Aika on aika kiemurainen instituutio. Aika kuluu ihan älyttömän hitaasti, kun istuu jossain tietämättömillä tienoilla junassa ja jännittää, ehtiikö Tampereen asemalla ajoissa vaihtamaan junaa kohti Turkua. Aika kuluu myös luvattoman hitaasti, kun nötköttää Kolariin menevässä junassa, ja matka-aikaa on ehkä hyvällä tuurilla jäljellä tunti, jos VR-jumalat ovat suosiollisella tuulella.
Toisaalta aika kuluu ihan älyttömän nopeasti, kun syö suklaata. Mihin kokonainen levy katoaa ihan yks kaks? Lisäksi ajan nopeus näkyy siinä, että yhtäkkiä tajuaa olevansa sellainen ihminen, joka kertoessaan jostain kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta asiasta ihmettelee, miten kyseisestä jutusta on voinut kulua niin kauan. Sehän tapahtui vasta eilen!
Yksi tällainen sehän-tapahtui-vasta-eilen -tapahtuma oli retki Paimion luontopolulle Marin ja Jonin kanssa. Eihän siitä ole kuin hetki, olen väittänyt, mutta kolme vuotta siitä on ehtinyt jo kulua. Tänä aikana olimme merimiehen kanssa useaan otteeseen pohtineet, että olisi kiva piipahtaa kyseisissä maisemissa, muttemme olleet saaneet aikaiseksi retkiä Paimion suuntaan. Kolme vuotta vierähti retkien välillä, mutta nyt viimein oli aika käydä uudestaan Paimion mettissä.
Vaikka alkukappaleiden aikapohdinta oli varmasti todella mielenkiintoista luettavaaa, Paimion luontopolku ja sinne suuntautunut päiväretkemme on tämän blogipostauksen aiheena. Tämä postaus sisältää enemmänkin fiilistelyä kuin järkevää tuotantoa, mutta esimeriksi kasvistosta ja alueen historiasta olen kirjoittanut kolme vuotta sitten julkaisemassani tekstissä.
Paimion luontopolku on suosittu kohde, joten parkkipaikalla oli vastassa useampi auto helmikuisella retkellämme. Yksi auton mentävä kolo kuitenkin oli, joten onneksi ei tarvinnut valita retkikohdetta uusiksi. Oli kaunis, aurinkoinen päivä, joten ei ihme, että porukkaa oli liikkeellä.
Kolme vuotta sitten kuvailin blogitekstissäni Paimion luontopolkua ”todella vivahteikkaaksi”, enkä peru sanojani. Neljän kilometrin mittainen reitti kulkee aluksi suoaleella ja loppua kohti mutkittelee kallioisessa metsikössä. Reitillä on muun muassa suolampi, pirunpelto, korsu, korkeita koivuja, minimuseo ja tuuheita kuusia.
Suomiljöö on aina kiehtovaa katseltavaa, mutta sydämeni sykkii myös vehreille kuusimetsille ja erityisesti kumpuilevalle maastolle. Paimion luontopolulla nämä kaikki elementit toteutuvat, vaikka reitti on lyhyt. Toisaalta helppo reitti sopii monentasoiselle liikkujalle ja esimerkiksi perheille, jotka haluavat käydä kivalla päiväretkellä.
Spanielimme sen sijaan ilahtui päästessään kiikkumaan näköalatorniin. Koiramme nauttii suuresti päästessään kipuamaan korkeisiin paikkoihin – kotituntureille, siirtolohkareille, parvekkeelle ja näköalatorneihin tai ihmisen harteille, kun ihminen istahtaa hetkeksi mättäälle.
Luontopolulla voi ihastella luontoäidin taideteoksia, erityisesti mäntytaidetta. Kas tässä on yksi esimerkki!
Paimion luontopolku oli yhtä nätti kuin muistelin – mukavan vaihteleva, helppokulkuinen ja eri vuodenaikoina kiehtova reitti. Reitin varrella taitaa ympäri vuoden olla suuri määrä muita liikkujia, joten luonnonrauhasta ei pääse sinällään nauttimaan, mutta näillä leveysasteilla toki harvemmin täyshiljaisuutta on tarjolla.
Jospa nyt ei vierähtäisi kolmea vuotta seuraavaan kertaan, kun käymme Paimion suunnalla.
Tuo on kyllä totta, että matkustaessa, kuten junassa tai lentokoneessa, tuntuu, että aika matelee. Aidosti ihmetyttää, että miten voi olla, että kotona pystyisin lukemaan mielelläni vaikka koko päivän jotain kirjaa. Lentokoneessa se tuntuu paljon tympeämmältä, ja kirjasta huolimatta aika matelee, erityisesti jos on vähänkin pidempi lento. Vaikka itse pidänkin rauhallisuudesta, niin toisaalta on myös mukavaa, että ihmiset tykkäävät liikkua luonnossa ja hyödyntää retkeilyrakenteita.