Suomen suurin matkablogiyhteisö

Ensimmäinen vuosi koiran kanssa

On kulunut vuosi siitä, kun asuntoomme änkesi tunkeilija. Pehmoiselta näyttävä ja pörröiseltä tuntuva pieni peruna, jolla oli neljä raajaa ja järkyttävän terävät kulmahampaat. Arwen Hundén, perunamme, on pistänyt universumimme ihan uuteen uskoon. Olin niin pitkään kaivannut kynsien rapinaa lattiaa vasten, että vieläkin välillä havahdun, että hupsista rallakkaa, meillähän on koira. Onko se oikeasti meidän? Mistä hitosta se meille tuosta noin vaan tupsahti? Ei kai kukaan sitä käy noukkimassa pois?

Olin ennen pennun saapumista jo varautunut siihen, että pentuaika ei ehkä olisi suosikkiaikani. Minulla ei ollut juurikaan entuudestaan kokemusta pennuista, joten vastuu koirayksilön kasvattamisesta yhteiskuntakelpoiseksi tuntui pelottavalta urakalta. Kykenisinkö opettamaan olennaiset jutut koiralleni? Pystyisinkö luomaan perunalle turvallisen ja viihtyisän kodin? Saisiko hurtta tarpeeksi aktivointia ja virikkeitä kerrostalokämpässämme? Tekisinkö yhtään mitään oikein?

Ensimmäisen vuoden perusteella vastaisin itselleni sekä ”kyllä” että ”ehei”.

Pentuaika on yhtä aikaa sekä ihanaa että ihan kamalaa. Arvioisin, että etenkin ensimmäinen vuosipuolikas Arwenin kanssa meni kauhunsekaisessa ihastuksessa, ja havaitsin itsessäni ihan uusia tunneskaaloja suuresta lämmöstä kärsimättömyyteen ja turhautumiseen. Meillä oli pitkän odotuksen jälkeen hurmaava ja suloinen luppakorva, mutta alla kauniin kuoren kauniin pedon tunsin. Jokaiseen päivään mahtui paljon naurua ja riemua, kun pieni kömpelö pottukoiramme möyri elämänsä poluilla eteenpäin, ja yhtä lailla myös haavoja sormissa ja repaleisia vaatteita. Ensimmäisten kuukausien aikana yhtä aikaa rakastin pentuamme ja olin ärsyyntyneempi kuin ehkä ikinä mistään.

Taisin kuulla kehotusta pentuajasta nauttimisesta, mikä tuntui hetkittäin iskulta päin pläsiä. Oli meillä tietenkin kivojakin hetkiä, mutta ensimmäisistä kuukausista ovat jääneet mieleen jatkuva riittämättömyyden tunne, varvasjahtaamiset, unettomat yöt ja huoli. Ja naskalihampaat. Onko mitään ihanampaa kuin pieni pullukka, joka näyttää viattomattomalta söpöliiniltä mutta on oikeasti katalampi kuin piraija? Arwenin hampaat olivat terävät kuin tikarit, ja toisinaan neiti käytti niitä armottomasti ihmislihaan (ja myös muun muassa petiinsä, jonka hurtta tuhosi muutamassa viikossa). Ei auttanut kiljahtaminen puraisun yhteydessä eikä selän kääntäminen, vaan pikemminkin villiyskohtauksen iskiessä tämä lisäsi vaan bensaa liekkeihin. Melkein korkkasimme skumppapullon, kun viimeinenkin tyrannohauruksen viiltävä ase erään iltahepulin yhteydessä putosi. Tämän jälkeen käsien naarmut ovat alkaneet parantua.

Pikkupentuna Arwenin mielestä kaikki oli tuhottavissa, mikä on toki ymmärrettävää, sillä pentu tutustuu maailmaan suunsa kautta. Hetkittäin tosin puruluita ja leluja kiinnostavampia olivat esimerkiksi listat, ja erehdyin jättämään esimerkiksi villakalsarini Arwenin nokan ulottuville – nykyään Arwenilla on hieno villainen vetolelu. Mitään hirvittävän isoja tuhotöitä, kuten kalusteiden tuhoamista, ei tapahtunut, emmekä jättäneet esimerkiksi kenkiä eteiseen tyrkylle. Muutaman vaatekappaleen unohdin ihan tyhmyyksissäni Arwenin kirsun ulottuville, ja loppu on historiaa.

Pennut kuulemma nukkuvat suurimman osan vuorokaudesta. Joo ei meillä. Arwen nukkui hetkittäin, mutta ennen unia ja unien jälkeen seurasi kunnon hepulointi, ja yöaika oli tutkimusretkien aikaa. Arwenin iltavillit kestivät ainakin pari tuntia – tällöin kannatti pitää jalat ja sormet kaukana Arwenista, sillä iltahepuloinnin aikana Arwenin tuhovoima oli pyörremyrskyn luokkaa. Meillä iltahepuli tarkoitti sitä, että Arwen mätki pahvilaatikoita, resusi sydämensä kyllyydestä ja mieluusti tuhosi välillä ihan kaiken, mitä vaan kitaansa sai. Erityisesti tekstiilituotteet vaatteista verhoihin kiinnostivat – ja ah, lepattavat housujen lahkeet. Ostimme eläinkaupasta eri pintoihin suihkautettavaa ainetta, jonka pitäisi ehkäistä puruintoa, ja se tepsi.

Pentuaika ei ollut meillä pelkkää pehmoisen pentumassun paijaamista, tyytyväistä unituhinaa saati jatkuvaa oppimiskäyrää, mutta kaiken kaikkiaan Arwen on aivan ihana koira, enkä voisi enää kuvitella elämää ilman hassuttelijaani. Kuten olen walesinspringerspanielista kirjoittaessani todennut, Arwenilla on ihan omanlaisensa huumorinsa ja kummallisuutensa, mistä tykkään. Ja Arwen on eloisa, leikkisä, aktiivinen, utelias, toimelias ja aina valmis kaikkeen -meiningillä varustettu söpöläinen, jolta ei energia lopu ihan heti. Arwen tykkää olla mukana kaikessa, mitä teemme. Olemme ottaneen hyvin edistysaskelia etenkin kuluvan puolen vuoden aikana, joten ehkäpä toisen vuoden koittaessa meillä on jo kypsempi koiratyttö patikoinnilla mukana.

Arwen on nokkela ja neidillä on hoksnokkaa uusien asioiden omaksumiseen, joten on ollut kiva seurata pennun oppimista. Tietyt asiat Arwen on ottanut haltuunsa yllättävän nopeasti, esimerkiksi sisäsiistiksi oppiminen eteni todella hyvin, ja sosiaalistuminen on onnistunut myös, sillä Arwen tuntuu olevan positiivisella tavalla utelias kaikkeen uuteen. Koirakamut, ihmiset, uudet paikat, alustat ja ilmiöt eivät hirveästi pelota Arwenia. Esimerkiksi ukkosmyrskyn iskiessä teltassa yöpyessämme Arwen vain käpertyi lähemmäs ihmistä, muttei tuntunut sen kummemmin hermostuvan.

Arwen on nyt vuoden ja vähän päälle. Edelleen kaikki villainen katoaisi helposti parempiin kirsuihin, mutta lahkeet eivät enää ole yhtä repaleiset. Välillä Arwen kiskoo huohottaen peuran tai jäniksen perään, mutta suurimmaksi osaksi neiti tepsuttelee suht nätisti ja vetämättä taluttajan käsivartta irti. Jos mettälenkin päätteeksi väsynyt koira alkaa näljätä hihnaansa, saa neidin huomion nykyään helpommin suunnattua leluun tai vaikka käpyihin. Keskittymiskyky on myös ehkä parantunut sekunnista kahteen. Lisäksi neiti osoittaa ihan eri tavalla hellyyttä kuin vandaaliaikoinaan, mikä on aivan mahtavaa! Arwen viihtyy ihmisen lähellä, ja esimerkiksi meillä on aamuhalikäytäntö – Arwen tulee herätyskellon soidessa pussaamaan, paijattavaksi ja halattavaksi. On ehkä suloisin näky ikinä, kun sikkurasilmäinen spanieli hapuilee ihmistä kohti aivan unenpöppyrässä.

Suurin haaste tällä hetkellä on se, että yksinolo ei ole oikein Arwenin mieleen. Jossain kohtaa Arwen on todennut, että yksin on vähän mälsää, joten olemme aloittaneet yksinoloharjoitukset aivan alusta. Pikkupentuna Arwen tuntui sietävän aivan hyvin yksikseen oloa, lähinnä tyyppi vain nukkui yksin jäätyään. Mutta vissiin talvella, kun jouduimme ramppaamaan pohjoisessa, Arwen päätti alkaa kaivata jatkuvaa ihmisseuraa. Mahdollisesti tulen taipaleestamme kirjoittamaan vielä myöhemmin, mutta ensin täytyy saas omat ajatukset selkeään muotoon. Haluan todeta jo nyt, että walesinspringerspanielia harkitsevan kannattaa huolehtia systemaattisesti yksinoloharjoituksista.

Pentuaika ei välttämättä ole pelkkää pumpulia ja pastellista pentuhattaraa. Mietin pitkän aikaa, tohdinko kirjoittaa vähemmän hohdokkaan kertomuksen yhden koirantaimen ja meikäläisen yhteisestä matkasta, mutta toivon, että joku saa mahdollisesti lohtua kirjoituksestani. Pentuaika on loppujen lopuksi lyhyt aika. Pentu voi olla villi ja vilkas, mutta parempi toimelias ja innokas pentu kuin flegmaattinen ja kaikkea pelkäävä.

Jos rasavillin pennun kanssa välillä väsyttää, on se aivan ok. Yritän koko ajan muistuttaa itseänikin siitä, että välillä sekä ihmisellä että koiralla on vähän kökömpiä päiviä, eikä aina voi jaksaa olla paras versio itsestään. Mutta kun kokonaiskuvaa miettii, joka päivä pennun kanssa saa otettua askeleita eteenpäin. Koira on perheenjäsen, jonka kanssa yhteistyö ja luottamussuhde kehittyvät ja voimistuvat vuosien varrella. Mitään ei tapahdu heti, vaan sekä koira että koiran kanssa kulkeva ihminen tarvitsevat aikaa.

Yksin en olisi Arwenin kanssa pärjännyt. Ilman merimiestä olisi ollut aikamoinen urakka selvitä arjesta rasavillin pennun kanssa. Jos joku postausta lukeva kokee pentu-uupumusta, tarjoan lohduttavia sanoja: aikansa se ottaa, mutta pentu rauhoittuu joskus. Usko pois, vähitellen helpottaa.

Pentu tarvitsee kärsivällisyyttä, kivaa tekemistä ihmisen kanssa ja rakkautta. Näillä eväillä pääsee aika pitkälle. Mutta välillä on myös ok pyöritellä silmiään makkaraperunan toilailuille.

Previous Post Next Post

2 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 14.11.2021 at 20:11

    Meillä ei koiraa ole (eikä varmaan tulakaan). Mutta lapsuudenkodissani oli koira ja se tuli meille minun ollessa n. 15-vuotias, niin muistan pentuajankin kyllä erittäin hyvin. Esim. yksinolon kanssa todellakin oli haasteita.

    • Reply Maarit 17.11.2021 at 12:42

      Pentuaika on mielenkiintoinen ajanjakso – yhtä aikaa kivaa ja vähemmän kivaa. Onneksi se ei kuitenkaan kestä ikuisuutta!

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.