonna aikoinaan lauloi ”La Isla Bonita.” Karibanmeri kimmelsi ja aurinko paistoi kuumasti, kun laiva saapui valkohiekkaisen palmusaaren satamaan.

San Pedron rantaa

 

Polskimassa hotellimme rantavedessä

Löysimme kohtuuhintaisen hotellin rannan kupeesta kävelymatkan päässä laivalaiturilta saaren pääkaupungista San Pedrosta. Sadekauden takia turisteja saarella oli melko vähän, mikä luonnollisesti vaikutti hintatasoon meille edullisella tavalla. Belize on Guatemalaa kalliimpi maa. Saimme kuitenkin kahden hengen huoneen jääkaapilla, nettiyhteydellä ja ilmastoinnilla hintaan n. 30e/yö. Mikä parasta, hotelliltamme pääsi suoraan rannalle ja uimaan! Sadekaudesta huolimatta säät suosivat meitä Belizessä. Vain tulopäivänämme satoi hiukan. Muuten oli kuumaa ja aurinkoista.

Palmun varjo toi helpotusta helteeseen.

 

Murena kurkistaa kolostaan

Pääsyy San Pedron saarelle tuloomme oli se, että pääsisimme nauttimaan auringosta ja rannoista, uimaan lämpimään Karibianmereen sekä snorklailemaan. Ostimme kahden ja puolen tunnin snorklausretken ja pääsimme snorklaamaan kahteen eri kohtaan maailman toiseksi pisimmälle koralliriutalle. Ensimmäisessä kohdassa näimme korallimuodostelmien ohella värikkäitä kaloja, pienen hain sekä pari rauskua. Vesi oli niin lämmintä, että Anukin tarkeni olla vedessä pitkään palelematta, eikä vilu tullut edes veneen ajaessa seuraavaan uimapaikkaan!

Merenalaista elämää Karibialla

 

Yksi koralliriutan asukeista

 

Valmiina snorklaamaan haiden sekaan…

Seuraavassa snorklauspaikassa oppaamme heitti veteen jotain kalantapaista, minkä seurauksena suuri joukko haita ampaisi paikalle. Oikeastaan ne kuulemma tulivat jo havaitessaan veneemme moottorit. Kylkiäisenä paikalle saapui myös muita isoja kaloja sekä iso joukko rauskuja. Vaikka meren eläimiin ei saisi koskea, niin oppaamme tarttui tiukasti kiinni yli parimetriseen  haihin ja antoi meidänkin kosketella ja taputella tätä merten petoa. Suurin osa haistahan ei ole ihmiselle vaarallisia, mutta yleensä sanotaan, että ne eivät ole vaarallisia, jos niitä ei häiritse. Nämä hait olivat kuitenkin ilmeisesti tottuneet siihen, että ruokapalkkaa vastaan niitä sopi hiukan kosketella.

Hait suostuivat kuvattaviksi.

 

Rauskun kanssa uiskentelemassa

 

Meidän oli määrä olla San Pedron saarella vain kaksi yötä, mutta suunnitelmiin tuli yllättäen muutos. Viimeisenä yönä klo 2 Pete heräsi kolahdukseen. Sänkymme jalkopään lähellä oleva verho liikkui niin, että hän luuli ensin sen takana olevan jonkin eläimen, joka pyrki sisään huoneeseemme. Pete yritti säikäyttää tuntematonta hahmoa pois samalla tavalla kuin heinäkuussa  Lake Tahoella karhua sen tullessa sisään autotalliin. Samassa hän kuitenkin huomasi, että ikkunan alapuolella oleva rinkka oli ilmassa ja että se laskettiin saman tien takaisin lattialle. Siinä kohdin Anukin heräsi. Pete tajusi jo tuossa vaiheessa, että ikkunan kautta tullut vierailija oli varas, joka luultavasti ei ollut astunut jalallaan huoneeseemme, vaan kurotti ikkunan kautta sisään huoneeseen. Pete ehti nähdä ikkunasta ulkona pakenevan hahmon.

Nopean tilanneanalyysin jälkeen puimme vaatteet päällemme ja menimme ulos katsomaan, näkyykö siellä ketään/mitään. Eipä siellä näkynyt mitään. Palasimme sisään ja silloin huomasimme, että  ikkunan vieressä olevan vaatenaulakon ylähyllyltä oli kadonnut tietokoneemme, jossa se odotti aamua ja mahdollisia Skype- puheluita Suomeen. Tilanne oli ilmiselvä: Varas tiesi mitä hakea, sillä ulkopuolelta ei millään näe, mitä hyllyllä oli. Varas nosti rinkan maasta luultavasti vain sen takia, että tietokoneen virtajohto oli jäänyt jumiin sen alle. Emme tietenkään voineet olla ihan varmoja siitä, yrittikö varas ottaa myös rinkkan, mutta joka tapauksessa hänelle tuli kiire huomatessaan meidän heränneen.

Eipä siinä auttanut muu kuin ottaa kaikki muut arvotavarat mukaan ja lähteä etsimään poliisiasemaa keskellä yötä. Kysyimme tietä poliisiasemalle satunnaiselta ohikulkijalta. Pieni pelko hiipi mieliimmee. Jospa ohikulkija ei ollutkaan satunnainen, vaan osa suunnitelmaa, jossa loputkin tavaramme varastettaisiin. Valmistauduimme juoksemaan henkemme edestä, mutta onneksi poliisiaseman valot kajastivat kadulle. Asema oli loppujen lopuksi todella lähellä hotelliamme.

Rikosilmoituksen teko sujui  leppoisasti kuumassa yössä. Belize on onneksi englanninkielinen maa, joten kieliongelmilta vältyttiin. Tapahtumien kulku kirjattiin kahdelle paperille käsin, ja poliisit tulivat vielä käymään hotellihuoneessamme. Pyysimme saada vakuutusyhtiötä varten raporttia yön tapahtumista, mutta se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Poliisit sanoivat siihen menevän aikaa jopa kuukauden. Meidän piti odottaa uuden aamun sarastusta, jotta asiaan saataisiin lisäselkoa.

Emme nukkuneet sinä yönä enää yhtään. Aamulla hotellin omistajien tullessa paikalle kerroimme heille, mitä oli tapahtunut. Omistajapariskunta oli ihmeissään tapahtuneesta. Kerroimme heille välittömästi, että epäilemme hotellin naissiivoojalla olevan osuutta varkauteen, koska hän oli käynyt huoneessamme ja nähnyt tietokoneen olevan hyllyllä ikkunan vieressä. Omien analyysiemme mukaan siivooja oli informoinut jotakin miestuttua tietokoneesta sekä ikkunasta, jonka lukko oli rikki, ja tämä tuttu oli sitten tullut huoneeseemme hakemaan koneen pois. Omistajat jututtivat siivojaa, mutta eivät saaneet hänestä mitään irti.

Jouduimme juoksemaan poliisiasemalla useita kertoja päivän aikana. Poliiseja oli asemalla paljon, mutta asioita ei tunnuttu saavan hoidettua millään. Tuntui siltä, että poliisit vain hengailivat asemalla ja jutustelivat tuttujen kanssa. Yksi poliisimies ihaili pitkiä kynsiään ja toinen vääntelehti ja virnuili mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Meille luvattiin jonkinlaista rikosraporttia kolmen päivän sisällä ja lopulta samalle päivälle, mutta henkilö, jonka oli määrä se meille kirjoittaa, ei ilmestynyt töihin kuin vasta joskus iltapäivällä, vaikka hänen työaikansa alkoi aseman infokylttien mukaan klo 9. Onneksi lopulta saimme lausunnon käteemme.

Suuri joukko poliiseja kävi myös tutkimassa uudestaan huoneemme. Joukossa oli napakka ja tomera naispoliisi, joka kuulusteli meitä ja omistajia. Jos joku varkauden ratkaisisi, niin se olisi juuri tämä henkilö. Huoneemme tutkittiin ja selvitettiin, ettemme olleet piilottaneet itse tietokonettamme jonnekin. Eräs toinen poliisi ilmeisesti otti  sormenjälkiä. Myös hotellin omistajia kuulusteltiin. Kävi ilmi, ette he olivat havainneet ikkunan lukon olevan rikki jo edellisellä viikolla, mutta eivät olleet korjauttaneet sitä. Samana päivänä ikkuna pultattiin kiinni niin, ettei sitä enää saanut ollenkaan auki. Saimme yöpyä hotellissa seuraavan yön ilmaiseksi, mutta jouduimme vaihtamaan huonetta, koska kyseiseen huoneeseen oli tulossa muita asiakkaita.

Pohdiskelimme tapahtuman jälkeen asioita, jotka johtivat varkauteen. Meillä kävi todella huono tuuri. Menimme juuri tuolle saarelle, menimme juuri tuohon hotelliin ja juuri siihen huoneeseen, jossa oli tuo onneton ikkuna, jonka lukko oli rikki. Mutta mitä ihmeellisintä, EMME TARKISTANEET VERHON TAKANA OLEVAA IKKUNAA, EMMEKÄ SIIS HUOMANNEET RIKKI OLEVAA LUKKOA! Jätimme tietokoneemme hyllylle yöksi, emmekä laittaneet sitä reppuun, niin kuin yleensä teemme. Ja sitten hotellissa sattui olemaan juuri tuo siivooja. Poliisit kuulustelivat siivoojaa, mutta eivät ilmeisesti saaneet mitään irti hänestä. Varmaankaan häntä vastaan ei ollut mitään todisteita.

Siinä mielessä meillä kävi hyvä tuuri, että varastettu tietokoneemme oli hiukan rikki ja siitä oli jo tehty vahinkoilmoitus vakuutusyhtiöön. Lisäksi varas ei saanut koneen akkua, koska se oli irti koneesta toisella sängyllä tapahtumahetkellä. (Tosin ei meilläkään pelkälle akulle ole mitään käyttöä.)  Konetta pystyy siis käyttämään ainoastaan johdon kanssa (hehee). Varas ei myöskään päässyt käsiksi reppuun, jossa oli passimme, rahamme ja luottokorttimme. Repun olimme sentään laittaneet yöksi sänkymme viereen.

Tapahtuman seurauksena aloimme olla entistä varovaisempia arvotavaroidemme suhteen ei pelkästään kadulla, vaan myös hotellihuoneessa. Tarkistaisimme vastedes aina, että kaikki ikkunat saa lukkoon. Virittäisimme tavaroita ikkunoiden ja ovien eteen niin, että jos joku tulisi sisään huoneeseen, heräisimme siihen heti. Passit, rahat ja luottokortit olisivat tästedes nukkuessamme köytettyinä kiinni itseemme sekä tyynyn alla tyynyliinan sisässä. Lisäksi mitään arvotavaroita emme enää jättäisi huoneeseen näkyville päiväsaikaan, vaan piilottaisimme sellaiset tavarat pois näkyvistä, tai kuljettaisimme mukana. Toivotaan, että tämä jäisi reissumme ainoaksi varkaustapaukseksi.

Belize näytti meille sekä hyvät että huonot puolensa. Tapahtuneesta huolimatta meille jäi Belizestä hyvä kuva. Varkauksia voi sattua missä päin maailmaa tahansa, myös Suomessa. Belizeä voimme kuitenkin matkakohteena suositella, ja voisimme sinne itsekin palata.

Belizen parhaita puolia hotellimme terassilta

 

Keski-Amerikan aarteita

Kuuden euron hotellihuone Guatemala Cityssä

Ensivaikutelmamme Guatemalasta ei ollut kovinkaan hyvä. Bussimme saapui Guatemalan pääkaupunkiin Guatemala Cityyn hämärän laskeutuessa. Emme halunneet jatkaa matkaa pimeässä , joten meidän oli pakko jäädä suurkaupunkiin, josta emme olleet kuulleet ihmisten sanovan mitään hyvää. Onnistuimme saamaan toistaiseksi reissumme halvimman hotellihuoneen (6e) läheltä bussiasemaa. Huone oli aika epäilyttävän näköinen eikä kovinkaan puhdas, mutta paikan omistaja vakuutti sen olevan turvallinen. Suihkusta ei tullut kuin kylmää vettä. Omistaja sanoi, että lämmintä vettä tulee vasta seuraavana päivänä. Vaativina asiakkaina saimme kuitenkin järjestymään itsellemme lämmintä vettä. Meille tuotiin iso ämpärillinen lämmintä vettä, joten peseytyminen onnistui. Nukuimme yön makuupusseissa, koska emme halunneet liata itseämme epäsiistin näköisessä sängyssä. Onneksi aamun koittaessa pääsimme jatkamaan matkaa Guatemalan parempiin kolkkiin.

Suuntasimme kohti Atitlan- järveä paikallisten bussilla. Startattuamme bussiasemalta kyytiin hyppäsi sisäänheittäjä, joka roikkui lähes koko matkamme ajan ovessa ja yritti saada bussiin lisää matkustajia huutamalla ihmisille bussin määränpään nimeä.  Hän onnistuikin saamaan bussiin kiitettävästi lisää porukkaa. Välillä bussiin tuli ruokien ja juomien myyjiä. Matka oli hyvin erilainen verrattuna Suomen bussimatkoihin.

Matkustimme yhteensä kolmella eri bussilla päästäksemme määränpäähämme Panajacheliin, joka on pieni kaupunki Atitlan- järven rannalla Etelä-Guatemalassa. Kaksi viimeistä etappia kuljimme rähjäisillä tupaten täynnä kulkevilla rämäbusseilla, mutta pääsimme kuin pääsimmekin perille.

Atitlan- järvi sitä ympäröivine tulivuorineen

 

Makuelämyksiä Guatemalassa

Panajachel oli täysin erilainen kuin Guatemala City. Kaupunki oli siisti ja turvallisen tuntuinen, ja siellä oli paljon hotelleita ja ravintoloita.Koska satuimme alueelle turistikauden ulkopuolella sadekauden aikaan, saimme ihan hyvätasoisen hotellihuoneen sopuhintaan 15e/yö. Ruoka ravintoloissa oli hyvää ja edullista. Kahden hengen illallisen juomineen sai  10 eurolla. Luottokortit toimivat Guatemalassa vaihtelevasti. Vaikka Visan tai MasterCardin logot löytyvät liikkeen ikkunalta, ei kortti välttämättä toimi. Monesti Debit/Crebit- yhdistelmäkortti aiheuttaa ongelmia. Onneksi meillä on reissussa mukana myös kortteja, joissa on vain jompi kumpi ominaisuus. Nämä kortit toimivat yleensä aina. Sama pätee pankkiautomaateilla.

Pöytäliinan valmistusta perinteisin menetelmin

Atitlan- järveä ympäröi kolme tulivuorta. Harmi vaan, että järven vesi on pilattu laskemalla jätevesiä järveen, eikä uiminen siis tullut kyseeseen. Järven rannoilla on Panajachelin ohella paljon muitakin kyliä ja kaupunkeja. Teimme puolipäiväveneretken kahteen pikkukylään, jossa näimme aitoa ja alkuperäistä Guatemalaa parhaimmillaan. Naiset ja lapset valmistivat itse käsityönä perinteisiä värikkäitä asuja myyntiin ja itselleen.  Kuorma-auto toi ihmisten pihoille polttopuita. Talot olivat pieniä ja rähjäisiä. Siellä täällä oli kanoja ja kukkoja. Nykymaailman modernit piirteet eivät olleet rantautuneet näille seuduille.

Atitlan- järveltä ostimme turistibussikyydin Guatemalan vanhaan pääkaupunkiin Antiguaan, sillä emme halunneet taas matkustaa monella paikallisella bussilla matkaa, jonka nyt pääsimme taittamaan mukavasti ja nopeasti alle kahdessa tunnissa pienellä pikkubussilla. Onneksi Guatemalassa on turisteille tarjolla hyvät bussiyhteydet maan parhaimpiin paikkoihin.  Antiguassa näimme lisää Guatemalan parhaita puolia, hienoja vanhoja rakennuksia, siistin ja turvallisen katukuvan sekä mukavia ravintoloita. Itse asiassa Antiguassa oli käymistämme Guatemalan paikoista eniten turisteja.

Guatemalan vanhan pääkaupungin Antiguan keskustaa

 

Antiguasta matkasimme vielä Pohjois-Guatemalaan, sillä halusimme käydä muinaisten maya- intiaanien suurimmassa kaupungissa Tikalissa. Päästäksemme Tikaliin meidän piti majoittua kahdeksi yöksi läheiseen Floreksen kylään, josta sitten teimme päiväretken Tikaliin. Tikalissa sadekausi esitteli meille huonoimmat mahdolliset puolensa – yöllä alkanut sade ei hellittänyt, vaan jouduimme tutustumaan Tikalin kansallispuistoon sateenvarjojen alla.

Tikalin usvaista sademetsää

 

Tarantella löytyi raunioiden kätköstä

Viidakon apina tarkkailemassa meitä

Tikal sijaitsee keskellä sademetsää. Sateesta huolimatta ilma oli kuuma, ja metsä kuhisi elämää. Näimme ensimmäistä kertaa elämässämme luonnonvaraisia papukaijoja ja tukaaneja. Näimme lisäksi kahden eri apinalajin edustajia sekä isoja tarantelloja. Myös valkonenäkarhuja ja villikalkkunoita liikkui muinaisten mayojen pyhillä mailla.

Ketterät hämähäkkiapinat päiväpuuhissaan

 

Sademetsän tukaanit

Sade haittasi valokuvaamista ja teki kivisistä ja mutaisista kulkuväylistä liukkaita. Kipusimme alueen korkeille pyramideille, jotka olivat muinoin olleet mayojen aktiivisessa käytössä. Pyramideilta avautui näkymät sademetsään sekä toisille pyramideille. Papukaijat kiljuivat ja apinat huusivat. Olimme todella keskellä villiä viidakkoa.

Pohdimme pitkään matkamme seuraavaa etappia. Huolellisten pohdintojen ja laskelmien jälkeen päätimme lähteä pariksi päiväksi Belizeen. Halusimme päästä lämpimälle Karibianmerelle uimaan ja snorklailemaan. Ajattelimme myös, että jos nyt jätämme Belizen väliin, tulemme tuskin koskaan sinne enää matkustamaan…

 

Vanhan maya- kaupungin raunioita

 

Pikavisiitti Meksikoon

Lensimme Los Angelesista suoraan Meksikon pääkaupunkiin Meksiko Cityyn. Meksiko oli meille jo tuttu maa, sillä lomailimme kaksi viikkoa Jukatanin niemimaalla joulukuussa 2009. Niinpä aioimme tällä kertaa tutustua vain pääkaupunkiin sekä käydä katsomassa Teotihuacanin intiaanikaupungin raunioita.

Ratsupoliisit liikkeellä

Meksikoa pidetään melko vaarallisena maana huumeongelmien ja niistä johtuvien väkivaltaisuuksien takia. Kokemuksemme Meksikosta olivat tälläkin kertaa kuitenkin tästä käsityksestä poikkeavia. Meksiko Cityssä oli virkavaltaa New Yorkin tavoin joka kadunkulmassa, pitkänmatkan busseihin oli turvatarkastukset, liikkuminen oli mielestämme turvallista eikä taskuvarkaitakaan näkynyt. Käytimme pääkaupungissa liikkuessamme paljon metroa, joka oli hyvä ja nopea tapa liikkua paikasta toiseen. Meksiko Cityn metrolippu maksoi vain 3 pesoa eli n. 17 senttiä. Metrovaunuissa liikuskeli paljon myyjiä. Niitä oli hauska seurata matkan aikana. Jokaisella myyjällä oli omat myytävät tuotteensa. Joku möi lukulamppuja, joku toinen pikkunaposteltavaa ja kolmas matematiikan kirjoja. Eräs myyjä lauloi hyvällä tenorin äänenmuodostuksellaan myynnissä olevien cd- levyjensä lauluja. Meitä välillä hiukan huvittivat nuo myyjät.

Meksiko Cityn kulttuuritalo

 

Keskusaukion katedraali

Majoituimme Meksiko Cityssä puoli vuotta aiemmin netin kautta varaamaamme hotelliin, joka osoittautui oikein hyväksi valinnaksi. Hotelli oli lähellä keskeisiä paikkoja. Hotellin vastaanoton mies ei osannut englantia, joten Anu pääsi ottamaan espanjankielen taidot heti käyttöön. Eräs hotellin toinen työntekijä, aulan koristelusta vastaava mies, puhui englantia sujuvasti ja halusi välttämättä neuvoa meille kaikki mahdolliset paikat lähistöltä ja vähän kauempaakin.

Yksi Diego Riveran seinämaalauksista kansallispalatsissa

Meksiko Cityn keskustassa oli hulinaa osin myös ilmeisesti lähestyvän itsenäisyyspäivän (16.9) takia. Joka puolella oli myynnissä Meksikon lippuja ja lipun väreihin sopivia koristeita. Meteli oli välillä korvia huumaava, kun jokainen myyjä yritti saada äänensä kuuluville. Lisäksi liikenteen äänet jatkuvasti tööttäävine autoineen olivat kovat. Kaikesta huolimatta viihdyimme keskustassa hyvin. Katselimme vanhoja hienoja rakennuksia ja kävimme myös kansallispalatsin sisäpuolella katsomassa mm. Diego Riveran valtavia seinämaalauksia.

Kansallispalatsi

 

Jos matkustaa Meksiko Cityyn, kannattaa käydä katsomassa n. 40 km:n päässä keskustasta sijaitsevaa Teotihuacanin atsteekkien intiaanikaupunkia. Olimme jo aiemmalla Meksikon reissulla käyneet parissa mayakaupungissa, joten tiesimme suurin piirtein, mitä odottaa. Menimme metrolla bussiasemalle ja matkustimme bussilla n. tunnin päästäksemme Teotihuacanille. Matka sujui rattoisasti ensin radiosta kuuluvan meksikolaisen musiikin ja myöhemmin live- esiintyjän tahdittamana.

Muinaisen atsteekkikaupungin keskustaa

 

Kuten Meksiko Cityssä, ei Teotihuacanillakaan näkynyt hirveästi ulkomaalaisia. Itse asiassa siellä oli yllättävän vähän ihmisiä. Saimme melko rauhassa tutustua vanhaan intiaanikaupunkiin, mitä nyt myyjät yrittivät tyrkyttää myytäviä tuotteitaan meille. Teotihuacanin alueella on kolme päänähtävyyttä eli muinaisen intiaanikaupungin keskustan alueella sijaitsevat Sulkakäärmeen, Auringon ja Kuun pyramidit. Nämä olivat muinoin olleet uskonnollisessa käytössä. Sulkakäärmeen pyramidilla oli itse asiassa nytkin joku porukka lukemassa ja laulamassa loitsuja. Kenties he yrittivät saada yhteyden muinaisiin intiaaneihin…

Kuun pyramidi

 

Teotihuacanin alue on melko laaja, joten jouduimme kävelemään siellä jonkun matkaa käydäksemme läpi koko alueen. Jokaiselle pyramidille pääsi kiipeämään, Auringon pyramidille ihan ylös asti. Pyramideilta sitten näki mukavasti muille alueen pyramideille. Vaikka päivä oli melko pilvinen, tuntui aurinko silti tarttuvan nopeasti. Alue sijaitsee ylhäällä vuorilla, joten läkähdyttävän kuuma siellä ei onneksi ollut.

Teotihuacanilla, taustalla Auringon pyramidi

 

Meksikossa emme olleet suunnitelleet viettävämme muutamia päiviä pidempään, koska halusimme tutustua enemmän sellaisiin maihin, joissa emme olleet aiemmin käyneet. Niinpä ostimme liput yöbussiin Meksiko Citystä Tapachulaan, joka on Etelä-Meksikossa lähellä Guatemalan rajaa sijaitseva kaupunki. Matkustimme bussilla n. 19h Tapachulaan. Matka sujui yllättävän nopeasti. Kuskeja oli kaksi, joten saimme melko turvallisin mielin nukkua yömme bussissa.

Tapachulasta ostimme välittömästi bussiliput Guatemala Cityyn, Guatemalan pääkaupunkiin. Maiden rajoilla passimme tarkastettiin ja leimattiin. Rajan molemmin puolin oli rahanvaihtajia, jotka tyrkyttivät rahanvaihtoa huonolla kurssilla. Vaihdoimme viimeiset onneksi vähäiset Meksikon pesomme Guatemalan quetzaleseihin. Guatemalan puolella passintarkastuksen yhteydessä jokaisen piti maksaa passintarkastajalle 10 quetzalesia (n. 1 euro). Mikä ovela tapa saada töitä rahanvaihtajille, kun ihmisten oli siinä samassa lyötävä passintarkastajan käteen 10 quetzalesia, eikä rahoja voinut lähteä vaihtamaan enää mistään muualta, missä olisi kenties ollut parempi vaihtokurssi.

Pääsimme Guatemalan puolelle ja eteemme avautui nyt aivan uusi maa. Tähän asti matkamme aikana olimme edenneet tutummissa ja tutumpien kulttuurien maissa, mutta nyt edessämme oli täysin uusi maa uusine kujeineen.

Kaksi kuukautta ja 23 000 kilometriä auton ratissa

USA:ssa auto on aivan välttämätön menopeli, jos aikoo nähdä muutakin kuin New York Cityn. Meillä tuli tosiaan kahdessa kuukaudessa ajokilometrejä n. 23000, 30:ssä USA:n ja kolmessa Kanadan osavaltiossa. Tiedetään, ei kovin ekologista, mutta kuten sanottu, jos aikoo nähtävyyksille, esim. kansallispuistoihin, on auto usein ainut vaihtoehto.

USA on autoilumaa. Tiet ovat pääosin hyvässä kunnossa, ja autoilu on muutenkin tehty helpoksi. Moottoritiet vievät suoraan suurkaupunkien keskustoihin, ja toisaalta kaupunkien ohittaminen moottoriteitä pitkin on nopeaa, ellei sitten satu olemaan ruuhka-aika. Samalla näkee keskustan pilvenpiirtäjät. Me ajoimme suuren osan matkastamme halki USA:n mantereen New Jerseystä Los Angelesiin moottoriteitä pitkin, mutta välillä poikkesimme pienemmille teille, jotka antoivat tilaisuuden nähdä parempia maisemia ja viihtyisämpiä pikkukaupunkeja. Apunamme meillä oli molempien kännyköihin ladatut karttaohjelmat, joista oli hyötyä etsiessämme ruokapaikkoja, bensa-asemia, kauppoja, nähtävyyksiä, hotelleita ja muita osoitteita.

Moottoritiellä Floridassa

 

Texasin nopeusrajoitukset

Nopeusrajoitukset vaihtelivat osavaltioittain. Yleensä moottoriteiden nopeusrajoitus oli 65-80 mailia/h (100-125km/h). Texasissa näytti olevan korkein rajoitus eli tuo 80mi/h. Rekoille oli monissa osavaltioissa rajoitus 55mi/h (85km/h), joissain osavaltioissa hiukan enemmän ja joissain osavaltioissa rekat saivat ajaa samaa vauhtia kuin henkilöautotkin. Rekkaliikenne oli yleisesti ottaen vilkasta. Rekkojen kanssa saikin sitten olla aika tarkkana moottoriteillä, koska ne ohittelivat hitaampaa liikennettä siinä missä henkilöautot, työnsivät yllättäen eteen ja hidastivat ohittaessaan muuta liikennettä.

Moottoriteillä oli kaistoja tiestä riippuen 2-8, suurkaupunkien lähellä yleensä kolmesta ylöspäin ja autiomaaetapeilla kaksi. Suomessa on totuttu siihen, että ajetaan oikeaa kaistaa ja vasen kaista on ohituskaista. Ilmeisesti USA:ssakin näin on ainakin alun perin ollut tarkoitus, koska siellä täällä näimme kylttejä ”Slower traffic keep right.” Käytäntö oli sitten toinen. Vasemmalla kaistalla saattoi ajaa autoja alle nopeusrajoituksen ja nopeammat autot ohittelivat oikealta hitaampia. Joskus taas liikenne hidastui sen takia, että molemmilla / kaikilla kaistoilla ajettiin samaa vauhtia, eikä ohi tuntunut pääsevän mistään. Vaikutti siltä, että suurin osa autoista ajeli vakionopeussäädin päällä, joten ohituksetkin saattoivat kestää aika kauan. Turvavälejä ei ollut nimeksikään, vaan autot ajoivat peräkanaa. Tämä oli mielestämme aika vaarallista varsinkin, kun ajonopeudet olivat pitkälti yli 100km/h. Lisäksi kaistanvaihtotilanteissa läheskään kaikki autoilijat eivät käyttäneet vilkkua, vaan koukkasivat yllättäen eteen toiselta kaistalta. Kaikesta tästä olisi voinut päätellä, että kolareita sattuu valtavasti. Kyllä niitä sattuukin, mutta liikennemäärät huomioon ottaen yllättävän vähän. Näimme koko kahden kuukauden aikana ehkä vain n. viisi peltikolaria. Nämä kolarit sitten tietöiden ja suurten liikennemäärien ohessa aiheuttivat ruuhkia, kun kaista tai kaksi kaistaa oli pois käytöstä.

USA:n moottoritien tienumerokyltti

Suurkaupunkien ruuhkat ovat USA:n autoilun huonoin puoli. Jotkin osavaltiot (ainakin Kanadan British Columbia sekä USA:n Washington, Oregon ja Kalifornia) ovat yrittäneet helpottaa ruuhkia pyhittämällä vasemman kaistan (tai kaksi vasenta kaistaa) kimppakyydeille. Jos autossa on kaksi tai useampi matkustaja, saa kyseinen auto ajaa kimppakyytikaistalla. Myös moottoripyörät ovat suoraan suomennettuna OK eli saavat ajaa kimppakyytikaistaa. Meillehän tämä järjestely sopi mainiosti ja usein nämä kaistat vetivät hyvin, tosin poikkeuksiakin oli.

Moottoripyöräilijöistä mainittakoon sen verran, että näimme usein moottoripyöräilijöitä ajelemassa moottoriteillä ilman kypärää. Vain muutamassa osavaltiossa kypärän käyttö on pakollista, tietojemme ja havaintojemme mukaan ainakin New Yorkin ja Kalifornian osavaltioissa.

Polttoaineen hinta tietysti kiinnostaa, jos aikoo taittaa matkaa USA:ssa autolla, koska ajokilometrejä todellakin kertyy. Hinnat vaihtelevat, kuten moni muukin asia, osavaltioittain. Kaliforniassa oli kalleinta bensaa, jopa $4,39/gallona. Yksi gallona on 3,7 litraa. Halvinta bensa oli Arizonan osavaltiossa, n. $3,29/gallona. Eli bensan hinta litroiksi muunnettuna vaihteli $0,89 – $1,19 litralta. Euron ollessa vahva valuutta tällä hetkellä dollariin nähden hinta on n. 62 – 83 eurosenttiä litralta. Hinta ei kuulosta pahalta Suomen ja Euroopan hintoihin verrattuna, mutta täytyy ottaa huomioon se, että USA:ssa autot kuluttavat keskimäärin enemmän bensaa kuin Euroopassa. Siinä missä valtaosa eurooppalaisista ajaa pienillä vähäkulutuksisilla autoilla tai korkeintaan farmariautoilla, monet amerikkalaiset ajavat isoilla maasto-, tila- tai lava-autoilla. Asuntoautot ovat todella suuria Amerikassa, monesti bussin kokoisia. Ihmiset myös ajavat keskimäärin enemmän. Kyllä meidänkin mielestämme tuo bensan hinta tuntui ihan korkealta, vaikka vuokra-automme vei matka-ajossa vain n. 8l/100km. Ajokilometrejä tuli sen verran, että kun joka toinen päivä tai joka päivä, muutaman kerran jopa kaksi kertaa päivässä tankkasi 35 euron edestä bensaa, niin ei se mitenkään halvalta tuntunut. Bensan hinnasta vielä mainittakoon sen verran, että tuntuu aika hullulta, että Suomessa polttoainevero on todella korkea ja pientä ihmisryhmää rangaistaan. Täällä sen sijaan bensan hinta on puolet Suomen bensan hinnasta. Autot kuluttavat täällä enemmän polttoainetta, ja täten myös saastuttavat ympäristöä paljon enemmän. Tuntuu, että Suomen ja muiden Euroopan pienten maiden työ ympäristön puolesta valuu hukkaan ison Amerikan saastuttaessa monin verroin enemmän.

Exitin bensa-asemavalikoimaa

Majoitusvaihtoehtoja

Bensaa sai teiden varsilta hyvin. Huoltoasemia ja muita pysähdyspaikkoja oli tasaisin välimatkoin, ja niistä ilmoitettiin hyvissä ajoin ennen exitiä (päätieltä poistuminen). Ilmoitettavia asioita oli kolmea sorttia; ruokaa, majoitusta ja bensaa. Mitäpä muuta sitä maantiellä tarvitseekaan? Ruokapaikat olivat pääsääntöisesti edullisia pikaruokaloita (Burger King, McDonalds, Subway, Tacobell, Jack In The Box, Dennys, Arbys jne.), mutta siellä täällä oli myös ihan kunnon ravintoloita. Bensa-asemia oli usein muutama per exit. Ostimme bensaa aina luottokortilla. Tässäkin asiassa osavaltiot erosivat toisistaan. Joissain osavaltioissa saattoi tankata pumpulta ilman mitään tunnuslukuja, eli siis periaatteessa kuka tahansa olisi voinut tankata kenen tahansa kortilla. Joissain osavaltioissa tarvittiin tunnusluku, mutta nämä koneet eivät sitten hyväksyneet ulkomaalaisia kortteja. Piti mennä sisälle suorittamaan ostos kassan kautta.

Ja ruokapaikkoja

 

Tyypillinen motelli

Teiden varsien majapaikat olivat joko hotelleja tai motelleja. Suurin ero näiden kahden vaihtoehdon välillä on se, että motellihuoneeseen mennään yleensä sisään suoraan ulkoa, kun taas hotellihuoneeseen sisäkäytävän kautta. Lisäksi motellit ovat usein hotelleita edullisempia. Pyrimme yöpymään motelleissa edullisemman hinnan lisäksi myös siksi, että saimme tavarat suoraan pihalta sisään huoneeseen. Edullisimmillaan saimme motellihuoneen kahdelle hengelle n. 35e/yö. Joskus sitten jouduimme maksamaan jopa 60e/yö. Halvan motellin tunnisti usein siitä, että motellilla asui itse motellinomistaja.

Motellihuone

 

Tässä tiivistettynä kokemuksiamme USA:n autoilusta. Lopuksi vielä mainittakoon, että emme kertaakaan kahden kuukauden aikana joutuneet tekemisiin poliisin kanssa. Poliiseja kyllä oli liikenteessä paljon ja ajoimme usein lievää ylinopeutta, mutta USA:n poliisit eivät pienistä ylinopeuksista välitä. Vasta jos kaahaa tuntuvaa ylinopeutta, virkavalta lähtee perään ja pysäyttää. Meillä ei ollut käytössä kansainvälistä ajokorttia, vaan vuokrasimme auton ja ajelimme suomalaisella ajokortilla. Suomen autoliiton suositukset kansainvälisestä ajokortista lienevät vain rahastusta.

 

Enkelten kaupungissa

Los Angeles oli viimeinen kohteemme USA:ssa, koska meidän oli määrä lentää sieltä eteenpäin Meksikoon. LA on valtavan kokoinen kaupunki esikaupunkialueineen, ja auto on sielläkin käytännössä pakollinen menopeli, jos aikoo tutustua ympäristöön. Meillä oli pari päivää aikaa kierrellä kaupunkia. Valitsimme käyntikohteiksemme muutaman Los Angelesin kuuluisista rannoista, Hollywoodin + Hollywood- kyltin sekä Beverly Hillsin.

Los Angelesin rannat olivat mielestämme hienoja. Kävimme ensin katsomassa Manhattan Beachia. Keli oli melko pilvinen ja tuulinen, joten auringonottoon saatikka uimiseen emme uskaltautuneet, mutta katselimme rantalentopalloa pelaavia sekä lainelautailevia ihmisiä. Missään ei ole niin upeita aaltoja kuin Tyynenmeren rannoilla!  Aallot tulevat harvakseltaan ja ovat korkeita. Ei ihme, että täällä lainelautailu on niin suosittua!

Santa Monica Beach

 

Route 66:n päätepiste

Kävimme myös Santa Monican rannalla. Santa Monican laiturille loppuu kuuluisa Route 66- reitti. Ranta oli vielä leveämpi kuin Manhattan Beach, ja myös siellä näkyi rantalentopallon pelaajia ja lainelautailijoita. Laiturille oli rakennettu huvipuisto, ja ihmisiä oli liikenteessä paljon.

Kolmanneksi rannaksi olimme valinneet Malibu Beachin. Ranta ei ollut läheskään niin hieno, kuin nimen perusteella olisi voinut kuvitella. Ranta ei ollut kovin leveä eikä niin siisti kuin Manhattanin tai Santa Monican rannat. Pilvet olivat mukavasti väistyneet, joten rohkenimme auringonottoon. Suuri viileä Tyynimeri sekä kova tuuli pitivät huolen siitä, ettei rannalla päässyt tulemaan kuuma, eikä uimaankaan siis tarvinnut mennä. Aurinko on kuitenkin näillä leveysasteilla niin polttava, ettemme ilman suojakertoimia uskaltaneet tuntia pidempään aurinkoa ottaa.

Malibu Beach

 

Hollywood- kyltin luona

Hollywood- kyltti lienee koko Los Angelesin alueen suosituin nähtävyys, joten sen luona käymistä emme halunneet skipata. Kännykän navigaattorista oli jälleen kerran hyötyä – se neuvoi meidät kyltin luo, tai oikeastaan niin lähelle, kuin on järkevää mennä / saa luvallisesti mennä, jos haluaa ottaa valokuvia kyltistä. Reitti kiemurteli ylös kapeaa tietä halki asuinalueen, jonka asukkaat eivät varmastikaan hyppineet riemusta turistien etsiessä kylttiä. Itse asiassa ylös asuinalueelle lähtevän tien risteykseen oli laitettu ilmoitus ”Ei pääsyä Hollywood- kyltille.” Ilmeisesti turistit haluttiin pitää loitolla. Emme tiedä, mistä muualta kyltille olisi voinut mennä, ja koska ajamista ylös tietä ei ollut kielletty, emme välittäneet ilmoituksesta, vaan jatkoimme matkaa. Kyltin lisäksi kukkulalta näkyi Los Angelesin keskustaan, mutta näkymä ei ollut kovinkaan miellyttävä, koska suurkaupungin saasteet tekivät maisemasta erittäin sumean.

Viimeisenä USA:n päivänämme valmistauduimme matkalle kohti Meksikoa pesemällä pyykkiä Lynwood- nimisellä esikaupunkialueella sijaitsevassa motellissa, jossa yövyimme Los Angelesin vierailumme ajan. Rinkat ja reput piti pakata huolellisesti, koska joutuisimme taas itse kantamaan niitä. Vuokra-autossa tavaroiden kuljetus oli ollut helppoa ja olimme pakanneet ne melko huolettomasti useampaan osaan kuin kahteen rinkkaan ja kahteen reppuun.

Hollywood Walk Of Fame

Ehdimme vielä käydä katsomassa itse Hollywood- kaupunginosan sunnuntaipäivän hulinoita. Hollywoodissa on paljon mm.  ravintoloita ja elokuvateattereita. Lisäksi siellä on Hollywood Walk of Fame eli kävelykatu, jossa on maineikkaille henkilöille omistettuja tähdenmuotoisia kunniakilpiä. Emme jaksaneet kävellä aivan kaikkien kunniakilpien yli, sillä niitä oli niin valtavasti. Kävimme vielä vilkaisemassa Beverly Hillsin kaupunginosan kylttiä ja suuntasimme sen jälkeen LAX:n (Los Angelesin kansainvälinen lentokenttä) kupeessa sijaitsevaan autovuokraamoon. Oli aika luopua autosta ja suunnata kohti uusia seikkailuja.

 

 

Beverly Hillsin kaupungissa

 

Ensimmäinen uusi ”seikkailu” oli yöpyminen LA:n kentällä. Lentokenttä oli iltamyöhäiselläkin niin vilkas, että hakeuduimme lopulta hiljaisempaan nurkkaan ja levitimme patjamme ja makuupussimme sinne. Yllättävän hyvin siinä lattialla nukutti. Kun heräsimme puoli viideltä seuraavana aamuna, oli läheisyyteemme ilmestynyt joku muukin yöpyjä. Tämä henkilö tosin nukkui kovalla lattialla ilman alustaa peittonaan vain takki. Keräsimme kimpsumme ja kampsumme nopeasti pois, teimme lähtöselvityksen sekä jätimme ylimääräiset tavarat (kylmälaukku ja Peten cowboy-hattu) lentokentän roskiksen viereen lentokenttäpoliisien ohjeiden mukaan. Toivon mukaan ne päätyisivät jollekin Los Angelesin kodittomalle…

Iltapalalla LAX:n lentokentällä

 

USA:n ja Kanadan kiertueemme oli nyt takanapäin. Meille jäi todella mukava fiilis ja paljon hyviä muistoja reilun kahden kuukauden mittaisesta automatkastamme. Kaksi kuukautta oli oikein sopiva aika nähdä monipuolisesti Pohjois-Amerikan itä- ja länsirannikkoa. Näimme paljon mahtavia paikkoja ja saimme viettää aikaa myös tuttujen kanssa. Lisäksi tavoitteemme nähdä paljon villieläimiä toteutui todella hyvin.  Säät suosivat meitä myös lähes koko ajan, emmekä joutuneet hirmumyrskyjen keskelle.

Vielä lopuksi voisimme mainita molempien suosikkipaikat USA:ssa / Kanadassa. Oma suosikkipaikkani on edelleen Lake Tahoen alue, paikka, jossa sain viettää vaihto-oppilasvuoden 20 vuotta sitten. Suosikkikaupunkini on edelleen San Francisco. Peten suosikkipaikka on Yellowstonen kansallispuisto, jossa luonto on todella kaunis ja erikoinen ja eläimistö mielenkiintoinen. Peten suosikkikaupunki on Las Vegas erikoisuutensa vuoksi.

San Francisco ja Sequoian kansallispuisto

Saavuimme San Franciscoon kaupungin  kuuluisimman nähtävyyden, Golden Gate- sillan kautta. Silta oli osittain sumun peitossa, vaikka sää itse kaupungissa oli aurinkoinen. Sillalta näki hienosti yli Tyynenmeren lahden itse kaupunkiin. Tämä Kalifornian kultaryntäyksen aikana 1800-luvulla nopeasti kasvanut kaupunki on koko USA:n suosituimpia turistikohteita.

San Franciscoon olimme varanneet aikaa kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä tarkoituksenamme oli viedä vuokra-auto öljynvaihtoon jo toisen kerran Amerikankiertueemme aikana, sillä maileja oli taas kertynyt melkoisen paljon mittariin. Motellimme sijaitsi lähellä San Franciscon kansainvälistä lentokenttää, joten autovuokraamokin oli lähellä. Automekaanikko ei ollut paikalla, joten saimme uuden auton, Dodge Caliberin. Viimeiset viisi päivää ennen Meksikon lentoa ajelisimme siis sillä.

San Francisco on hauska kaupunki ja siihen voi tutustua monella tapaa. Me valitsimme New Yorkissa hyväksi toteamamme pyöränvuokrauksen. Pyörillä pääsee liikkumaan suht nopeasti laajallekin alueelle, eikä juutu liikenneruuhkiin. Tosin San Franciscon keskusta on aika mäkinen, eikä jyrkkien katujen ylöspolkeminen ole kovinkaan nopeaa. Alaspäin pääseekin sitten vauhdikkaasti. Pyörien vuokraus koko päiväksi maksoi $32 per nenä.

Aloitimme nähtävyyksien kiertelyn polkemalla jyrkkiä teitä ylös Lombard Streetille, yhdelle USA:n kuuluisimmista kaduista. Lombard Streetin yksi osa on tehty kiemurtelemaan alas yksisuuntaisesti jyrkkää rinnettä. Kadun varrella on hauskannäköisiä asuintaloja. Tämä osa kadusta on hidas, eikä sitä pitkin aja juurikaan muut kuin turistit. Me ajoimme serpentiinin alas pyörillä sekä myöhemmin myös autolla.

Lombard Street

Chirardelli Square

 

Lombard Streetin jälkeen kävimme Chirardelli Squarella. Chirardellilla sijaitsee aito alkuperäinen Chirardelli- suklaakauppa, josta ostimme hiukan matkaevästä pyöräretkeä varten. Chirardelli onkin ehkä ainut hyvä amerikkalainen suklaamerkki.

Seuraavaksi poljimme pyörävuokraamon meille suositteleman reitin Golden Gate- sillan kupeeseen, sillan yli ja takaisin sekä takaisin kaupunkiin. Rantatiellä sekä sillalla puhalsi aikamoinen tuuli. Tyynenmeren mahtavat tyrskyt löivät rantakallioihin ja vesi roiskui. Golden Gate-silta oli komea näky punaisen hohtavana vasten matalia vuoria auringon käydessä siihen sopivasti. Ei ihme, että Golden Gate on USA:n kuvatuin silta.

Golden Gate- silta

 

Sillalta poljimme taas ylös mäkisen keskustan kukkuloille. Kävimme katsomassa  sieviä Painted Ladies- taloja Alamo- aukiolla sekä komeaa kaupungintaloa. Kaupungintalolta pyöräilimme katsomaan San Franciscon Chinatownia. Tämä Chinatown on maailman suurin Aasian ulkopuolinen kiinalaiskeskittymä.

Painted Ladies- talot Alamon aukiolla, taustalla keskustaa

 

San Franciscon merileijonia

Kalastajien satama-alueen kyltti

 

Lopuksi kävimme vielä Fisherman’s Wharf- alueella eli kalastajien kaupunginosassa. Palautimme pyörät ja menimme syömään Pier 39:lle. Pier 39 on ostoskeskus, joka on rakennettu hauskasti laiturille meren rantaan. Ostoskeskuksen kupeessa voi käydä katsomassa suojeltuja merileijonia, joille on pyhitetty muutama pienempi laituri meren rannassa. Siellä ne uiskentelivat, nukkuivat laiturilla toistensa päällä ja juttelivat toisilleen.

Näkymä Alcatrazin saarelle keskustasta

San Franciscon yksi suosituimmista nähtävyyksistä on kaupungin edustalla sijaitseva pahamaineinen Alcatrazin vankilasaari. Tyydyimme katselemaan Alcatrazia Pier 39:ltä käsin, sillä lippuja olisi saanut vasta seuraavan päivän risteilyihin. Vanhalle vankilasaarelle avautuvat hyvät näkymät myös ylhäältä kaupungin kukkulaisilta kaduilta.

San Franciscosta matkamme jatkui kohti etelää ja Los Angelesia. Ennen Losiin menoa halusimme vielä poiketa Sequioa National Parkin kautta. Sequioan kansallispuistossa elää eräs toinen suuri puulaji, mammuttipetäjä, joka on, lainatakseni amerikkalaisia, punapuun serkku. Tämän lajin edustajien joukosta löytyy maailman suurin puu, Kenraali Sherman (The General Sherman), jonka tietysti halusimme nähdä.

Maailman suurimman puun juurella

Kenraali Sherman on todella suuri. Sen halkaisija 11 m, ympärysmitta 31 m ja korkeus 84m eivät ole aivan maailman suurimmat verrattuna näiden ennätysten haltijoihin, mutta tilavuudeltaan ja painoltaan tämä puu on suurin ja täten siis maailman suurimman puun tittelin omistaja. Suurelta puu näyttikin. Se oli paksumpi kun Redwood National Parkissa näkemämme puut. Ikää tällä jättiläisellä on arviolta 2200 vuotta. Puu on suojeltu aidoilla ja kylteillä. Saa nähdä kuinka kauan The General Sherman vielä jököttää paikallaan kansallispuistossa. Mammuttipetäjän puut voivat kuolla pystyyn ja kaatua yllättäen. Toivotaan, ettei maailman suurimmalle puulle käy näin vielä pitkään aikaan!

 

Puutunnelissa

 

Sequioan kansallispuistossa näimme myös muita mammuttipetäjiä sekä hieman yllättäen karhuja. Emme olettaneet enää näkevämme karhuja, sillä olimme menneet katsomaan jättiläispuita. Kahden päivän aikana näimme kuitenkin yhteensä viisi mustakarhua ja pääsimme vielä kerran ihastelemaan niiden puuhia! Myös peuroja oli liikenteessä. Jätimme viimeisenkin kansallispuiston taaksemme ja otimme suunnaksi Kalifornian suurimman kaupungin, Los Angelesin.

 

Paluu USA:han

Kun saavuimme Kanadasta rajan yli USA:han, tuntui siltä, kuin olisimme tulleet kotiin. USA:ssa meitä odottivat taas tutut asiat, joihin olimme tottuneet kierrellessämme maata vajaan kahden kuukauden ajan. Kanadan kilometritaulut muuttuivat USA:n mailitauluiksi, ruokakaupoista sai taas tutun näköisiä ruokapakkauksia ja hintataso muuttui tutun alhaiseksi.

Otimme ensimmäiseksi suunnan kohti Pohjois-Kaskadien kansallispuistoa. North Cascades National Park sijaitsee Kaskadien vuorilla Washingtonin osavaltion pohjoisosassa. Tämä kansallispuisto ei ole niitä suosituimpia turistikohteita hienoista maisemista huolimatta, joten ruuhkista ei tarvitse kärsiä. Leirintäalueille mahtuu hyvin, eikä parkkipaikoilla ole tungosta. Me halusimme vielä kerran päästä vaeltamaan jylhille vuorille ja nähdä  villieläimiä.

Kaskadeilla kesä oli vielä parhaimmillaan.

 

Boston- jäätikön reunalla

Teimme pari raskasta vaellusta ylös vuorille ja pääsimme ihailemaan Kaskadien lumipeitteisiä vuoria sekä jäätiköitä. Boston Glacier- jäätikön juurelle teimme lumiukon, joka poseerasi hienosti  valokuvissa. Alueella oli nähty paljon vuorivuohia, mutta me emme niitä nähneet, ainoastaan niiden jätöksiä. Onnemme villieläinten bongaamisen suhteen tuntui  kääntyneen. Emme nähneet  puistossa kuin yhden peuran, kaksi murmelia, pari oravaa ja joitain pikkulintuja.

Kaskadien maisemia

 

Seuraavaksi suuntasimme kohti Seattlea, Washingtonin osavaltion suurinta kaupunkia. Vuorossa oli siis kaupunkilomailua. Vietimme peräti kaks yötä samassa motellissa Seattlen esikaupunkialueella, mikä tuntui pitkän autossa retuamisen jälkeen lomalta. Saimme taas tavarat järjestykseen, pääsimme nukkumaan kaksi yötä peräkkäin pehmeässä sängyssä ja meillä oli netti käytössä. Motellin pihalla olevaan uima-altaaseen ja kuumaan poreammeeseen oli rentouttavaa mennä. Kesäkin tuntui olevan vielä parhaimmillaan. Seattlen keskustaan ei ollut matkaa autolla kuin varttitunti, joten ehdimme viettämään sielläkin päivän.

Seattlen vanhan keskustan jäännöksiä

Seattlen kaupungin historia on mielenkiintoinen. Siihen tutustuu parhaiten menemällä  Seattle Underground Tourille. Kyseessä on opastettu puolentoista tunnin kierros, jossa pääsee näkemään osia Seattlen vanhasta keskustasta. Vanha keskusta ei oikeasti ole maan alla, vaan sen päälle on rakennettu uutta keskustaa sen jälkeen, kun vanha keskusta paloi 1800-luvun loppupuolella.  Eli jos menee kadulta sisään johonkin Seattlen keskustan kaupoista, menee oikeasti sisään rakennuksen toiseen kerrokseen. Rakennusten ensimmäiset kerrokset, jotka siis näyttävät olevan maan alla, ovat nykyään varasto- tms. käytössä, paitsi ne huoneet ja rakennelmat, jotka ovat turisteille avoinna ja joihin me siis pääsimme käymään. Opas kertoi hauskan elävästi menneistä ajoista Seattlessa ja kaupungin vaiheista vaikeuksineen. Lopputulos eli kaupungin nykyinen keskusta näytti varsin toimivalta vanhaan keskustaan verrattuna.

Seattlen torin antimia

Seattlen kaupunkia pääsee kuvaamaan ainakin Space Needle- näköalatornista sekä eräältä kukkulalta, josta avautuu hyvät näkymät kaupunkiin. Valitsimme ilmaisen eli jälkimmäisen vaihtoehdon. Kävimme myös katsomassa kansainvälistä suihkulähdettä (International Fountain) sekä Tyyntä Valtamerta. Lisäksi pyörähdimme suurella torilla, jossa oli myynnissä jos jonkinlaista tavaraa ja syötävää. Liekö sunnuntaipäivä vai mikä saanut ihmiset liikkeelle – tori oli hyvin ruuhkainen.

Seattlen keskustaa

 

Tyynenmeren rantaa

Seattlesta jatkoimme matkaa kohti Pohjois-Kaliforniaa. Huristelimme läpi Oregonin osavaltion, jonka eteläosa kannattaa ajaa Tyynen Valtameren rantaa kulkevaa tietä pitkin. Tietä reunustavat hienot näkymät maailman suurimmalle merelle. Rantaviiva on monin paikoin kallioinen ja kivikkoinen. Siellä täällä on autioita hiekkarantoja. Rannikon matalahkot vuoret tekevät ajoreitistä melko mutkikkaan tuoden mieleen Välimeren maiden rantatiet.

Läpi punapuun

The Big Tree

Pohjois-Kaliforniassa halusimme käydä katsomassa jättiläispuita. Kyseessä oleva laji on punapuu, joka kasvaa Pohjois-Kalifornian rannikkoalueilla.  45% tämän lajin yksilöistä elää pienehköllä alueella Redwood National Parkissa. Puut ovat paksurunkoisia ja korkeita, ja kun ajaa autolla tietä, jota reunustavat nämä jättiläispuut, tuntuu siltä, että hämärä on laskeutunut. Muutamaan kohtaan puistoa oli puun rungon alaosaan kaiverrettu aukko, josta saattoi pientä maksua vastaan ajaa läpi autolla. Erään puun runkoon oli rakennettu huone, jonne pääsi käymään ilmaiseksi. Kävimme myös moikkaamassa The Big Treetä, oletettavasti puiston suurinta puuta. The Big Tree on 92,6 m korkea. Sen halkaisija on 6,6 m ja ympärysmitta 20,7 m. Puu on arviolta n. 1500 vuotta vanha. Jättiläispuiden jälkeen oli aika suunnata kohti San Franciscoa.

Punapuiden keskellä

 

Länsi-Kanadan kierros

Glacieristä suunnistimme suoraan Kanadan rajalle. Rajamuodollisuudet USA:n ja Kanadan rajalla sujuivat yhtä kivuttomasti kuin aiemmin Niagara Fallseilla. Tullimies katsoi passimme ja kyseli muutamia kysymyksiä koskien Kanadan vierailuamme. Olimme varanneet Länsi-Kanadaan aikaa noin viikon. Halusimme ensisijaisesti käydä Kalliovuorten kansallispuistoissa sekä myös pikaisesti Calgaryssa ja Vancouverissa, vaikka suurkaupungit eivät niin paljon kiinnostaneetkaan.

Calgaryn mäkihyppytornit ja vaijeriliuku

Calgaryssa kävimme keskustan lisäksi katsomassa vuoden 1988 olympiamaisemia. Mäkihyppytornien luona näkyi kesällä olevan kaikenlaista toimintaa, kuten vaijeriliukua (Pohjois-Amerikan nopein vaijeriliuku) ja alamäkipyöräilyä. Olympialaisten hiihtokilpailut pidettiin naapurikaupungissa Canmoressa, jossa pysähdyimme tankkaamaan ja käymään kaupassa matkalla kohti Banff National Parkia.

Banffin kansallispuisto on puolentoista tunnin ajomatkan päässä Calgarysta länteen. Banff sijaitsee Kanadan Kalliovuorilla ja maisemat ovat sen mukaiset. Ylhäällä vuorilla oli vielä siellä täällä lunta ja sulamisvedet muodostivat vesiputouksia virratessaan alas kauniinvärisiin järviin. Taivas oli kirkkaansininen ja vuoriniittyjen ruoho syvänvihreää. Banff on monien muiden kansallispuistojen tavoin ihanteellinen paikka vaeltamiselle ja upeista maisemista nauttimiselle. Siellä on myös hyvät mahdollisuudet nähdä villieläimiä.

Lake Louise, Banff National Park

 

Kanadan hintataso on korkea verrattuna USA:han. Esimerkiksi neljän päivän oleskelulupa Kanadan kansallispuistojen alueella maksoi lähes saman verran kuin vuoden oleskelulupa USA:n kansallispuistoissa. (Kanadassa 4 päivää $75, USA:ssa vuosi $80) Ruoka ja bensa olivat myös Kanadassa kalliimpia kuin USA:ssa. Halusimme tasata budjettiamme nukkumalla ensimmäisen yön Banffissa autossa. Löysimme tutun ja turvallisen McDonaldsin, joiden parkkipaikoilla olimme aiemminkin yöpyneet. Tälläkin kertaa saimme viettää yömme parkkipaikalla rauhassa, ja ilmaiseksi.

Banffin kansallispuisto tarjosi meille upeiden vaellusten ja maisemien lisäksi vielä lisää eläinkokemuksia. Näimme ison lauman paksusarvilampaita sekä useita hirviä, peuroja ja mustakarhuja. Sää oli koko ajan aurinkoinen, niin kuin se oli ollut lähes koko reissumme ajan.

Hirvi (Elk)

 

Tässä vaiheessa mainittakoon, että Kanadassa suhtaudutaan karhuihin selvästi USA:ta vakavammin. Monet leirintäalueet on ympäröity sähköaidoin, eikä karhuja muutenkaan tunnuta haluavan lähelle ihmisten ilmoja. Lähtiessämme pois Banffin alueelta näimme tien laidassa mustakarhun. Ihmisiä oli kerääntynyt seuraamaan karhun puuhia. Myös puistonvartijat olivat paikalla. Karhun viereen ammuttiin vinkuvaa ääntä ja kovia pamauksia päästäviä ammuksia. Karhu ei vaikuttanut kovinkaan säikyltä, sillä se tallusteli vain hitaasti vuorenrinteellä suunnaten kuitenkin poispäin autotieltä. Vasta kun kaksi metsänvartijaa lähestyi sitä, se otti juoksuaskelia ja häipyi takaisin metsään.

Banffista ajoimme toiseen Kanadan kansallispuistoon, Jasper National Parkiin. Jasperin kansallispuisto alkaa siitä, mihin Banff päättyy, eli nämä molemmat kansallispuistot sijaitsevat siis Albertan osavaltiossa. Jasper on alueena Banffia selvästi suurempi. Puistot ovat melko samanlaisia niin maisemiltaan kuin eläimistöltäänkin.

Jasper tarjosi meille huikeita eläinkokemuksia jo ennen kuin ehdimme kunnolla edes tajutakaan, että olimme saapuneet sinne. Tien varrella näimme paksusarvilampaan uroksia sekä mustakarhuja syömässä marjoja. Eläimet eivät paljonkaan tuntuneet ihmisistä piittaavan täälläkään, vaan laskivat uteliaat katsojat ja valokuvaajat melko lähelle. Hyvä niin meidän kannalta!

Karhunpentu marjametsällä

 

Myös Jasperissa teimme pitkiä ja raskaita vaelluksia ja pääsimme vielä kerran ihailemaan Kalliovuorten uskomattomia maisemia. Yksi mieleenpainuvimmista vaelluksista Jasperissa oli vaellus vastikään sulaneen jäätikön paikalla. Jäätikkö oli sulanut alueelta 1960-luvulla jättäen jälkeensä kivikkoisen alueen, jonne oli alkanut tulla kasvillisuutta. Muistona jääkaudesta oli jäänyt palanen jäätikköä sekä pieni järvi, jossa jäälohkareet kelluivat. Tuolla vaelluksella, kuten monella muullakin reissumme vaelluksella, halusimme päästä huipulle asti. Kipusimme siis ylöspäin kovassa ja kylmässä viimassa. Ylhäällä huipulla raskas urakka palkittiin hienolla näköalalla.

Jasper National Parkin jäälohkarejärvi

 

Viimeisenä iltana Jasperin kansallispuistossa halusimme vielä tehdä pienen eläintenbongailukierroksen. Taas luulimme onnemme kääntyneen, mutta sitten yhtäkkiä tien laidassa näimme kojootin. Kojoottia on vaikea nähdä päiväsaikaan, mutta koska oli alkanut hämärtää, niitä oli jo liikkeellä. Kojootti vaikutti aralta ja se näytti ihan siltä, kuin olisi ollut pahanteossa. Se pudotti suustaan jonkin saaliintapaisen pariinkin otteeseen häipyen sitten lopulta metsän uumeniin. Ehdimme sentään saada siitä valokuvan.

Kelju K. Kojootti, Jasper National Park :)

 

Valkopäämerikotka

Jasperista lähdimme seuraavaksi ajamaan kohti Vancouveria. Matkalla sinne näimme puussa lähellä tietä valkopäämerikotkan. Vaikka valkopäämerikotka on USA:n kansallislintu, on niitä silti enemmän Kanadan puolella. Pete sai vihdoin ja viimein toteutettua toiveensa eli hän pääsi ottamaan kunnon kuvia valkopäämerikotkasta!

Vancouverissa kävimme keskustan lisäksi Grouse Mountain- vuorella, josta oli hienot näkymät alas Vancouverin kaupunkiin. Vuorelle olisi päässyt kallista maksua vastaan gondolihissillä, mutta sinne pääsi myös ilmaiseksi vaeltamalla. Pääsimme siis taas kipuamaan ylös korkeuksiin. 3km:n urakkaan ylös jyrkkää vuorenrinnettä meni aikaa yksi tunti. Ylhäällä huipulla meitä odottivat hienojen näkymien lisäksi ilmainen näköalatuolihissi, petolintuesittely sekä pari laiskaa harmaakarhua aitauksessa.

Vancouver Grouse- vuorelta kuvattuna

 

Kanadan kierroksemme oli oikein onnistunut. Yöllä unissani (Anu) Banffin kansallispuistossa nyrjäyttämäni peukalonivelkin alkoi parantua lääkärin arviota selvästi nopeammin, eikä juurikaan haitannut matkantekoa. Meillä oli vielä puolitoista viikkoa aikaa koluta Länsi-USA:ta, joten suuntasimme rajalle kohti Washingtonin osavaltiota.