Suomen suurin matkablogiyhteisö

Lähimettä on kiva paikka

Viime viikkoina on ollut sen verran ohjelmaa, ettei aikaa ole jäänyt pitemmille retkille tai edes retkisuunnitteluille. Onneksi kiireistä arkea helpottamaan on keksitty lääke, ja soon lähimettä.

On vapauttavaa lähteä ulos ja saada näkökenttään vihreää, tuntea jalkojen alla mättäiden pehmeys ja kuunnella teinikoiran tassutusta. On taivaallista istahtaa kallionyppylän päälle ja katsella, kuinka aurinko laskee horisontissa havupuiden taa ja kuutamo valaisee kuulaalla kajollaan illan. Kun pimeys laskeutuu, on aina yhtä kiehtovaa seurata, kuinka tähdet alkavat kimaltaa taivaalla.

Metsän vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin on tehty monta tutkimusta, ja sen verran monta artikkelia on aiheesta kirjoitettu, ettei luonnon tärkeyden pitäisi olla shokkiuutinen. Me ihmiset kuitenkin tunnumme vähän vieraantuneen luonnosta, ja välillä vaikuttaisi siltä, ettemme koe enää olevmme osa luontoa, vaan irrallinen, hallitseva voima. Kotiseudullani on kaivoshankkeita, ja ainakin Turun suunnalla saa lukea vähän liian usein, kuinka kaupunkimiljöön pienet viheralueet, jotka tarjoavat asuinsijan monelle pienelle nisäkkäälle tai linnustolle, ovat vaarassa kadota kerrostalojen alle. Kaivoksista toki saadaan mahdollisesti hetkeksi työllisyyslukemat rukattua hyviksi, mutta vain hetkeksi, jos luontoa miettii. Luonto ei ole yksin ihmisten tai meidän aikakautemme yksinoikeus.

Me ihmiset olemme kuitenkin vain pieni osa ihmeellistä ja kompleksia ilmiötä eli luontoa.

Mutta lähiemettä postauksena aiheena piti olla. Ensimmäiset vuodet Turussa asuessani vierähtivät aika lailla kaupunkibetonin keskellä, mutta häätyy sanoa, etten todellakaan kaipaa keskustan hälinää ja melua. Kaipaan tilaa ja mahdollisuutta hengittää hitusen raikkaampaa ilmaa kuin pakokaasuja. Kaipaan mahdollisuutta päästä mettään ilman, että pitäisi ensin pyöräillä kilometritolkulla päästäkseen hiljaisuuteen.

Lähimettä on sen verran suuri, että vieläkin löydän uusia pikkupolkuja, joita Arwenin kanssa on kiva tutkia. Viimeksi eilen löysin sattumalta uuden ryteikön ja olin löydöstäni ihan into piukassan (merimiehelle tiedoksi, ettei ”sattumalta” tarkoita eksymistä, sillä miehän en tietenkään eksy koskaan!). Yhtä innokas oli koirakin, joten siinä meitä oli kaksi oman elämänsä tutkimusretkeilijää fiilistelemässä syyskuista mettää.

Ihanaa on myös voida kulkea samoja, tuttuja polkuja ja tarkkailla, kuinka vuodenajat muuttavat maisemaa. Olipa uusia tai tuttuja kinttupolkuja edessä, tärkeintä on kulkea aistit valppaina ja olla luontoäidin hellässä huomassa. Jos sattuu asumaan edes pienen mettäryteikön vieressä, kannattaa lähteä rohkeasti tutkimaan luontoäidin valtakuntaa ja nauttia kauneudesta.

Mites sie, tykkääksie enemmän kaupungilla pörräämisestä vai luonnossa laukkomisesta?

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.