Herätyskello soi taas liian aikaisin. Voisko joku lähteä mun puolesta töihin? Avaan kaihtimet. Sataa räntää, se tästä vain puuttuikin. Keitän kahvia, mutta maito on loppu. Töihin ajaessa ottaa päähän edellä ajava könnääjä. Ruokatauolla kanawrapit loppuu kesken ja joudun tyytyä puuroon. V-ä-s-y-t-t-ä-ä.Työpäivä tuntuu ikuisuudelta, haluaisin vaan kotiin nukkumaan. Kotona tuijotan masentuneena tiskivuorta.
”Lapset repivät kattopeltejä romahtaneista taloista rakentaakseen edes jonkinlaista suojaa. Kansalaiset etsivät raunioista itse mahdollisia eloonjääneitä ja omaisiaan, kun avustustyöntekijät eivät olleet vielä päässeet paikalle. Chautarassa loukkaantuneet eivät saaneet apua siksikään, että paikallinen sairaala oli romahtanut. ”
”Avuntarve on valtava, ja se tulee jatkumaan vielä pitkään. Kadut ovat täynnä romua, ja vain nelivetojeepillä pääsee juuri ja juuri kulkemaan. Ihmiset tarvitsevat kiireesti suojia, koska täällä on sateista ja viileää. Puhdas vesi on loppumassa samoin kuin ruoka ja lääkkeet. Myös sähköt ovat poikki monin paikoin” – hs.fi
Tunnen itseni tällä hetkellä todella itsekkääksi. Valitan joka päivä mitä mitättömimmistä asioista sillä aikaa, kun toisaalla käydään läpi maanpäällistä helvettiä. Nepalin maanjäristys vei tuhansia ihmishenkiä ja loukkaantuneita on uusimman tiedon mukaan miltei 8000. Uhriluvun pelätään nousevan jatkuvasti. Ja mun suurimmat ongelmat tällä hetkellä on se, etten saa kahviini maitoa ja se, ettei millään huvittaisi lukea pääsykokeisiin.
”Olen seurannut vähitellen aukeavaa Nepalin maanjäristysten inhimillistä katastrofia. Tuhansia menehtyneitä ihmisiä, ihmisiä, jotka menettävät läheisensä. Ihmisiä, jotka värjöttelevät vailla kotia” – hs.fi
Mulla on katto pään päällä ja kaunis koti. Mulla on aviomies, perhe ja ystäviä, joille voin soittaa vaikka keskellä yötä. Mulla on enemmän ruokaa, kuin mitä tarvitsenkaan. Mun ei tarvitse miettiä, että mahtaako toisella puolella Suomea asuva tuttu olla musertuneena jossain sairaalan raunioissa vai elossa. Mun ei tarvitse pelätä, että maa katoaa alta. En tiedä monestako luonnonkatastrofista, sotien siviiliuhreista tai nälänhädästä täytyy uutisoida, että mun ajattelutapa ja elämänasenne muuttuisi pysyvästi kiitollisemmaksi. Kary totuus on, että maailma kohisee tästäkin sen hetken, mutta pian taas elämä jatkuu ja vanhat uutiset väistyy uusien tieltä.
Lahjoittaminen Punaiselle Ristille on vähintä, mitä voin tässä tilanteessa tehdä. Auta sinäkin Nepalin maanjäristyksen uhreja lahjoittamalla bloggaajien Nepal-keräykseen TÄÄLLÄ. Pienikin summa on tärkeä.
*Kuvat we heart it
Aulasta, vastaanottotiskin vierestä oli sisäänkäynti hotellin baariin. Aikamoinen barokkiluola. Ei ehkä se modernein ja freesein lounge, mutta tarvitseeko sen aina ollakaan? Itsellä tuli jotkut vanhan ajan elokuvakulissit tuosta mieleen. Tuonne vaan tilaamaan tuplaviski ja tupruttelemaan piippua. Muuten hyvä, mutta aamu oli vasta alussa ja Berliinin kadut kutsuivat.
Kuinka usein Suomessa näkee jonglööraavan balettitanssijan esiintyvän keskellä risteystä taksikuskeille ja muille hämmästyneille kulkijoille? Mies tanssahteli tiensivuun aina valojen vaihduttua vihreiksi ja vähät välitti tööttäyksistä. Pallot lenteli välillä liikenteen sekaan ja silloinhan tämä nuori mies ryntäsi teatraalisesti pelastamaan niitä oman henkensä uhalla.Tää lienee joka päiväistä Kreutzbergin kaupunginosassa, joten ymmärrän täysin, miksei taksikuskit arvostaneet taiteilijan temppuja. Sen sijaan mulle ja Samille tää oli todellakin päivän piristys. 
Alexanderplatzille oli pystytetty massiivinen pääsiäistori biergarteneineen ja bratwurst-kojuineen. Myynissä oli myös monenlaista pääsiäiskrääsää ja -herkkua. Mulla on joku fiksaatio unisieppareihin, niistä on aina pakko räpsiä kuvia. 
Tuli taas kerran ikävä omaa hääpäivää. Mitkä mahtavat puitteet ja ympäristö hääkuvien ottamiseen! Miksei me tajuttu… 
Starbucksin iloinen myyjä nimesi mut Jellaksi. Close enough. 
Käytiin myös Japanissa, eiku… 
Näkymiä Postdamerplatzilla sijaitsevan Panoramapunktin näköalatasanteelta. 
Kuva antaa ymmärtää, että olimme ainoat turistit koko jalkapallokentän kokoisella holokaustin muistomerkillä. Todellisuudessa saimme odottaa ties miten kauan, että ihmiset menisivät pois kuvan edestä. On tuo vaikuttava betonilabyrintti, taas tuli sekin todistettua. 
Eräs ystävällinen pariskunta lupautui ikuistamaan meistä yhteiskuvan Alexanderplatzilla. Kerrankin ulkopuolinen oli samalla aaltopituudella ja otti juuri sellaisen kuvan, jollaisen olisimme itsekin räpsäisseet. 
