Kukastunturi

Kukastunturi on Ylläksen lähimailla sijaitsevista tuntureista toiseksi matalin – korkeutta on vajaa viitisensataa metriä merenpinnan yläpuolelta laskettuna – mutta matalahkosta korkeudestaan huolimatta maisema on aivan kuin toiselta planeetalta. Kukastunturin huipulla avautuvat näkymät maailmaan, tai ainakin silmä kantaa juuri sinne saakka, mihin on tarpeellista nähdä eikä yhtään kauemmas.

Ilmasta viis – vaikka auringon suoma valo on aina ihana ilmiö, on tunturissa sateisena, harmaana päivänä aivan omanlaisensa tunnelma. Pilvien takana horisontissa häämöttävät kaukaisetkin tunturit hehkuvat sinisinä.

Kesällä tunturiin kivutessa nousu on noin kolmen kilometrin matkalla on suhteellisen loivaa ja reitti on helppokulkuista sekä jalkaisin että pyörällä kulkiessa. Talvella huipulle johdattava talvikenkäreitti pidetään sen verran hyvässä kunnossa, ettei lumikenkiä pahemmin tarvitse. Olipa liikkeellä kävellen tai pyörällä, Kukakselle kipuamisesta saa hyvän päivälenkin patikkavauhdista riippuen, ja tunturin laelta avautuvat maisemat mykistävät – Pallakset rivissä, Lainio taustalla, Kesänki vieressä.

Tunturin syntyvaihe juontuu kauas muinaishistoriaan; kolmisen miljardia vuotta sitten maatamme hallitsi Alppien kaltainen poimuvuoristo, Svekokarelidit, jonka jäänteitä tai tarkemmin juuriosia nykyiset tunturit ovat. Kalliopintoja hakanneet merivedet ovat jättäneet omat merkintänsä kiviin ja taiteilleet monenlaisia kuvioita, teräviä reunoja ja röpelöisiä linjoja.

Kukas poikkeaa monesta muusta lähialueen tunturista siinä, että sen laki ei ole kivikkoisen paljas, vaan huipulla kasvaa katajia ja kippuraisia mäntyjä sekä pehmeää kanervaa. Kukakselle Karilan suunnalta johdattava reitti on varsin metsäinen, ja komeat kuuset ja männyt reunustavat matkaa.

Kukakselle pääsee helposti esimerkiksi Navettagallerian kulmilta, ja tästä suunnataan syvänsinisen Äkäsjoen ylittävän Karilan sillan kautta tunturipolulle. Matkaa voi jatkaa vaikkapa hurmaavan Hangaskurun tuntumaan tai Kotamajalle saakka, ja alueen vaellusreitit risteävät hyvin, jotta pitkänkin matkan taittaville löytyy kunnon polut. Se on yksi Ylläksen (ja Pallas-Ylläksen kansallispuiston) alueen parhaista puolista – retkeilyreittejä löytyy hyvin runsaasti.

Kukas on ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka!

Kiirunankieppi

Luulin pitkään lapsena, että Kiirunankieppi tarkoittaa jotain luontopolkua, joka sijaitsee Kiirunassa. Tunsin itseni vähän vähä-älyiseksi, kun jossain vaiheessa kuulin, missä Kiirunankieppi oikeasti on.

Sehän on tietenkin Ylläksellä. Eikä sillä ole mitään tekemistä Kiirunan kanssa, vaan polku on saanut nimensä pohjoisen paljakoilla tuntureilla ja vuorilla viihtyvän metsäkanalinnun mukaan.

Kiirunankieppi kiemurtelee aivan Ylläksen, Kellostapulin ja Keskisenlaen tuntumassa. Pituudeltaan reitti on viisitoista kilometriä, ja koska Ylläksen reitistö on yhtenäinen, pääsee kierrokselta koukkaamaan helposti muillekin poluille.

Reitti on yksi kotikuntani suosikkipaikoista. Maisemat ovat vertaansa vailla – yksi upeimmista tuntureista eli Kesänki melkein tuntuu pullahtavan syliin.

Henkeäsalpaavan upeiden maisemien lisäksi reitin varrelle on asetettu opastekylttejä, joissa on mielenkiintoista tietoa tunturien geologisesta historiasta. Reitti on merkattu oranssein viitoin, ja reitin kulkusuunnan voi vapaasti valita.

Reitti on suhteellisen helppokulkuinen. Se on osittain sorattu, mutta paikoitellen kierros kulkee kivikoissa. Koska luonnollisesti tunturien tuntumassa on nousua, en suosittelisi Kiirunankieppiä ensimmäiseksi patikointireitiksi henkilölle, joka ei ole tottunut liikkumaan – Ylläksen kesäreittikartassa reitti on määritelty keskivaativaksi, mikä tarkoittaa sitä, että paikoitellen polku on hankalakulkuinen ja korkeuserojakin on jonkin verran.

Matkantekoon on hyvä varata useampi tunti aikaa, ja Tuomikuru Ylläsjärven puolella on mainio taukopaikka. Hyvänä päivänä näkee jopa Kittilän Kumputunturille asti, joka häämöttää horisontissa teräväreunaisena.

Reitille voi tähdätä Äkäslompolon puolelta Kellokkaasta tai Ylläsjärveltä Iso-Ylläksen pysäköintialueelta, mutta kuten jo mainitsin, reittiverkostos on yhteneväinen ja polut risteävät keskenään. Näin patikkaretkeä pystyy halutessaan pidentämään.

Kiirunankieppi on ehdottomasti patikoimisen arvoinen reitti. Hyvät jalkineet, riittävästi vettä, kartta ja ripaus seikkailumieltä kuuluvat reitillä liikkujan tärkeimpiin varusteisiin.

Kellostapuli

Kellostapuli kohoaa Ylläksen ja Keskisenlaen tuntumassa vähän päälle viidensadan metrin korkeuteen. Kellostapuli on terävine reunoineen varsin helposti tunnistettava tunturi muiden Ylläksen alueen tuntureiden joukossa. Pieni mutta yllätyksellinen Kellostapuli on todella mielenkiintoinen patikoinnin kohde.

Kellostapulia vastapäätä lepää uljas ja arvokas Kesänkitunturi, ja näiden kahden tunturin välissä lekottelee taivaan sineä ja tuntureiden kivisiä kylkiä heijasteleva Kesänkijärvi. Järvessä viihtyvät monenlaiset kalat, mutta olen melko varma, että vesistön syövereihin on pesiytynyt myös vedenolentoja, valaita ja Atlantis.

Toisella puolella kohoavat Ylläs ja Keskinenlaki. Eivät nekään kovin vaatimattomia näkyjä ole.

Reiteistä, jotka Kellostapulia sivuavat, mainittakoon viidentoista kilometrin mittainen Kiirunan kieppi ja yhdeksisen kilometriä pitkä Seitakierros. Molemmat polut ovat kuin aarreaittoja, joihin luontoäiti on varastoinut karun kaunista kasvistoa ja monenlaisia eläimiä.

Eläimistä ei ollut havaintoa, kun heinäkuisena päivänä tunturilla kuljin. Vain muutama pikkuruinen perhonen lenteli, mutta lintuja, ei edes kuukkeleita, näkynyt. Oli hiljaista.

Kellostapulin kasvisto edustaa varsin tyypillistä karua tunturimaastoa: pikkuruiset männyt, kitukasvuiset katajat ja lempeät kanerva- ja varpumatot pilkottavat kivien lomasta. Siinä missä vaikkapa viherparatiisi Varkaankurun rehevyys häkellyttää runsaudellaan, piilee Kellostapulin kauneus karuudessa.

Kauniin tunturin rinteet ovat kiviset, äkkiyrkät ja salakavalat, mutta laelle kulkevaa odottavat upeat maisemat, jotka ulottuvat maailmaan ääriin ulottuvan tunturiryppään taakse aina taivaanrantaan asti. Tunturin laen tavoittamisen jälkeen on pakko istahtaa alas, hengähtää hetkeksi ja vain ihmetellä sinisinä hehkuvia, kaukaisia tuntureita – Aakenus, Pallakset, Pyhätunturi ja kaikki kauneus tuntuvat olevan melkein kuin käden ulottuvilla. Tunturituulen tuivertaessa ja heittäessä hiukset takkuun ei voi olla muuta kuin aika onnellinen. Miten maailmassa voi olla näin henkeäsalpaavan kauniita paikkoja?

Eikä siinä vielä kaikki: vedenpitävien todisteiden mukaan itse Gandalfin on nähty liikuskelevan Kellostapulin juurella. Katsokaa vaikka.

Tunturin laella maailma näyttää aina kauniilta, mutta Kellostapuli, jonka miellän Ylläksen pikkusiskoksi, on ainutlaatuinen. Jylhät ja kivikkoiset kupeet johdattelevat kohti huikeita maisemia.

Varkaankurun luontopolku

Varkaankurun luontopolku sijaitsee aivan Äkäslompolon retkeilyreitistön sydämessä, Kellostapulin kupeessa. Vaikka pituudeltaan polku on varsin lyhyt – noin kolme ja puoli kilometriä –, alueen luonto on rikas, runsas ja todella rehevä. Kävelyn aikana ei ehdi pitkästyä, sillä luontoäiti on tunkenut alueelle lehtometsää, suloisia tunturipuroja, mahtavia kuusia, viehättäviä pihlajia, jykeviä keloja ja hempeitä kukkia. Taustaäänenä kuuluu kosken pauhantaa ja lintujen kujerrusta.

Paikoitellen Varkaankurun seutu on niin rehevän lehtoista, että näky on kuin suoraan lastenkirjasta, jossa kerrotaan peikkojen asuttamasta satumetsästä. Kauniissa miljöössä liikuskellessa näkee niin paljon kaikenlaista mielikuvitusta kutkuttavaa, etten ihmettele vuosisatoja sitten ihmisten uskoneen vakaasti maahisiin, tonttuihin, haltioihin sun muihin olentoihin.

Ainutlaatuisen Varkaankurusta tekee kasviston ja linnuston laajuus; alueella viihtyvät monet harvinaisiksi tai jopa uhanalaisiksi käyneet kasvi- ja eläinlajit, kuten raidantuoksukääpä. Väinönputket, hiirenportaat, tuomet ja raidat värittävät polkua. Jos tuuri käy, voi bongata koskikaran tai virtavästäräkin. Varkaankurun laavun tuntumassa on melko varmasti kuukkeleita, varsinkin jos rapisuttaa eväspussia.

Yksi kauneimmista kasveista on hento ja siro lehtotähtimö, joka varovaisesti kurkistelee puiden katveessa. Tosin metsäkurjenpolvikin on aina yhtä kaunis.

Varkaankurun polku on suhteellisen helppokulkuinen, ja paikoitellen reitille rakennetut pitkospuut tekevät patikoinnista vielä jouhevamman. Jonkin verran nousua kurusta tunturiin päin kulkiessa toki on. Reitti on selkeästi merkattu opastein ja viitoin. Aloituspisteeksi voi valita Kellokkaan, luontokeskuksen, josta saa opastusta esimerkiksi alueen luontopolkuihin, vaellusreitteihin ja luontotietoon liittyen, ja rakennuksessa on myös kahvila. Noin parin kilometrin päässä Kellokkaasta sijaitsevat Varkaanlammen putoukset, joiden tuntumaan on rakennettu laavu.

En ollut moneen vuoteen käynyt Varkaankurussa, kun heinäkuisen lomani aikana päätin poiketa polulla. Varkaankuru, jonka jo luulin vuosien saatossa kolunneeni läpikotaisin, oli aivan yhtä kaunis ja mielikuvituksen laukkaamaan pistävä tutkimuskohde kuin aiemminkin. Tunturien syleilyssä oli mukava tehdä matkaa.

Lintujen satunnaisen laulun ohella koskien pauhu ja pienten tunturipurojen pulina olivat ainoat äänilähteet Varkaankurussa kulkiessani. Välillä teki mieli pistää silmät kiinni ja pysähtyä muutamaksi sekunniksi vain kuuntelemaan. Kiire kaikkosi mielestä saman tien. Vedestä syntyvät äänet, olipa sitten kyse kohinasta tai liplatuksesta, rauhoittavat levottomankin mielen.