Jokivarresta

Aika monesti käytän adjektiivia monipuolinen kuvaillessani eri luontokohteita kuvaillessani, sillä luontoäiti tuppaa olemaan hyvin avokätinen koristellessaan metsiä, lehtoja, kukkuloita, tuntureita ja saariston sopukoita. Jälleen kerran monipuolinen on adjektiivi, joka sopii erinomaisesti Sattmarkin luontopolusta kertovaan blogitekstiin. Reitti on näet melkein kuin koko Suomi tiivistettynä yhteen reittiin – Sattmarkin retkeilyreitin varrella on kangasmättäitä, upottavan pehmeää jäkälää, punaisena hehkuvia kallioita ja lehtometsiköitä, unohtamatta idyllistä puutalomaisemaa ja peltoja. Tunturit toki puuttuvat, mutta luontoäiti on ollut innokas suunnitellessaan alueen maisemia.

Jätimme auton Sattmarkin kahvituvan parkkipaikalle, jossa ei huhtikuussa ollut vielä tungosta. Muutama retkiseurue oli meidän lisäksemme liikkeellä, mutta vielä oli rauhallista. Epäilisin, että kesän tullen porukkaa on enemmänkin liikenteessä Saaristotiellä.

Sattmarkin alueella on kolme eri pituista reittiä. Perheen pienimmille suunnatulla Robinson-reitillä on mittaa kahden ja puolen kilometrin verran, ja reitillä on köysirata. Myös reilun viiden kilometrin verran voi talsia reitillä, mutta me valitsimme pisimmän, yhdentoista kilomterin suuruisen reitin. Reitti oli erittäin selkeästi merkattu sinisin opastein – välillä symbolit näkyivät puiden rungoissa, välillä kylteissä, välillä kivissä. Eksymään ei reitillä pääse, eikä kertaakaan tarvinnut tarkistaa sijaintia kartasta.

Suurimmaksi osaksi huhtikuun aurinko oli jo sulattanut polun, mutta etenkin reitin alkuvaiheissa oli vielä jääpintaa jäljellä. Välillä sai vähän miettiä, mistä kohtaa tohti kulkea ilman pelkoa kallonsa halkomisesta – tykkään jäästä ihan hirveästi, mutta mieluusti en jalkojeni alla. Jos jää unohdetaan hetkeksi, reitti ei ole erityisen vaativa, vaan arvioisin sen sopivan monentasoiselle liikkujalle. Jonkin verran nousuja ja laskuja on, muttei mahdottoman suuria haasteita ole reitillä tiedossa.

Reitillä on komea pronssikautinen hauta, jota nykyään ympäröi kaunis kalliometsä. Aikoinaan hautaröykkiö todennäköisesti lepäsi merelle katsoen, mutta maan kohoamisen myötä maisema on historian saatossa muuttunut.

Kuten blogitekstin alkupuolella totesin, Sattmarkin reitin varrella on monenlaista maastoa. Väillä kuljetaan kallioisessa maastossa, ja lisäksi reitin varrella on kauniita metsäalueita. Ainut elementti, jota jäin reitillä hitusen kaipaamaan, oli meri. Aivan reitin alkupuolella näkee pienen vilauksen merestä, mutta muuten reitillä meri pysyy visusti piilossa.

Kevään merkkejä sen sijaan oli havaittavissa mukavan runsaasti. Kasvihavaintojen lisäksi näin kevään ensimmäisen sitruunaperhosen, josta myös eräs spanieli oli hyvin kiinnostunut. Perhoset eivät tosin ole yhtä jännittäviä olentoja lintukoiran mielestä, mutta vähän niitä täytyy kuitenkin ihmetellä.

Kaiken kaikkiaan Sattmarkin pitempi polku oli mielenkiintoinen, vaihteleva ja runsas – aivan kuin kattaus koko Suomen luonnosta. Yhden mutan sisällytän Sattmarkin polulle; yhdentoista kilometrin pituinen reitti tuntui vähän venytetyltä. Viimeiset pari kilometriä eivät tuo ihan mahdottoman paljon uutta – autotiellä kulkeminen ei ole ihan houkuttelevin ilmiö, kun on hakeutumassa luontopolulle. Kokonaisuutena kuitenkin Sattmarkin retki oli todella mukava, vaihteleva ja kiehtova.

Sattmarkin reitistöön pääsee tutustumaan Föli-bussien kyydissä – Turusta Houtskariin päin menevät bussit pysähtyvät aivan Sattmarkin kahvilan liepeillä. Lisäksi omalla pyörällä pääsee etenemään Saaristotietä pitkin, ja omalla autolla liikkuville kahvilan parkkipaikka-alueella on hyvin tilaa. Lisää tietoa alueesta löytää Sattmarkin sivulta.