Jokivarresta

Mie tykkään talvesta. Vaikka Turun talvessa on hitusen ailahtelevaisuutta havaittavissa noin jokaisena talvena, esimerkiksi viime viikonlopulla oli ihana ja aurinkoinen meininki, joten fiilistelimme lähimetsän kauneutta. Havahduin siihen, että olen tainnut asua Turussa jo kymmenisen vuotta, ellen ole laskenut ihan huti, mikä olisi toki aika mahdollista, minun tapauksessani melkein todennäköistä, sillä aivoni ovat matematiikalle resistanssit.

Kun aikoinani sain lukion pakettiin, oli päivänselvä juttu, että lähtisin etsimään itseäni jonnekin kauemmas ja samalla etsintäreissulla löytäisin itselleni kivan työn. Haaveilin myös mausteisista basaareista, valtavista museoista, mahtipontisista katedraaleista ja kuhisevasta kaupunkielämästä – oikeastaan kaikesta sellaisesta, jota Kolarissa en ollut kokenut. Aika nopeasti kuitenkin ymmärsin, että minulla on aivan liikaa poronkarvoja vaatteissani ollakseni katu-uskottava kosmopoliitti, ja oikeastaan en edes halua olla yrittää olla olevani muuta kuin olen: lapinjuntti. Ei ole yhtään mitään vikaa siinä, että on niin lapinjuntti mettästä kuin vaan voi olla.

Joka tapauksessa olen viihtynyt aivan hyvin vuosien varrella Turussa, mutta sydänjuureni ovat tiukasti tunturikunnassa ja onni löytyy kotivaaroilta. Oloni on levollinen, kun kuulen kotirannassa joen virtauksen ja porojen naksuvan jolkotuksen kotipellolla. Kun revontulet tanssivat viekottelevasti mustanpuhuvaa taivasta vasten tai kun pääsee kahlaamaan hangessa valtavan kuutamon kajossa, kasvoillani on varmaan aika maaninen hymy.

Olen etenkin korona-aikoina bongannut iltapäivälööppilehdissä juttuja ja somekertomuksia siitä, kuinka joku on sanonut heipat kaupunkielämälle ja muuttanut jonnekin Lapin läänin rajojen sisälle. Olen uteliaana seurannut keskustelua, sillä jotenkin vaikuttaisi siltä, että lappilaiseen kuntaan muuttaminen on jotenkin tavattoman eksoottista ja epätavanomaista. Miten oikein Lapissa voi pärjätä?

Lähdetään siitä, että en hirveästi ole Lappi-yleistämisen fani. Lappi ei ole yksi epämääräinen möhkäle, jossa on vaan poroja, tuntureita ja joulupukki, vaan se koostuu erilaisista kylistä ja kunnista, joissa jokaisessa on omat ainutlaatuisuutensa – Helsingin ja Tampereenkin välille mahtuu erilaisia maailmoja. Niinpä Näkkäläjärven teillä voi olla vähän eri meininki kuin Angelissa tai Simossa, Ylitornion puolella ei Muonion Pallaksia ole rivissä. Karsastan puhetta _Lapissa_ asumisesta, sillä Torniossa on eri meininki kuin Ivalossa. Lappi on Rauman kaupunkiin kuuluva entinen kunta. Olenkin aika nipottaja siinä mielessä, että minun kotikuntani ei ole Lappi, vaan Kolari!

Pohdintoja lappilaiskyliin muuttamisista on epätieteellisten havaintojeni perusteella ollut yllättävän monta – tai sitten vaan internet olettaa minun kuuluvan kohderyhmään – mutta vielä en ole juurikaan nähnyt tarinaa toisesta näkökulmasta. Koska elämänmuutos soon sekin, että muuttaa eräästä Lapin kunnasta Turkuun, ajattelin tietenkin kirjoittaa täysin faktoihin perustumattoman mutuilupostauksen aiheesta. Millaista on siis vaihtaa porojen polut Varsinais-Suomen asfalttiteihin porotilan kasvatin mielestä?

No onhan se muutos, kuten muuttaminen aina on. Vaikuttaisi siltä, että kaupungin sykkeestä landelle muuttaminen herättää enemmän kysymyksiä kuin landelta kaupunkiin muuttaminen, vaikka muutoksiahan molemmat ovat. Onko ihminen vieraantunut niin luonnosta, että mettä on kovin outo ilmiö? Uudella paikkakunnalla ihminen alkaa rakentaa uutta verkostoa ja kenties käy tutkimusretkelle itseensä. Mutta muutto Suomen rajojen sisäpuolella ei loppujen lopuksi ole ehkä niin massiivisen dramaattinen ilmiö kuitenkaan, sillä käytämme samaa valuuttaa ja kieltä ja asumme saman aikavyöhykkeen piirissä. Maatamme halkovat rata- ja tieverkostot, joten paikasta toiseen pääsee suht kätevästi. Tai siis junaliikenteessä voi olla omia haasteita, kuten se, että pakkastalvella jäätyneet ikkunat eivät makuuhytissä pysy kiinni tai kesähelteillä hytissä on infernaaliset lämpöasteet.

Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin kotikuntani kauneutta ja hiljaisuutta, enkä nyt puhu Kolarin kunnan virastotalosta tai supermegakeskustan neuvostoliittohenkisestä arkkitehtuurista, vaan luonnosta. Vaikka Turussakin löytää välillä rauhaa, kaipaan silti rakkaiden kotivaarojeni äänettömyyden suojaan. Kaipaan pimeyttä, jota katuvalot eivät kätke – lapsuudenkotini sijaitsi sen verran syrjässä, että ainoa valonlähde lähimettissä pyöriessäni oli kuutamo (tai ottalamppu, se on nerokas keksintö). Haluaisin voida nähdä tähtitaivaan kaikkine sävyineen, enkä katuvalojen kelmeää hehkua. Minusta hiljaisuus tai pimeys eivät ole pelottavia, sillä tiedän, että luonnon lähellä on hyvä olla. Enemmän pelon tunteita koen kaupungissa. Jos on mettässä lauantain viimeisinä hetkinä, on aika varmasti ihan keskenään liikenteessä, kaupunkimaailmassa tokkopa vain.

Yksi ero kenties-ehkä-mahdollisesti kaupungissa ja kotikunnassani asumisen välillä on joissain määrin elämänrytmi. En todellakaan tarkoita mitään suureellisen dramaattista kuviota – ei elämä pelkkää kevätladuilla suksimista Äkäslompolon tuntureiden juurella ole. Muistuttaisin, että Lapin kunnassa eläminen ei ole yhtä kuin hohtava lomaidylli, vaan yhtä lailla ihmisillä on arjen pyörittämistä, töissä käymistä, vastuuta ja velvollisuuksia sijainnista riippumatta. Kaupungissa asuminen puolestaan ei itsessään ole automaattisesti yhtä kuin kiire ja stressi, eikä missä tahansa Lapin kunnassa asuminen tiedä yks kaks tahdin hiljentymistä. Mutta ehkäpä luonnon läheisyys, upeat maisemat ja hiljaisuus saavat arjen tuntumaan rennommalta.

Pohdintaani elämänrytmistä vaikuttaa se, että olen varttunut aika lailla kirjaimellisesti porojen kanssa ja keskellä mettää. Totuin siihen, että eläminen meni luonnon rytmin mukaan – talvet kuluivat poronhoidon mukaisesti, kesäisin ja syksyisin marjastettiin ja elettiin pottusavotassa.

Turussa asumisessa ehdottomasti parhaita puolia ovat julkinen liikenne ja palveluiden läheisyys. Pohjoisessa välimatkat voivat olla kymmeniä tai jopa satoja kilometrejä, joten valitettavasti auto on monessa kunnassa aika tarpeellinen kämppis. Bussiverkostoja ei ole, ja valitettavasti palveluja ei ole saatavilla ihan lähellä. Nyt lähin kauppani on muutaman sadan metrin päässä, joten jos karkkihammasta kolottaa, iso rivi suklaata odottaa melkein käden ulottuvilla. Tai ainakin pieruverkkarimatkan päässä.

Turussa pääsen tarvittaessa sairaalaan kävellen. Kolarista kestäisi körötellä Rovaniemellä sijaitsevaan keskussairaalaan pari tuntia. Bussilla pääsee Turun sisällä aika kätevästi paikasta toiseen – Kolarissa ei hirveästi linkkareita näy. Joskus on saattanut käydä kirjoittajan lapsuudessa niin, että koululinkka ei koskaan saapunut jäädyttyään talvipakkasilla reitin varrelle.

Mitä ihmisiin tulee, seuraa hurja paljastus: ei Suomessa nyt niin valtavia eroja loppujen lopuksi ole. Ihmiset ovat ihmisiä, olipa sitten mistä paikkakunnasta tahansa kyse. Jokaisessa paikassa, jossa on ihmisasutusta enemmän kuin ehkä noin pari kappaletta, on auttavaisia, ystävällisiä, jäyhiä, vieraanvaraisia, varautuneita, kivoja ja hauskoja tyyppejä. On hiljaisia, puheliaita, ujoja, uteliaita, mietteliäitä ja vaikkapa itsekkäitä ihmisiä. Turkulaiset ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Joidenkin kanssa kolahtaa ja on hyvä olla, joidenkin kanssa ei. Joskus kemiat toimivat, toisinaan ei. Ei siinä sen kummempaa ole. Ihmisten kanssa on mielestäni yhtä helppoa ja haastavaa tutustua, olipa sitten isosta kaupungista tai pienestä tuppukylästä kyse. Tietty on se puoli, että esimerkiksi Kolarissa on vähemmän populaa Turkuun verrattuna, joten ihmisvirta ja potentiaalisten tuttavien määrä on pienempi.

Otan hetkeksi sivuloikan – yksi juttu Turussa on vähän huvittanut. En ole yrittänyt opetella asuinkaupunkini murretta kuuluakseni joukkoon, sillä murteeni on osa minua. Jos yrittäisin puhua turkua, en olisi oma itseni. Murteeni aiheuttaa aika monesti kysymystulvia vierailta ihmisiltä, mikä on välillä vähän kiusallista, sillä en ehkä ole stereotyyppisen hömppä ja iloluontoinen lappilainen, joka auliisti jakaa ihan koko elämäntarinansa ventovieraille. Enkä muuten tunne välttämättä jokaista lappilaista – joskus on kyselty, tunnenko tetynnimistä kittiläläistä tai muoniolaista, kun nyt satun olemaan jostain Lapista. No en.

Ymmärrän kuitenkin, että turkulaiskorvaan oudolta kalskahtava murteeni ja miekimiseni määkimisen keskellä kiinnittää huomion, ja kyseinen ilmiö tapahtunee ihan missä tahansa. En olisi yhtään ihmeissäni, jos turkulainen saisi vastaavan kysymystulvan osakseen Kolarissa.

Kolarissa on välillä aika kylmä, ja sitten kesäaikaan on ilmiö nimeltä sääsket. Olosuhteet ovat välillä haastavat, sillä joskus on saanut jännätä, lähteekö kovan pakkasyön jälkeen auto käyntiin. Mutta Turussa on talvella ihan hemmetin liukasta, ja siihen en taida koskaan tottua. Kotikuntani pakkaset siedän, mutta voi juma, arkkiviholliseni on jään valtaama jalkakäytävä. Talvi on ihana asia, mutta meillä päin jää kuuluu järven tai joen päälle, eikä se ole kidutuskeino.

Sääskien suhteen olen vähän jäävi sanomaan mitään, mutta enemmän minua ärsyttää punkkipataljoonien etsiminen hurtan karvareuhkan alta. Sääsket ovat sentään ravintoa jollekin eliömuodolle, ja ylipäätään jokaisella elämän saaneella olennolla on funktionsa luonnon kiertokulussa, mutta ihan oikeasti, miksi pitää olla punkkeja? Tämä on sitten retorinen kysymys, sillä en kykene olemaan tarpeeksi rationaalinen ottaakseni punkkisympatiaa vastaan.

Sellainen oli yhden lapinjuntin täysin subjektiivinen näkemys elämästä muualla kuin synnyinseudulla.

Yhteenvetona toteaisin, että muuttaminen uudelle paikkakunnalle on aina iso juttu. Etukäteen on hyvä tutkia, millaiselle seudulle on tähtäämässä. Onko työtehtäviä tarjolla? Onko itseä kiinnostavia harrastusmahdollisuuksia saatavilla? Parantaako muutto elämänlaatua? Onni ei välttämättä löydy uudesta paikasta, mutta se saattaa löytyä. Ainakin muuttamisen kautta voi hyvässä lykyssä oppia paljon uutta itsestään ja nähdä erilaisia paikkoja. En kadu pätkääkään, että asun Turussa, mutta yhtä lailla Kolarissakin on kivaa.

Toteankin siis, että ympyrä on syklinen kehä ja ellipsi on soikea ympyrä eli keksin pyörän uudestaan, enkä tuottanut maailmaan mitään uutta. Mutta koiramme on söpö.

Onko muita pohjoisen ihmisiä päätynyt Turkuun?