Suomen suurin matkablogiyhteisö

Karpanmäki ja Tuorlan lehtometsä

Pienen välimatkan päässä Kaarinan Rauhalinnasta ja parinsadan metrin päästä Kuusistonsalmen rannasta, peltojen keskeltä, löytyy kaksi lehtometsää, joissa kasvaa tammipuita ja pähkinäpensaita. Keväisin ruskeiksi haalistuniden lehtien, jotka ovat pudonneet maankamaralle edellissyksynä, lomasta pilkistävät kauniit sini- ja valkouvokot, ja myöhemmin kesästä maiseman vihertyessä vallan ottavat kielot.

Karpanmäki on pieni, asutuksen keskelle jäänyt luonnonsuojelualue ja valtakunnallisesti merkittäväksi määritelty alue, jossa jalopuut kilpailevat paikasta auringossa kahden kallionyppylän välissä. Mäen juurella Kuusistonsalmi hohtaa kauniin sinisenä.

Pienestä lehtometsiköstä pääsee hiekkatietä pitkin Tuorlan lehtometsikköön jatkamaan noin neljän kilometrin pituista luontopolkua. Tuorlan puolella on myös lapsille suunnattu noin kilometrin mittainen peikkopolku. Polut on merkattu hyvin selkeästi opastein, ja matkan varrella on jopa nuolen muotoiset opasteet ohjaamassa kulkua. Sanoisinkin, että luontopolku sopii mainiosti myös aloittelevalle kulkijalle.

Joskus voi olla vaikea nähdä metsää puilta tai luontopolkua metsältä.

Natura 2000-alueisiin kuuluva Tuorlan lehto on luonnontilainen, ja vanha metsäpohja mahdollistaa runsaan kasviston elämisen. Lehtometsissä kasvaa pähkinäpensaita, taikinamarjaa, paatsamia ja lehtokuusamaa sekä tammipuita ja vuorijalavia. Maisema vaihtelee lehdosta kallioketoon ja niittyyn – kalliokedoilla kasvaa muun muassa kalliokieloja ja keto-orvokkeja siinä missä sikoangervo ei ole harvinainen näky metsiköiden liepeillä sijaitsevilla niityillä.

Monenmuotoisten ja -näköisten kääpien yhdyskunta on myös havaittavissa lehtometsässä.

Luontopolun varrella kasvaa vähän erikoisempia kasveja; vuonna 2002 Turun maaseutuoppilaitoksen vihertiimi istutti arboretumin, puuvartisille kasveille varatun alueen, ja näinpä nykyään luontopolun varrella muun muassa pennsylvanianvaahteraa, tuijia, alppiruusuja, sypressejä sekä atsaleoja.

Vanhassa metsässä on runsaasti lahopuuta, mikä mahdollistaa monen hyönteislajin elämän. Huhtikuisena päivänä linnut sirkuttivat innokkaasti. Erityisesti mustarastaat olivat edustettuina, mutta Karpanmäen ja Tuorlan alueilla voi havaita myös kultarinnan, hippiäisen ja ruisrääkän.

Koska Karpanmäki ja Tuorlan lehtometsä ovat vain lyhkäisen kävelymatkan päässä toisistaan, me kävimme molemmissa paikoissa samalla reissulla. Me aloitimme Karpanmäen metsiköstä, jonne päästäksemme käännyimme Pyhän Katariinan tieltä Voivalantielle, ja pyöräilimme tietä pitkin sen loppumetreille asti. Tämän jälkeen jatkoimme hiekkatietä oikealle kohti luonnonsuojelualuetta – mukailimme hetken Aikavaellus-reittiä. Tästä jatkoimme kohti Tuorlan lehtometsää samaista hiekkatietä pitkin itään päin. Piikkiön busseilla pääsee Tuorlan maaseutuoppilaitoksen pihaan, josta polku Tuorlan lehtometsään alkaa saman tien. Omalla autolla kulkeva voi jättää autonsa esimerkiksi Voivalan venesatamaan tai Tuorlan maaseutuoppilaitokselle.

Lemun taistelun muistomerkki ja Ala-Lemun metsiköt

Kesäkuussa 1808 Kaarinan Lemunniemessä, aivan Ala-Lemun kartanon tilusten tuntumassa, elettiin sodan tuiskeessa. Ruotsin ja Venäjän välinen, vuosina 1808-09 käyty Suomen sodaksi nimetty koitos päätti Ruotsin vallan ajan maassamme, ja Suomesta tuli autonominen osa itäistä naapurimaata. Venäjän pyrkimyksenä oli Napoleonin Ranskan vahvasti taustavaikuttamana pakottaa Ruotsi liittymään Isoon-Britanniaan kohdistuvaan kauppasaartoon, jotta puolestaan Ranska saisi tätä kautta vankistettua asemaansa.

Lemunniemessä kamppailu käynnistyi 19.6.1808. Kahden päivän mittaisen taiston kunniaksi on Yli-Lemun kartanon maille, tarkemmin sanottuna Lemun taistelun muistolehtoon, on pystytetty muistomerkki vuonna 2008 eli 200 vuotta taistelusta. Heidi Limnellin veistämä teos kantaa nimeä Kuoleva soturi Vänrikki Stoolin tarinoissa olevan runon mukaisesti.

Muutenkin alueella on paljon historiaa. Taistelumailla sijaitseva Yli-Lemun kartano on peräisin oletettavasti 1800-luvun alkupuolelta, mutta jo keskiajalla siitä on löydetty kirjallisia mainintoja. Vuonna 1767 valmistunut Ala-Lemun kartanon päärakennus on nykyään yksityisomisteinen.

Muistolehto on helposti tavoitettavissa Turusta käsin vaikkapa pyörällä, ja autollakin pääsee kätevästi alueelle kääntymällä Pyhän Katariinan tieltä Lemuntielle, jota jatketaan noin kilometrin verran ja käännytään Kasarminmäentielle. Opasteita seuraamalla kuljetaan kohti metsärinnettä puolisen kilometrin verran. Alueella on parkkipaikka.

Ala-Lemun suuntaan pääsee lähes myös metsäreittejä seuraten. Sinisillä opasteilla merkattua Pyhän Katariinan Polut -retkeilyreitistöä pitkin patikoimalla pääsee muistolehtoon ja myös tutkimaan alueen metsikköjä aina Vaarniemestä asti – periaatteessa Katariinanlaaksosta saakka.

Jäkälämatot ovat muhkeat, ja komeat kelot tuijottavat intensiivisesti kulkijoita. Kanervat ja katajat viihtyvät karussa maastossa. Puiden lomasta voi nähdä vilauksen sinisenä hohtavaa Kuusistonsalmea – Kuusistonlinna ei ole kaukana.

Jos muistolehto tai Pyhän Katariinan polkureitistö eivät ole vielä tuttuja, kannattaa poiketa aistimassa historiaa ja sukeltaa syvänvihreiden metsikköjen syleilyyn.

Maarian kivikautinen luontopolku

Nykyisen Maarian altaan, aiemmin Vähäjoeksi kutsutun vesistön ylittävän Myllysillan itäiseltä rannalta alkaa todella mielenkiintoinen luontopolku, joka monipuolisen maiseman lisäksi tarjoaa mahdollisuuden ottaa askeleen kohti maamme muinaishistoriaa. Kivikaudella ja tarkemmin ilmaistuna viitisen tuhatta vuotta sitten nykyisen Maarian alueella on arkeologisten tutkimusten myötä havaittu olleen asutusta. Löydösten perusteella on voitu myös todeta, että muinaiset maarialaiset valmistivat kampakeramiikkaa. Kirjallisia merkintöjä Maarian alueen asutuksesta ja ihmisvaikutuksesta on jopa 1200-luvulta peräisin, ja esimerkiksi joen tuntumassa on ollut 1500-luvulla 12 toimivaa myllyä.

Polulle pääsee mintunvihreän Myllysillan ylitettyään – ensin kuljetaan mäkeä ylös, ja tästä käännytään oikealle opastekylttien mukaisesti. Kivikautinen polku on merkattu oranssein opastein. Myös sinisillä juoksijasymboleilla merkatut Paavon polut ja keltaisilla opasteilla ohjatut luontopolut kulkevat alueella ja osittain yhtyvät muinaispolun kanssa.

(In Finland we have this thing called ryteikkö.)

Sinne tänne tai ei yhtään mihinkään johtavia polkuja mutkittelee joka ilmansuunnassa. Me koukkasimme pienelle sivupolulle hetkeksi, koska uteliaisuus vei voiton, ja hyvä niin, sillä metsikkö oli upea. Oli myös vähän hiuka, joten mätkähdimme mättäälle syömään evässuklaata. Sivupolulla tarpoessa tuli vähän lisäkilometrejä, mutta hauskaa oli. Metsäalue ei ihan suuri ole, joten eksyminen ei ollut vaihtoehto. Tai siis mukanamme oli kartta, kompassi ja merimiehen suuntavaisto, joten eksyminen ei siksi ollut todennäköinen vaihtoehto.

Havupuiden valtavat juuret kiemurtelevat polulla käärmeiden lailla. Myös pienet metsäpurot halkovat vehreitä metsiköitä siellä täällä. Aurinkoisena kevätpäivänä luonto oli täynnä upeita kontrasteja; vihreän sävyt heijastelivat auringon valossa kirkkaina, kun taas puiden rungot sulautuivat lähes mustiksi.

Polku johdattaa kohti upeaa Rajakalliota, jonka laet ovat paksujen jäkälätäkkien peittämät. 64 metriin kohoava kalliokukkula on Turun ja Liedon rajamailla, ja sen laelle on rakennettu pieni pöytä evästaukoa varten. Virallisia tulistelupaikkoja reitillä ei ole.

Patikoinnin lomassa kannattaa antaa mielikuvitukselle siivet ja pohtia, millainen maailma on mahtanut olla kivikauden ihmisten eläessä ja asuessa alueella. Ja jättiläisten: metsän huomassa on mahtava siirtolohkare, jonka jättiläinen on kuusten keskelle nakannut. Polun varrella on kivikautista asutusta, jonne opaskyltit ohjaavat. Muinaisista ajoista kertovat myös kolme lähdettä, joista Myllylähde, halkaisijaltaan neljän metrin suuruinen pieni lähde, on ollut aikoinaan alueen asukkaiden varavesikaivo.

Kivikautinen polku on pituudeltaan viitisen kilometriä, ja maasto on mukavan vaihtelevaa – välillä kuljetaan peikkojen valtakunnassa kangasmetsässä, valoisassa koivikossa, mäntyjen korkeudella kallioiden laella – ja toisaalta polku sivuaa myös vähemmän viehättävän hakkuualueen. Polku on paikoitellen kumpuilevaa ja kivikkoista ja etenkin sateisena päivänä mutavellin valtaama. Polulle mahtuu myös pieni pätkä soratietä. Mielestäni polku on suht helppokulkuinen, mutta liikuntarajoitteisille se ei sovi. On myös hyvä ottaa huomioon, että maasto on välillä jokseenkin mäkistä, ja muutamassa kohdassa ylitetään ojia ja kiikutaan liukkailla kalliopinnoilla.

Matka taittuu nopeasti pyörällä Turun suunnalta kohti Maarian allasta. Me jätimme pyörät Paimalan vanhan koulun kentälle, josta lähtee suoraan polku sillan suuntaan. Alueelle voi jättää auton (tarkka osoite on Paimalantie 369). Toinen vaihtoehto on kulkea Maarian uimarannan parkkipaikalta. Bussilla kuljettaessa jäädään Myllyojan pysäkiltä pois, ja kävelymatkaa tulee parinsadan metrin verran luontopolulle.

Itse allas, joka on vajaan viiden kilometrin pituinen, syntyi vuonna 1980 Paattistenjoen ja Vähäjoen väliin, kun se padottiin Turun kaupungin varavesilähteeksi. Nykyään vesilaitos ottaa altaasta noin viikon vuodessa vettä. Toisella puolella allasta maisemaa hallitsee rehevä viljelysmaa siinä missä vastarannalla häämöttää tiheä havumetsäinen alue. Allasta halkova vuonna 1980 valmistunut Myllyojan silta erottuu mintunvihreän värinsä ansiosta maisemasta. Teräksestä valmistetun sillan alikulkukorkeus on kolmisen metriä, ja se aikonaan rakennettiin korvaamaan vuonna 1873 rakennettua Äkölän puusiltaa.

Maarian kivikautinen luontopolku teki vaikutuksen, joten reitille on tarkoitus lähteä hiippailemaan uudestaankin viimeistään ruskan värikirjon vallatessa maailman. Paljon jäi vielä näkemättä ja kokematta, joten ehdottomasti palaamme takaisin.

Lempiasioita juuri nyt

Kirsikkapuiden vaaleanpunaiset kukat, joita nähdessään alkaa mumista mielessään laulua nimeltä Cherry Blossom Girl.

David Lynchin upea elokuva Mulholland Drive, joka kaikessa yllätyksellisyydessään ja arvoituksellisuudessaan kiilasi yhdeksi parhaimmaksi elokuvaksi, jonka olen koskaan nähnyt. Vaikka elokuvan ensi-ilta oli jo vuonna 2001, en ollut sitä nähnyt aiemmin. Suosittelen lämpimästi!

Temimisterietin Note -yrttitee, joka sisältää lakritsia, kanelia ja rakkautta.

Sini-, valko- ja keltavuokot.

Vahingossa onnistunut banaanikakku, jossa mausteena oli inkivääriä, pomeranssinkuorta ja roimasti kanelia.

Ilta-aurinko. Onko mitään kauniimpaa kuin auringonlaskun kullalla värjäämä metsä? Ja lähimetsiköt, joissa on jo tullut vastaan peuroja ja jäniksiä. Kettubongausta vielä odottelen.

Sellaisia ovat lempiasiani juuri nyt.