Jokivarresta

Piikkiössä sijaitseva Huttalan linnavuori on kaunis paikka. Näin totesimme puolisentoista vuotta sitten keväällä, kun pyöräilimme Turusta historiallisiin maisemiin. Pääsiäisen aikoihin oli hetkittäin aurinkoista, ja kevään valo synnytti maailman täyteen vahvoja kontrasteja. Alastomat, mustat puunrungot saivat linnavuoren näyttämään aavemaiselta. Totesimme, että linnavuorella kelpaisi käydä uudestaankin eri vuodenaikana.

Aikaa tosiaan hujahti ennen kuin ryhmä rämä lähti kohti linnavuorta uudemman kerran. Tärkeimmän retkivarusteemme eli spanielin täytyi saada kasvattaa ensin vähän tassuja ja malttia, ennen kuin retki kallioiden uumeniin oli mahdollista. Retkivaruste oli oikein tyytyväinen kohteeseen ja nautti mahdollisuudesta loikkia ja kuunnella tuulen puhuria. Aloitimme opastusten mukaisesti reittimme kipuamalla ensin Huttalan linnavuorelle, jonne kulku koiran kanssa meni suht sutjakkaasti, sillä koiramme on oikeasti vuoristokauris.

Tuli todettua, että Huttalan linnavuori ja oikeastaan koko linnavuoren ulkoilualue pronssikautisine hautaröykkiöineen on lumoava – syksyn värikirjossa alue näytti vieläkin upeammalta. Paikka on oivallinen retkikohde, jos luonnon upeus ja mielenkiintoinen historia sykähdyttävät. Edellisreissun kirjoitus on luettavissa täällä, mutta mainittakoon vielä, että ihmisvaikutusta alueella on ollut jo esiroomalaiselta ajalla, ja Huttalan linnavuori on ollut puolustusliina rautakauden viimeisinä hetkinä. Alueelta löytyy pari uhrikuoppaa ja pronssikautisia hautaröykkiöitä.

Pudottauduimme linnavuorelta alas ja takaisin kohti polkua. Edellisellä kerralla emme kulkeneet aivan koko reittiä, mutta tällä reissulla kuljimme Heernummen suuntaan, ohitimme Yli-Katarin hautaröykkiön ja pysähdyimme hetkeksi muinaisrantaan, joka näytti ihan elokuvamaisemalta. Meni tovi kyykkiessä, sillä piti yrittää ikuistaa kuvamuotoon sammalpeitteisiä kiviröykkiöitä.

Pohtionvuorella oli täydellisen hiljaista. Pidimme evästauon jo paremmat päivänsä nähneen pöydän äärellä ja nautimme tuulen huminasta. Aurinko paistoi, mutta syystuuli sai ilmaan raikkautta. Kuntaliitoksen myötä Pohtionvuori, joka nousee 79 metrin korkeuteen merenpinnasta, on Kaarinan korkein huippu, ja maisemat ovat kauniit.

Edelliskerralla pyörillä pääsimme helposti alueelle – tai ilman hikipisaroita ei selvitty, sillä pyöräni renkaatolivat aika tyhjät ja jonkin verran mäkiä on matkan varrella. Pyöräreissultamme onkin jäänyt mieleen, että reiteni olivat vähän tukossa palattuamme kotiin, mutta hauskaa oli. Tällä kertaa olimme autolla liikkeellä ja jätimme auton Kehityksen kerhotalon parkkipaikalle, joka löytyy osoitteesta Lystiläntie 21 (Piikkiö). Parkkipaikka-alue on tilava, ja vaikka monta autoa oli rinnakkain, ei ollut vaikeuksia saada pikkukoslaamme parkkiin.

Liikkujia oli jonkin verran aurinkoisena päivänä liikkeellä, muttei ruuhkaksi asti ollut porukkaa. Huttalan linnavuorella taisimme kohdata eniten väkeä, mutta polulla olimme aika lailla omassa rauhassa. Tulin tehneeksi mielenkiintoisia ihmishavaintoja. Joku sankari oli parkkeerannut autonsa keskelle polkua hiekkatien liepeillä, ja melkeinpä meinasimme saada pesueeseemme uuden koiran lisää, kun jostain puskasta juoksi meitä kohti irti oleva koira. Muistuttaisinkin, että vaikka oma koira olisi kuinka kiltti ja hallitsisi luoksetulon, saattaa yleisellä ulkoilualueella tulla vastaan vaikkapa koiria pelkääviä ihmisiä (ja myös toisiin koiriin reagoivia koiria). Jotta kaikilla on mukava retki, pidetään siis rekut kiinni alueilla, joilla ne on hyvä pitää kiinni, eikös?

Varsinais-Suomen alueella on hienoja kansallispuistoja ja nättejä maisemia, mutta jos jokin yksittäinen paikka pitäisi valita, Piikkiön linnavuoren alue nousee todella korkealla suosikkipaikkojeni listalla. Jos yhden polun varrella näkee upeita maisemia, jylhiä kallioita, historiallisia merkkejä ja syvänvihreää metsää, voiko enää pistää paremmaksi? No ehkä pari tunturia voisi tietty olla horisontissa, mutta ei ny ruveta höpisemhään.