Kolarin kunnassa on ollut aivan järjettömän lämmintä viime päivinä. Lämpöasteita on ollut kolmekymmentä ja siitä vielä aivan liikaa päälle, joten on meinannut olla vähän tukalaa. Kesä on kaunista aikaa, mutta helle ei ole mukava juttu, ja kieltämättä pitkään jatkuva paahde on myös huolestuttava ilmiö. Toivottavasti tunturikunnan kaikki kahdeksan kaunista vuodenaikaa ovat osa vuodenkiertoa tulevaisuudessakin, eivätkä tulevat sukupolvet joudu elämään talvettomia talvia ja polttavia kesiä.
Helteessä on ainoastaan yksi hyvä puoli; se, että vuorokauden anivarhaisina aikoina on todella kaunista. Näin totesin, kun kuljin Kukakselle yhtenä myöhäisenä iltana tai oikeastaan keskiyön auringon aikaan. Kesällä tunturikunnassa yöt ovat heinäkuussa valoisat ja raikkaat, ja kun kipusin koiran kanssa tunturin laelle, meitä odotti pehmeän pastellinen värimaailma. Kaukaisia tuntureita verhoava kevyt sinertävä utu korosti tunturimaiseman arvoituksellisuutta. Aurinko värjäsi maiseman hennon punertavaksi, jopa purppuraiseksi.
Kun pääsen kotituntureilleni, sydämeni meinaa pakahtua ilosta. Kun Kesänki, kaukaiset Pallakset tai vaikka Kumputunturi näkyvät horisontissa, sieluni saa ravintoa ja mieleni lepoa. Olen tuntureitten tyär, ja tämä on oikeastaan äitini syytä – hän halusi nimetä minut jonkin sattumanvaraisen Suomi-elokuvan mukaan (Maaret – tunturin tyttö taitaa elokuva olla nimeltään), ja nimi on osoittautunut vissiin sitten enteeksi. Lisäksi olen varmaankin horoskooppimerkiltäni tunturisopuli ja geeniperimästäni johtuen kannan poronpapanoita varpaitteni välissä.
Joka tapauksessa kotikuntani tunturit ja Äkäsjoen varsi ovat minulle henkireikiä. Ja vaikka samoja tunturipolkuja tulisi köpöteltyä vuodenajasta tai vuodesta toiseen, sydänjuureni ovat juuri täällä.
Kukas on mielestäni nätti tunturi, josta avautuu upea maisema. Kukakselle kulkee helppo sorapolku, joka mutkittelee suurimman osan matkasta loivasti, ja vasta lyhyessä loppunousussa hengästyy vähän. Aivan esteettömäksi en reittiä sanoisi, mutta Kukakselle voi kävellä monentasoinen kulkija ja vaikka kevyissä lenkkareissa, sillä sorapolulla matka taittuu vaivattomasti. Siellä täällä toki on kiviä ja juurakoita, muttei mitenkään haastavasta polusta ole kyse.
Vaikka soratie on ehkä hitusen tylsä itsessään ja kapoisia kinttupolkuja tai mieluusti ihan omia reittejä pitkin olisi mukavampi kulkea, sillä vaihtelevuus ja haasteet ovat patikoidessa parasta, haluan osaltani kunnioittaa luontoa ja kulkea vasittuja reittejä kansallispuistoalueella. Omia polkuja voi talsia muualla, mutta reitit on tehty luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.
Keskiyöllä tunturissa oli suht hiljaista, eikä ollut kuin pari seuruetta meidän lisäksemme liikkeellä. Luulen bonganneeni kapustarinnan äännähdyksistä päätellen – Arwen meinasi kiskoa minut pitkin tunturia mukanaan, sillä itsehillintä loistaa vielä poissaolollaan, kun neiti näkee lintuja. Sääskiä ja mäkäriä oli sitäkin enemmän inisemässä, mutta se kuuluu asiaan, enkä oikeastaan sen kummemmin sääskiä parjaisi. Ne ovat kuitenkin tärkeä osa luonnon kiertokulkua. Enemmänkin helle saa minut turhautumaan, sillä elimistöni kaipaa pakkasia ja lumihippusia.
Olen aiemmin kirjoittanut Kukaksesta kevättalvella sekä pariin otteeseen kesäaikaan (2019 ja 2020). Meinasin jo kirjoittaa, etten muista, koska edellisen kerran olen käynyt Kukaksella, mutta hupsista, eihän siitä ole kuin vuosi. Noh, vuosi on pitkä aika, jos on kyse yhdestä mansikkapaikasta. Ja tunturissa on ihana olla.