Vuoden 2022 viimeiset valonsäteet värjäsivät pohjoisen taivaan upean pastelliseksi. Lumi hohti ja pöllysi maan peitteenä, kun kuljimme kohti Kuertunturin paljasta päälakea. ’Me’ sisältää tällä kertaa serkkuja, yhden merimiehen ja koiria.
Kuerin laelle vievä reitti ei talviaikaan ole hirvittävän vaativa, eikä tälläkään kerralla tarvinnut lumikenkiä – Kuerilla tuppaa olemaan sen verran paljon talvella turisteja, että lumikengät ovat vain tiellä reittiä pitkin mentäessä. Vain aivan huipulla tunturituuli möyrysi sen verran, että polku katosi hetkeksi, mutta eipä paljaalla tunturin laella ole juurikaan eksymisvaaraa.
Lähdimme joskus aamupäivästä liikkeelle ja – yllättävää kyllä – olimme pitkään melkeinpä ainoat liikkujat. Iltapäivän edetessä sinisen hetken suuntaan alkoi enemmän väkeä olla liikkeellä, ja monella näytti olevan kamerat valmiustilassa. Kaunista nimittäin oli!
Oli täydellinen talvipäivä; pakkasta oli kymmenkunta astetta, eikä harmaa pilvimassa täyttänyt taivaankantta. Päinvastoin, kaamoksen pehmeä väriloisto oli parhaimmillaan. Talvi on minusta lumoavaa aikaa, ja vastaantulevat turistit taisivat olla samoilla linjoilla ilahtuneista ilmeistä päätellen. Kaamos on tunturikunnassa yksi vuoden kohokohdista.
Koska onneksi saimme hyvän tovin olla aika lailla ihan keskenämme, nautin suuresti hijaisuudesta ja rauhallisuudesta. Tai en nyt tiedä rauhasta, sillä serkkulaumallamme oli paljon kuulumisia vaihdettavina, kun pitkästä aikaa näimme toisemme.
Vaikka Kuerilla on tullut käveltyä ties kuinka monet kerrat, kuten blogissani on tainnut käydä ilmi (esimerkiksi viime vuonna), on aina yhtä hieno kokemus nähdä tutut tunturit ja kulkea itselle rakkaissa maisemissa. Koen jotenkin ehkä vähän vinksahtaneella tavalla pääseväni lähemmäs aiempia sukupolvia, esivanhempiani, jotka ovat kenties vuosisatoja sitten eläneet ja kulkeneet samoilla kulmilla. Tunturimaisema on minulle turvallinen; kun tunnen tunturiviiman poskipäitäni vasten, mieleni valtaa rentous. Soon aika miellyttävä homma se.
Emme tällä kertaa lähteneet tunturin toista reunaa pitkin kohti Velhon kotaa, sillä äidin keittiössä odoteltiin jo syöjiä. Hämärä alkoi saavuttaa meitä, mutta sininen hetki, jolloin viimeiset valon säteet heijastelevat maailmassa, on aina yhtä upea. Etenkin tunturissa.
Äitini innostui nimeämään minut elokuvan ”Maaret – tuntureiden tyttö” mukaan, ja vissiin nimi on todellakin enne. Kotikuntani tuntureilla on turvallinen olo. Taian toelaki olla tuntureitten tyär.
Kävimme joulukuussa ensimmäistä kertaa Kuer-tunturilla ja nautittiin maisemista todella paljon. Aloitettiin patikka Kappelilta, josta lähdimme kohti Velhon tupaa. Huipun jälkeen maisemat olivat kaikkein upeimmat, mutta kyseisellä pätkällä lumikengistä olisi ollut hyötyä, mutta hyvin selvisi kyllä ilmankin.
Jep, niin se on, että Kuertunturin reitti on kiva kokonaisuudessaan. Tunturin huipulta avautuu aina upea näkymä, mutta Kuerin reitin varrella on mukava talsia kynttiläpuitten alla.