Paimiossa on mielenkiintoisisa luontokohteita, ja yksi kiehtova paikka on Hevonpäässä sijaitseva Vakkavuori. Kukkulan laelle kivuttaessa horisontissa häämöttävät siniset linnavuoret, ylväät kalliot ja idyllinen varsinaissuomalainen peltomaisema, ja polku johtaa historiallisesti arvokkaan pronssikautisen hautaröykkiön äärelle. Ilmassa on siis kaikuja muinaishistoriasta upean luonnon keskellä.
Hautaröykkiön kohdalla ei ole opastekylttejä, tosin kivikumpu erottuu maastosta hyvin. Muinaishauta tuo oman lisänsä alueen kauneuteen. On hurja ajatus, että vuosisadat ja -tuhannet, aikakaudet ja ajatusvirrat ovat muuttuneet, mutta kivimuodostelma on pysynyt. Kuinka paljon historiaa onkaan mahtunut yhden kummun ympärille!
Vakkavuorelle vehreän metsämaiseman läpi kiemurteleva polku on merkattu sinisin nauhoin. Paikoitellen opasteita on aika kitsaasti, toisaalta pienellä alueella ei ole niinkään ekyymisen pelkoa. Kokemattoman liikkujan on hyvä varautua kartalla (tai ainakin ladata puhelimen akku ja tarvittaessa tarkistaa sijainti Maanmittauslaitoksen ylläpitämästä Karttapaikka-palvelusta).
Metsää hallitsevat havupuut ja pehmeät varpusmättäät, joissa näkyi olevan jo mukavasti mustikkaa ja jopa hitusen puolukkaa. Marjoille kirsuaan nyrpistävä neiti Arwen Hundén innostui ensimmäistä kertaa mustikoista ja totesi, että hyviähän ne ovat. Koska edellisyönä oli satanut, polulla oli paikoitellen vähän liukasta, muttei kuitenkaan kulkeminen ollut haastavaa.
Aurinko yritti kovasti löytää tietään pilvimassan takaa. Sankan puuston läpi säteet ulottuivat mättäille asti – yksi näteimmistä asioista maailmassa on syvänvihreä mätäs, joka hehkuu kultaisena auringon huijatessa tiensä havupuiden läpi. Taivaan kannella siniharmaat pilvet loivat sateen uhkaa, mutta reissumme aikana ei ukkostanut tai satanut pisarakaan vettä.
Meidän lisäksemme reitillä oli vain yksi seurue, joten saimme nauttia hiljaisuudesta, jonka rikkoivat vain tuulen humina ja kaihoisasti kahisevat lehdet. Ei ole enää pitkä aika siihen, että puiden runkoja ei enää verhoa lehtivyyhti. Jo vähän viileältä tuntuvan tuulen mukana tuli vahvistus, että syksyä alkaa olla jo hivenen ilmassa, viimeinkin! Kuuman kesän jälkeen syksy tuntuu erityisen miellyttävältä.
Kuvasaldoa jälkikäteen tarkastellessani huomasin, että päivän teema oli vissiin kanto. Olin nimittäin muutaman kannon innostunut tallentamaan kuvamuotoon, mutta ei se väärin vissiin ole – yleensä kuvakavalkadin enemmistöä edustaa tärähtänyt otos koiran takapuolesta tai hännästä.
Polku lähtee heti kompaktin kokoiselta parkkipaikka-alueelta, johon mahtuu muutama auto. Tien poskessa on pieni opaskyltti, joka ohjaa tien yli polulle. Aika nopsaan polulla tulee jo vastaan laavu – äsken mainittu parkkipaikka on tarkoitettu juuri laavuvierailijoille – josta huolehtii Peimarin Latu ja Polku Ry, ja laavun vieressä on kuivakäymälä. Mikäli haluaa omalta osaltaan osallistua laavualueen ylläpitoon, laavulta löytyy ohjeistus polttopuumaksuun.
Polku itsessään on lyhyt – laavulle ei ole parkkipaikalta kuin ehkä parisataa metriä, eikä laavulta kallion laelle ollut hirvittävästi enemmän talsittavaa. Maasto on paikoitellen kumpuilevaa ja kivikkoistakin, joten liikuntarajoitteisille en reittiä suosittelisi. En silti sanoisi reittiä missään nimessä haastavaksi, vaan matkat taittuivat nopeasti ja vaivatta.
Ihan hirveästi faktaa alueesta ei ainakaan internetin maailmasta löytynyt, mutta ennen reissuamme lukaisin Peimarin Latu ja Polku Ry:n blogitekstin reitistä. Turun Sanomien Luonto Plus -osiosta pääsee tutustumaan alueeseen videon kautta. Retkipaikasta löytyi parkkipaikan osoite.
Alueeseen kannattaa tietty käydä tutustumassa ihan paikan päällä. Vakkavuori vehreine metsikköineen on kiva ja tunnelmallinen paikka.